etelän hedelmä – Elämää ja eritteitä

Viime viikolla lupasin heittää pari opiskelijaa kampukselta keskustaan. Sama suunta, no big deal. Siinä lampsiessamme parin sadan metrin matkaa koululta parkkipaikalle alkoi kuitenkin kaduttaa. Missähän kunnossa autoni mahtoi olla? Oli pakko varoittaa teinejä, että älkää sitten säikähtäkö. Kun kolme lasta murustelevat ja mäihäävät autoa niin jälki on sen näköistä. Todellisuudessa olin enempi huolissani omista jätöksistäni. Montakohan banaania mahtoi lojua penkillä tai jalkatilassa? Ehtisikö vetää ne ajoissa pyllyn alta pois? Aina en ollut ehtinyt ja sain kuulla siitä vieläkin.

Siinä selitellessäni olin pettynyt itseeni. En ollut yhtä rohkea kuin Aikku, joka häpesi kotiaan, mutta jätti varoitteluvirret veisaamatta ja päätti kohdata hammastahnaroiskeet ja kissanpaskan koristamat kaakelit silmästä silmään ystävän tullessa yllätysvisiitille.

Minun yllätyskyytiläiseni – siis opiskelijani – vakuuttelivat, etteivät säikähtäisi menopeliäni. Jalat olivat kuulemma niin muussia seisomisesta, että halusivat vain mahtua johonkin rakoon istumaan. Mahtuisivatkohan? Ne helkutin pahvilaatikot ja pari viikkoa sitten autoon survotut mapit kolisivat siellä edelleen. Entä jos jostain haisisi paska?

Näin sieluni silmin, kuinka opettajan auktoriteettini mureni, vaivalla väsäämäni opetustunnit menettivät hohtonsa ja antamani elämänohjeet valuivat kuin vesi hanhen selästä. Minut muistettaisiin säälittävänä elämänhallintansa menettäneenä keski-ikäisenä suharina.

Samassa topuuttelin laukalle lähtenyttä mieltäni. Minäkin olen ihminen. Olen vajavainen enkä oikeastaan koskaan ole sitä peitellyt. En varsinkaan tänä syksynä, kun olen tehnyt viikkoja surutyötä ennen ja jälkeen isäni kuoleman. Voimavarat ovat olleet finaalissa ja eräänäkin maanantaiaamuna pillahdin itkuun kesken oppitunnin. Opettajanhuoneessa olin tehnyt sitä jo lukuisia kertoja. Itse asiassa heikkouden näyttäminen opiskelijoille ja työkavereille oli lähentänyt meitä kaikkia. Ja koska surutyö on vasta alussa, tiedän tippuvani vielä monta kertaa.

Joten mitä yhdestä homeisesta etelän hedelmästä? Kun kohtaa tarpeeksi isoja asioita elämässään, yksi banaani perseessä ei tunnu missään. Tiedä sitten miten joku toinen sen hedelmän hanurissaan kokee, mutta siinähän se luonteenlaatu punnitaan.

Kun koulun parkkipaikalla sitten aukaisin auton ovet, huokaisin helpotuksesta. Näky ei ollut niin paha kuin tavallisesti. Nopealla ranneliikkeellä heivasin parittoman hanskan, Terveydeksi-lehden, pinkin crocsin, käytetyn maskin (vai liekö puhdas?), barbin hameen, legopalikan, kaksi vahaliitua ja lyijykynän pätkän takakontin puolelle. Hapankorpun murut, puoliksi juodut vissypullot ja karkkipaperit saivat jäädä penkille ja jalkatilaan hyppimään.

– Ei paha, totesi toinen opiskelijoista lohdullisesti.

