Categories
Yleinen

Elämyksiä ja eläviä ihmisiä

Eräänä päivänä kesken kiivaimman etäopetusrumban kutsuin Taide ja luova ilmaisu -kurssini opiskelijat elävinä koululle, sillä moni alkoi hajoilemaan kotona neljän seinän puristuksissa. Itsestäni puhumattakaan.

Auringon kuulaamana pakkaspäivänä suuntasimme Joensuun Taidemuseo Onniin. Museon pihalla opiskelijat kokivat päivän ensimmäisen taide-elämyksensä. Vaitonaisina he seurasivat ajanhenkeen sopivaa yhden naisen performanssiesitystäni, kun yritin epätoivoisesti saada maskipakettia auki. Riuhdoin ja revin, litistelin paketin kulmia kasaan pumppaamalla ja kiskoin erilleen ähkimällä. Kun en onnistunut voimalla ja väkivallalla, turvauduin sormieni hienomotoriikkaan. Yritin avata pakettia lupaavilta vaikuttavista kohdista loivilla liikkeillä, mutta muovi ei antanut periksi. Ihmeen lujaa tekoa kiinalaiseksi.

– Missä Jarkko on? rivistä kuului huokaisu.

– Tässä mitään työparia tarvita! sihisin ja jatkoin kamppailua.

Lopulta yksi teineistä ei enää jaksanut palella ja katsella touhujani vaan otti ohjat omiin käsiinsä ja repäisi maskipaketin nurkan helpon näköisesti auki:

– Tässä on kato merkkinä tämmönen viiva.

– Testasin vaan teidän reaktioita. Mutta kiitos, ottakaas tästä maskit naamaan ja eikun let’s menoksi. Täällä onkin nyt mielenkiintoinen näyttely nimeltään Kultaiset kuukautiset ja jumalainen maa.

Sisällä museossa jähmetyin niille sijoilleni jo kierroksen alussa. Oli niin outoa pitkästä aikaa kuulla livenä niin monta v-alkuista sanaa kuten vau, veistos, valokuva – ihan vain muutaman mainitakseni.

Taidepläjäyksen aikana kävimme myös mielenkiintoisia keskusteluita.

Tinsku: – Tuoko tämä museorakennus teille jotain viboja? Henkiikö tää miljöö teidän mielestä jo rauhaa ja elämyksiä itsessään?

– Joo, huoh huoh [henkäilyä ja hönkäilyä].

– Ei.

– Miten pitkään myö täällä kärvistellään? Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Mitä näette tässä teoksessa? Kertokaa ihan rohkeasti, ei ole olemassa oikeaa vastausta.

– Taulun.

– Viivoja.

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Mitä näette tän Albert Edelfeltin maalaaman naisen olemuksessa? Kattokaa nyt tuota katsetta, miun mielestä se on niin viehkeä ja raukea.

– Pelottava se on.

****

Tinsku: – Oliko tässä kerroksessa joku teos, joka puhutteli teitä?

– Eipä ollu.

– Tosiaan.

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Tässä Oscar Parviainen kuvaa maailmanloppua. Ai että mie rakastan tuon maalauksen värejä!

– Jos tykkää veren väristä.

****

Tinsku: – Herättääkö nää veistokset teissä jotain ajatuksia?

– Ite tekisin paremman.

– Mitähän sieniä tuo taiteilija on syöny?

– Siis kuka niinku aamulla herää ja keksii että teenpä vittu tämmösen?!?

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – No Kappe, laittasitko tuon taulun omalle seinällesi?

– No en helvetissä.

****

Kierroksen päätyttyä meillä oli vielä ruhtinaallisesti aikaa, joten intopiukeana ehdotin opiskelijoilleni, että näyttäisimme maskin koristamia naamojamme vielä Taidekeskus Ahjossa. Yhtään soraääntä en ihmeekseni kuullut ja enimmät naamanvääntelyt peittyivät onneksi maskien alle.

Tinsku: – Nyt kun kierrätte tämän Toen perrään -valokuvanäyttelyn, niin katsokaapa kuvia sillä silmällä, että onko valokuvaaja teidän mielestä osannut vangita jonkun hetken tai kuvattavan persoonan.

– Ai niinku riistäny jonkun vapauden?

