Categories
Yleinen

Häpeällinen kotihäpeä

Ei meidän koti. Mutta voisi olla.

Pari viikkoa sitten kutsuin kaverin kylään niin kuin tapana kuuluu: tule ihan millon vaan, kaikki käy. Tosiasiassahan kaikki ei todellakaan käy, pitää leipoa, tai ostaa marketista kääretorttu ja pahoitella, kun ei ole ehtinyt leipoa tai että “tästä tuli nyt vain tämmöstä”. Sitten pitää siivota,  imuroida, harjata jarrutusjäljet pöntöstä ja kiillottaa tiskipöytä. Ja pahoitella, kun “täällä on vähän tämmöistä”. 

 Ja niinhän siinä kävi, että ystävättäreni  ilmoitti illalla klo 22 tulevansa seuraavana aamuna  kylään. En ollut valmistautunut lainkaan, peruskauppareissukin oli jäänyt välistä ja siivoaminenkin oli unohtunut. Koska olin jotakuinkin sippi, uupunut ja väsähtänyt, en jaksanut stressata. Kaveri oli oikeastaan ystävä, jonka uskoin hyväksyvän sotkun ja saastan. Opettelisin hellittämään neuroottisuutani ja hyväksymään, että aina ei voi kyetä täydelliseen menyyseen tai siivoukseen. Tai opettelisin hyväksymään, että minä en siihen pystynyt. 

Tervetuloa! Kyllä käy! 

Katsoin lattialla levittäytynyttä kissanhiekkaa, raadeltuja pahvilaatikoita ja nuhjuisia villalankamyttyjä. Olohuoneen nurkassa ratsastuskypärä, eteisessä metsästysreppu, sohvan alla kuopuksen kolme asukokonaisuutta. Kolmen kokoisia tassunjälkiä lattialla, raadellun vessapaperirullan jäänteitä. Kuuden kissanpennun, kolmen lapsen ja tee-se-itse-miehen taloudessa siivoaminen on turhempaa kuin lumenluonti lumisateessa. Ja siihen jos lisää wannabekäsityöintoilijan, peli on menetetty. Olikohan ystävättäreni valmis tähän? Pitäisikö varoittaa tai ainakin pehmentää järkytystä, en nimittäin mitenkään ehtisi siivota.

Kilisevä tonttuhattu ravasi olohuoneen halki häntä pystyssä. Kuusenpallot kopisivat portaissa ja kohta hopeinen koristenauha kirmasi pölisten perässä. Kulkusten kilkatus ei kuitenkaan luonut lokakuun hämärässä joulutunnelmaa.

“Varoitus, meillä ei ole sitten siivott…” Olin huomaamattani alkanut kirjoittaa viestiä. Mitä hittoa! Minähän päätin olla oma itseni ja seisoa sotkujeni takana ylpeästi. Olin juuri lukenut Hesarista Oona Laineen artikkelin kotihäpeästä ja olin päättänyt, etten siihen sortuisi. Varsinkin, kun en nyt jaksanut ja ehtinyt puunata, töitäkin piti yrittää tehdä aamulla. Pyyhin viestin pois. Kolme minuuttia myöhemmin aromaattinen kissankakan tuoksu leijaili nenääni. Tartuin puhelimeen: “Meillä on sitten kissanpentuja…” Kyllä kaverini sen tiesi, siksi hän oli tulossa. Pyyhin viestin pois. Kun on pieniä talossa, asiat eivät vaan luonnistu. Minulla ei kyllä luonnistunut muutenkaan. 

Aamuyön levottomina tunteina suunnittelin tehokkaan pikasiivouksen, joten aamulla tyhjensin peikon raivolla tiskikoneen itse enkä valittanut siitä lapsille. Sitten lapioin eteisen kenkämereen kulkureitin ja imuroin hiekat lattialta ennen kuin ehdin aamupalalle. 

Hampaita harjatessani havaitsin peilissäi hammastahnaroiskeita. Mutta hei, kenelläpä ei? Rohkeasti nyt käsi ylös kenen peilissä on joskus ollut! Ja sitten ne voi laskea, jotka ei aina heti niitä pese. (Ne, jotka pyyhkii, voi pitää kättä ylhäällä. Teillä riittää voimaa hauiksessa ja muissa hinkkauslihaksissa.)