Autohäpeä muistuu mieleen myös parin vuoden takaisesta syysaamusta. Oli kiire kuten tavallisesti, ja piti ehtiä heittämään keskimmäinen eskariin ennen kuin kaasuttaisin työkeikalle Juukaan. Juoksin autolleni ja oven avattuani aloin sykyillen siivota autoni sisuksia. Noukin ensin paniikissa banaaninkuoret jalkatiloista ja hinkkasin sitten kiivain liikkein muruista etupenkkiä lumiharjalla, kun muutakaan asetta ei käsiini sattunut.

Keskimmäinen katseli tehokasta touhuani ja parkaisi:

– Mitä sie äiti teet??!”

– Äitille tullee tännään hienohousunen mies kyytiin istumaan, hävettää kun on tämmönen sotku!

Tähän kuusivuotias tyttäreni huudahti naurahtaen:

– HIENOHOUSUNEN MIES!! No sekö se on tässä elämässä tärkeetä!

Samassa tyttäreni istui etupenkille, alkoi vetää etusormellaan kojelaudan pölyjä liioitellun hitaasti ja venytti pikkuvanhasti:

– Pyyyyyhinpä vähän pöööööölyjä, tuosta ja tuosta ja vähän tuosta.

Tunsin itseni naurettavaksi. Kun ajoin pohjoista kohti, päätin kohdata ihmiset sinäkin päivänä rohkeasti ihan omana itsenäni. Aitona ja alkuperäisenä. Saisipa hienohousuinen mieskin vähän elämää ja etelän hedelmää puntteihinsa. Ja jos ei kyyti kelpaisi niin kävelköön.

Autohäpeästä muistuttaa myös se vuoden takainen työaamu, kun meinasin menettää tajuntani autoa startatessani. Ihmettelin makean mädäntynyttä hajua ja aloin etsiä syyllistä. Lopulta apukuskin jalkatilasta osui silmiini tilsaantunut etelän hedelmä, joka oli räjähtänyt läppärilaukkuuni ja jonka olin kiireessä heivannut autoni jalkatilaan. Kiikutin mätäpaiseen roskiin ja ajelin töihin pää ikkunasta roikkuen.

Parempi banaani katolla kuin kymmenen penkillä.

Aikuisten oikeasti minulla ei ole mitään hävettävää autoni siisteyden suhteen, kun mietin siskoani. Hänellä on monen päivän pissivaipat, käytetyt maskit, puoliksi syödyt riisikakut, koko sarja työkaluja porakoneesta ruuvipuristimiin ja keräilyerä kierrätykseen meneviä roskia metalleista muoveihin pitkin poikin peltilehmää. Ihan rehellisesti sanoen, istuisitko mieluummin banaanin vai pulttisaksien päälle?

Eräänä keväänä naapurini leikkeli hopeakuusiaan ja antoi meille oksia rappusten eteen koristeeksi. Sisko ihaili havuja ja kysyi riittäisikö niistä hänellekin. Tuota pikaa naapuri kantoi tontiltaan lisää oksia ja työnsimme ne takakonttiin. Puoli vuotta tästä sisko tuli kylään ja menin survomaan hänen Volkkariinsa vaatesäkkiä. Kun avasin takaluukun, koin déjà vuun. Ne keväällä kuusi kuukautta sitten leikatut kuusenoksat keikkuivat edelleen pirssin perukoilla kyytiä ottamassa. Hopeinen väri oli taittunut ruskeaksi, mutta muuten kasvi oli tunnistettavissa. Ehkäpä niistä joulupuun vielä saisi rakenneltua?

Kesäisin siskon auto-ongelmat saavat erilaista särmää. Eräänä kuumana kesäkuun päivänä menin siirtämään siskoni autoa kesämökin pihasta. Kun istahdin kuskin paikalle, aloin samoin tein kakomaan ja syöksyin koslasta ulos. Henkeäni haukkoen kiersin kotteroa ja kuikin varovasti sisään ikkunoista. Erotin takakontista mustan jätesäkin, josta arvelin hajun tulevan. Tai tiesin. Jos jätteet muhivat päivän seksihelteessä, oksennusrefleksi lienee normireaktio. Asiaa siskolta tiedustellessani hän totesi:

– Ai hitto unohin viedä sen roskiksen! Et viittis?!

Draaman tajua siskolla riittää, jos käryävistä kakkavaipoista ei ole tarpeeksi äksöniä tarjolla. Pari kuukautta sitten sisko oli unohtanut tyhjän bensakanisterin takakonttiin keskellä elokuun helteitä. Muutaman tunnin kuluttua koko Volkkari oli haissut bensalle ja kanisteri oli niin turvonnut, että Bagdadin autopommi-iskut uhkasivat jäädä kakkoseksi. Helppo tapa päästä kerralla autohäpeästä eroon.

Olen ollut aina hyvä leikkimään ja varsinkin keksimään uusia leikkejä. Vaikka ikää tulee, leikkimiseen en kyllästy koskaan! Listasin alle kaikki kesäkuussa leikkimäni piiloleikit. Eikun kokeilemaan!

Hampaiden piilotus

Sisko aloitti keväällä oikomishoidot. Tänä aamuna hän tuli mökille ja alkoi höyrytä hampaistaan. Tai tarkemmin sanottuna hammasmuoteistaan. Hän oli laittanut ne edellisiltana mansikoiden mussutuksen ajaksi lipaston päälle ja unohtanut kotiin lähtiessään siihen kuten kaiken muunkin – puhelimensa, uimapukunsa ja lapsensa lempilelun.

Tällä kertaa sisko säntäili tavaran perässä tosissaan, sillä hampaissa oli kiinni useampi tonni. Minä vannoin, ettei tällä tontilla oltu nähty yhtään ylimääräistä purukalustoa sitten vuonna 1996 löytämäni piisamin pääkallon. Siskon äänenkorkeus kasvoi ja liikkeet tihenivät. Kun hän vihdoin älysi tarkentaa, että hampaat olivat paperin sisässä, päässäni syttyi lamppu. Olin aamulla ihmetellyt paraatipaikalle jätettyä kovaa klimppiä ja survonut paperimytyn siivousangsteissani palavien roskien sekaan maitopurkin sisään.

Eikun jätteitä lonimaan. Aikani räkärättejä, likaisia paperilautasia ja epämääräisiä paperitolloja maitopurkista nosteltuani löysin siskon hampaat. Johan alkoi siskolikkaa hymyilyttää. Tosin sitä Pepsodent-hymyä vielä odottelen!

Avaimen piilotus

Ennen etsin kodin avaimia lähes päivittäin. Nyt ei enää tarvitse, sillä mies vaihtoi tavallisen Abloyn lukon tilalle koodilukon. Nyt tarvitsee siis vain etsiä muistilokerosta oikea koodi. Ja odottaa ulkona kymmenen minuuttia, jos näppäilee koodin kolme kertaa väärin.

Onnekseni on autonavaimet, joilla leikkiä. Niitä piilottelen päivittäin. Viime viikolla kävin Prismassa ja jostakin kumman syystä en napannut mukaani ostoskoria kaupassa kiertelyn ajaksi vaan yritin kiemurrella eteenpäin meloni, vaippapaketti, tomaattirasia, kissanruokkapäkki ja sushi-laatikko sylissäni. Jostakin vielä kummemmasta syystä en ostanut kassalla muovipussia. Yritin lyllertää ostokset sylistäni pursuten kohti ulko-ovea, kunnes huomasin, että autonavaimia ei ole missään. Vyöryin paniikissa lastini kanssa takaisin itsepalvelupisteelle, jossa etsin epätoivoisesti avaimia katseellani. Lopulta myyjä ilmoitti avainteni löytyvän infopisteeltä.

Infopisteelle päästyäni noukin avaimet suuhuni, sillä mikään muu raaja ei ollut vapaana. Miksi muuten kadonneista avaimista ei voi kuuluttaa samalla tavalla kuin kadonneista lapsista? Säästyisi monelta murheelta ja mutkalta. ”Vanhan mutta vakaan Volvon omistajaa odotetaan infopisteellä, toistan, Volvon omistajaa odotetaan infopisteellä.”