Hymyillessäni pilkullisille peilille pohdin laittavani ystävättärelleni varoituksen, että täällä haisee kissanpissi. Ja pitäisi varmaan mainita, että en ole ehtinyt enkä jaksanut ja… Hammasharja jäi roikkumaan suupieleen, kun hapuilin puhelimen käteeni. Ei! Puhelin putosi kädestäni kuin tulikuuma kekäle.Tämä oli harjoitus! 

Tilanne oli paha. Diagnosoin kärsiväni akuutista kotihäpeästä. HS:n artikkelissa sisustusarkkitehti ja tietokirjailija Maaretta Tukiainen kertoo, että kuvittelemme ihmisten määrittävän meitä kotimme perusteella ja että kodin siisteys, selkeys ja järjestelmällisyys kertovat elämänhallinnasta. Kyllä se ehkä aavistuksen kertookin, jaksaako sitä roskapussin viedä ulos tai viekö roskat ylipäätään roskikseen vai säilöökö lattioille. Mutta nyt, kättä sydämelle: kuka ei ole löytänyt homehtunutta elintarviketta esim. banaania, jääkaapista, hanskalokerosta tai repusta? Unohtanut kaalikeittoa joululoman ajaksi työlaukkuun? Pakannut kosteat vaatteet muovipussiin, jonka joku on potkinut kolmeksi kuukaudeksi auton penkin alle? No, ainakin minä ja Tinsku.

Lohduttavasti Tukiainen tiivistää: ”Todennäköisesti on kuitenkin niin, että pakonomaisesti kotiaan järjestävällä elämänhallinta on enemmän hukassa kuin sillä, joka sietää sotkua.”

Vaikka siisteyden tavoittelu ja sotkun sieto ei kertoisikaan haparoivasta elämänhallinnasta, aiheuttaa se muille ongelmia. Olen vieraillut kodeissa, joissa Ikean mainoskatalogin kodit tai askeettinen munkkiluostari jää kakkoseksi. Pinnat ovat tyhjät ja puhtaat, missään ei mitään, mikä kielisi ihmisasutuksesta. Ei likaisia astioita, ei viirua ikkunassa. Rikospaikkatutkijatkaan eivät löytäisi sormenjälkiä tai uv-valolla jäänteitä eritteistä. Eihän siellä uskalla edes hengittää.

Meillä sen sijaan ei haittaa, vaikka hengittää tai jos jotain tippuu lattialle tai sohvalle. Toki pyrin siihen, että kotiimme ennakkoluulottomasti uskaltautuvat oman elämänsä extreme-seikkailijat eivät likaa sukkiaan ainakaan pysyvästi.  En tiedä onko minulla sitten tuplasti nimenomaan niitä elämänhallinnan ongelmia, koska haluaisin kotini olevan järjestelmällinen enkä siedä sotkua, mutta asun sotkussa ja epäjärjestyksessä?

Sen lisäksi, että minua arvostellaan kotini siisteystason perusteella, luulen ihmisten myös arvioivan tapaani elää sekä enemmän tai vähemmän aktiivisia sisutusratkaisujamme. Järki sanoo, että harva ihminen arvioi muita ainoastaan asumisen perusteella. Vielä harvempi asuu kuitenkaan samanlaisessa eläintarhassa tai maalaa seinänsä rautakaupan virhesävymaaleilla.  Kotimme on jotakuinkin meidän näköisemme. Siksiköhän vai siitä huolimatta poden toisinaan kotihäpeää? 

Kommentit kodista ovat lähes yhtä henkilökohtaisia kuin kommentit ulkonäöstä. “Teillä on kaunista”, totesi ystävä ensivisiitillä. Lämmitti, kunnes sama fraasi toistettiin toisen ystävän tupareissa, samalla äänenpainolla. Toinen ystävä sen sijaan oli arvioinneissaan konkreettisempi: “Tykkäsin enemmän siitä edellisestä seinän väristä.” Mutta tyttären luokkakaveri sai minusta elinikäisen ystävän kuvaillessaan kuopukseni varaston, kompostin ja kierrätyskeskuksen yhdistelmää aidosti ihaillen “kotoisaksi” ja “täyteläiseksi”.

Kuinka ystävättäreni vierailu sitten sujui tässä täyteläisessä taloudessa? Hän järsi sitkeästi kuivakkaa teeleipää, ei kommentoinut kissatalouden tuoksua ja rakastui sylissä kehräävään miukuun. Tulemme näkemään uudelleenkin.