Kytymiehen avainten piilotus

Olin mökillä, kun mies soitti ja kyseli, onko minulla havaintoja vanhasta avainkaapistamme. Siitä hökötyksestä, joka ei muuton jälkeen ole siirtynyt seinälle asti. Meillä oli kuulemma tuon kyseisen avainkaapin sisällä vara-avain mieheni velikullan autotalliin, ja nyt jos koskaan avainta tarvittiin.

Ohjasin veljekset ensin tyttäreni huoneen varastoon. Pian alkoi kuulua läähätystä, huokailua ja pään punomista. ”Miten helvetissä täällä voi olla tämmönen kaaos?” Seuraavaksi ohjasin parivaljakon omaan vaatehuoneeseeni. ”Voi luoja.” Ilmeisesti Kaaoksenkesyttäjä-keijukainen ei ollut ehtinyt sinnekään taikasauvaansa tupsauttamaan.

Mies kyseli, eikö valokuvamuistini toimisi hädän hetkellä. Suljin silmäni ja kuinka ollakaan, näin avainkaapin työhuoneeni nurkkakaapissa sotkuisen paperipinon alla. Eipä aikaakaan, kun mies oli potkinut tiensä läpi lukuisten kestokassieni nurkkakaapin luo. Pian kuulin avainkaapin ja avainten löytyneen. ”Enpä voinu kuvitella, että ne on tuolla puolen metrin lehtipinon alla. Ja vaimo rakas, sovitaanko että kesän aikana purkaisit ja mapittaisit nämä kestokassit?”

Jep, sitä odotellessa. On vain tämä kesä ja ihmiselämä vähän liian lyhyt papereiden pyörittelyyn. Leikitään sitten elokuun alussa opetusmatskujen piilotusta ja arvotaan enten tenten kaikkien kymmenen kestokassin välistä. Täällä on varmaan se ”Uusin versio ruotsin suullisesta apuverbiharjoituksesta” ja tuolla ”Kymmenen kysymyksen tietovisa kestävän kehityksen neljästä osa-alueesta”. Vai oliko se sittenkin tuossa kassissa, kun sähköisenä versiona tuntuu hävinneen kuin savuna pilveen?

Kakan piilotus

Pienimmäinen on hillunut koko kesän ilman vaippaa. Muuten hyvä, mutta taikavääkylöitä saattaa löytyä milloin laiturilta, milloin portailta, milloin kasvimaalta. Tänään huomasimme siskon kanssa kuistilla istuessamme, että lapseni mekko on helmasta ruskea. Itse rieskaa ei näkynyt kuitenkaan missään. Emme uskaltaneet liikkua paikoiltamme vaan yritimme haravoida ensin kuistia ja sitten portaita katseellamme, että mistä kakka kurkistelee. Seuraavaksi hiivin varpaillani pihamaalle, mutta yhtään epäilyttävää pötköä ei osunut silmiini eikä varpaisiini. Ehkä sen takia, ettei kakka ollut vielä tullut. Seuraavaksi syöksyin etsimään piilossa lymyilevää pottaa.

Banaanin piilotus

Hedelmien piilotus on erikoisalaani. Löydän räjähtäneitä banaaneita tuon tuosta – milloin läppärilaukustani, milloin kestokassistani, milloin Volvon takapenkiltä. Omaan käsilaukkuuni en uskalla enää kättäni tunkea. Kerran tungin ja käteni upposi homehtuneeseen mandariinin.

Pari viikkoa sitten olin ystävieni kanssa kyläkierroksella Tohmajärven Tikkalassa, kun matkamme varrelle sattui kauppa-auto. Ostin mobiilista myymälästä kuusi banaania ja laitoin tertun Volvon konepellille kirppiskierroksen ajaksi. Kun lähtöä tehdessäni noukin tertun autoni päältä ja istuin kuskin paikalle, tytöt kihersivät takapenkillä. Olivat olleet varmoja, että unohdan banaanin poikineen konepellille. Minäkö?

Ennen ajolähtöä tarjosin etelän hedelmää tytöillekin. Enpä ollut ainut nälkäinen, niin hanakasti suihin ottivat! Ystävän mökille saavuttuamme jätin kaksi syömätöntä banaania ja yhdet kuoret autooni kypsymään. Olisi huikopalaa sunnuntaillekin.

Maanantaiaamuna havahduin siihen, että etupenkillä oli enää yksi banaani jäljellä, mutta en kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Kun maanantai-iltana sulloin lapsia autooni, tuli tunne, että joku tuijottaa. Samassa huomasin mustaakin mustemman salamatkustajan Volvon katolla. Kaksi päivää se oli sinnitellyt kyydissäni läpi maanteiden ja hiekkateiden, halki Tohmajärven, Joensuun, Lehmon, Romppalan ja Venejoen. Melkoinen Survivor of the year! Eikä kyyti suinkaan tähän loppunut, kun kerran vauhtiin oltiin päästy. Kun innostuin kuvaamaan katolla kypsynyttä kyytiläistäni, touhu keskeytyi lapseni rääkäistessä ja unohdin Mustanaamion tykkänään. Ajelin sitten vielä seuraavankin päivän etelän erikoinen katollani.

Helteisten hiekkateiden ja mutkaisten maanteiden sankari.

Todellisuuden piilotus

Luen yleensä samaan aikaan kymmentä eri kirjaa. Jos mikään ei nappaa kunnolla, aloitan seuraavan ja luen teoksia heittelevän mielialani mukaan. Jos ei huvita lukea suomeksi, otan käsiini ruotsinkielisen kirjan. Jos ukko ärsyttää, Francescan ja Robertin lemmenluritus lentää pinon alimmaiseksi. Jos ukko ärsyttää oikein kovasti, telläydyn Wallanderin seuraan etsimään aviomiehen murhaajaa. Jos tekee mieli lällyillä ja muistella nuoruuden rakkauden hekumanhetkiä iholla, Tommy Tabermanin Olisipa kaipaus viiniä juovuttaa tehokkaasti pään. Jos Suomen suvi saa herkistymään, runokokoelma Katso pohjoista taivasta toimii oikein hyvin.

Tänä kesänä on tuntunut, että mikään kirja ei oikein imaise kunnolla mukaansa. Mutta vihdoin löysin sen, joka vie minut kauas todellisuudesta toiseen maailmaan. Se on Venla Hiidensalon Suruttomat. Seurauksensa tälläkin löydöllä on. Mies valittaa, että vaimo ei kuule eikä näe mitään – ei vaikka kumiankka räjähtäisi korvan juuressa.

Pitääkö olla huolissaan, jos lukee kymmentä eri kirjaa samaan aikaan?

Ihmisen piilotus

Volvossani on ollut hassu vika kaksi kuukautta: etupenkin ovi ei aukea kuin ulkopuolelta. Näiden kuukausien aikana olen kuitenkin vakaasti päättänyt, etten halua korjata vikaa. Mikään ei nimittäin ole viihdyttävämpää kuin seurata kyytiläisteni reaktioita, kun ovi ei aukea millään ilveellä. Toiset lamaantuvat, toiset saavat kohtauksen, toiset katsovat kuskia säälien.

Toukokuussa etupenkilläni matkusti eräs hiljainen opiskelija, jonka kanssa ajelin työharjoittelupaikkaan. Olin jo menossa marketin liukuovista sisään, kun ihmettelin mihin kyytiläiseni jäi. Sitten muistin autoni ominaisuuden. Kun käännyin kannoillani, nuorukainen istui kuin patsas autossani eikä ilmekään värähtänyt. Vähän vilkkaammalla teinillä ei sen sijaan ollut ongelmia itseilmaisussa. Kun hän jäi kotteroni vangiksi, alkoi ryske ja pauke. Suorastaan syöksyin ovea avaamaan, sillä hän kiljui kuin pistetty sika vankilassaan.

Äitini ei puolestaan hötkyile. Hän sanoo joka kerta ”Ainiin” ja odottaa rauhallisesti ovenaukaisupalvelua. Rakas kälyni Pirre oli puolestaan kerran hyvinkin leikkisällä päällä, kun hänet kotipihaan heitin. Kesäleningissään ja lierihatussaan hän omaksui oitis prinsessan roolin ja odotti hiuksiaan pöyhien hovikuskia avaamaan oven. ”Ja näin olkaa hyvä”, yhdyin leikkiin ja kumarsin prinsessan astuessa pirssistä ulos.

Rakas työtoverini Jarkko puolestaan oli vaitonainen, kun eräs kaunis päivä heitin hänet teollisuusalueelle. Määränpäässä miehen käsi pysähtyi luovuttaneen makuisesti ovenkahvalle eikä hän sanonut mitään. Ei sillä, että hänen olisi mitään tarvinnut sanoakaan, sillä pystyin lukemaan hänen ajatuksensa: ”Tää on niin tätä Tinskun elämää, mikään ei enää yllätä. En pidättäis hengitystä, että ovi on korjattuna ensi kesän keskiviikkonakaan. Kun vaan nyt pääsis vittuun tästä koslasta.”

Roskiksen piilotus

Rakas ystäväni Saara kertoi viime viikolla uudesta kesäaktiviteetistaan. Heidän pihalleen oli yllättäen ilmaantunut jonkun toisen ulkoroskis, ja hän halusi kiivaasti oman uudenkarkeahkon jäteastiansa takaisin. Tekevänä tyttönä Saara kuitenkin otti ja pesi löyhkäävän vaihdokin ennen kuin lähti ratkaisemaan kadonneen roskiksen arvoitusta.

Ensin Saara marssi reippaasti lähimmän naapurinsa tykö ja vaihtoi roskiksia päikseen. Kun Saara sitten jälleennäkemisen riemussa pesi ja hinkkasi roskista puhtaaksi, hän huomasi kauhukseen, ettei yksilö ollutkaan Se oikea. Saara päätti soittaa jätehuoltoyhtiöön ja kysellä roskiksensa perään. Toimiston täti lupasi tiedottaa roskakuskeja asiasta, mutta heistä ei viikkojen vieriessä kuulunut pihaustakaan.

Eräs kaunis päivä ystäväni ryhtyi vaihtamaan makuuhuoneen ikkunan edessä vaatteitaan, kun äkkäsi pihallaan tutun näköisen auton. Roskakuski sulloi parhaillaan Saaran roskiksen sisältöä jäteautoon – siis sen väärän roskiksen sisältöä. Kun Saara sai kiemurreltua paidan päälleen, jäteauto oli jo kurvannut naapurin pihaan. Eipä hätää, Saara juoksi kuskin kintereille ja kertoi surullisen tarinansa. Yhteispelillä Saara ja roskisprinssi lähtivät tonkimaan naapureiden roskiksia. Yhden kohdalla toivo alkoi jo olla huipussaan, mutta lähempi sisätutkimus tuotti pettymyksen. ”Näyttää vähän samalta, mutta ei – ei se kyllä ole tämäkään.” Leikki jatkui kotvasen, kunnes Saara luovutti.

Kiitos tämän roskisleikin, tunsin hetken itseni normaaliksi. Mutta koska ystäväni haahuilee edelleen pitkin Rantakylää roskiksensa perässä, haastan kaikki kyläläiset yhtymään tähän Roskiksen piilotus -leikkiin! Löytöpalkkioksi tarjoan tertullisen parhaat päivänsä nähneitä banaaneja.

https://www.instagram.com/tinsku_ja_aikku/