Kun taidekierros oli pulkassa ja sullouduimme raittiiseen ulkoilmaan, aloin huokailla ihastuksesta:

– Kattokaa nyt tätä luontoäidin maalaamaa maisemaa ja noita puita! Onko mitään kauniimpaa! Pakko ottaa kuva.

– Just.

– Onko ihan pakko? Näytät vähän hassulta.

– Kylymä. JOKO. VOI. LÄHTEÄ?

Kun lopetin kännykkäkamerani kanssa pyllyilyn, käännyin vielä teinien puoleen päivän päättääkseni:

– Hei oli tosi kiva nähä ja teillä kaikilla oli jo minnuu varmasti ihan sika kova ikävä! Piristikö tää yhtään?

– Joo.

– No joo oli ihan kiva.

– Joko tää loppu?

Summan av kardemumman: korona tai ei, kyllä tarvitsee ihminen eläviä ihmisiä ympärilleen. Ja taidetta!

Categories
Yleinen ystävyys

Siitä tunnet sä ystävän

Olen onnekas, sillä minulla on monta ystävää. Osa on kulkenut rinnallani lapsuudesta lähtien, osa on tarttunut mukaani matkan varrella. Osa hymeksyy touhuilleni pilven reunalta. Alla kohtaamisia vuosien varrelta.

Vuosi 1988:

Ensimmäinen luokka ja koulutie alkamassa, perhosia vatsassa. Jo ensimmäisinä päivinä minun ja mustatukkaisen tytön katseet kohtaavat. Kirjeenvaihto käy kiivaana ja koulumatkat taittuvat kevein askelein, sillä hän kulkee vierelläni. Yläasteella pulpettikirjeet vaihtuvat viesteihin, joita raapustamme pyyhekumeihin tai vihonnurkkiin ja vaihdamme salaa pöydän alla. Hän toimii silminäni ja sanelee mitä taululla lukee, koska en suostu hankkimaan silmälaseja. Jaamme murkkuiän murheet, vanhojentanssit, penkkarit, penkin alle menneet kotibileet. Jaamme työpaikkojen tuiverrukset, häät ja auto-onnettomuudet. Hän lähtee mukaan, kun vien lemmikkini viimeiselle matkalle. Hänelle soitan ensimmäiseksi, kun minusta tulee äiti. Hän tulee hoitamaan kuukauden ikäistä kummipoikaansa, vaikkei edes tiedä, huoliiko vauva pulloa. Joskus hän vain on ja halaa, kun sanoja ei löydy.

Vuosi 2001:

Pakkasta kaksikymmentäkolme astetta. Istun kuplavolkkarissa ja hinkutan huurteista tuulilasia rikkinäisellä raapalla. Vihdoin näen hänen juoksevan ulko-ovesta leivänpala suussaan ja reppu toiselta olalta villisti roikkuen. Kupla on lämmin vasta yliopiston pihassa ja olemme joka aamu myöhässä luennolta, mutta elämme omassa kuplassamme ja meillä on toisemme. Hän tutustuttaa minut hevosten maailmaan ja kun biletämme ravimiesten seurassa, meillä on loppuillasta aina enemmän rahaa kuin radalle lähtiessä.

Vuosi 2005:

Riitaisa ero illanistujaisten päätteeksi. Sydän revitty palasiksi, huljuteltu jääkylmässä vedessä ja tampattu mutaisilla piikkareilla karkeaan soraan. Istun saunassa ja itken. Hän istuu lauteille viereeni, höpöttelee lempeästi ja heittää pitkät hiuksensa toisen olkansa taakse. Lyö löylyä ja pesee pitkin vedoin selkäni elämää nähneillä käsillään. Sanoo, että kohta keitetään kahvit.

Sydän edelleen riekaleina tanssisalin pihassa. Lavatanssikurssin viimeinen kerta alkaa pian, ahdistaa mennä yksin. Meidänhän piti tehdä tämä yhdessä. Oven edessä seisahdun, sillä tutut kasvot pysäyttävät katseeni. Ystäväni mies tumppaa tupakan, virnistää, koukistaa käsivartensa ja kysyy, saako luvan. Hän on ajanut yli 50 kilometriä ja liannut autonsa loskassa vain sen takia, ettei minun tarvitsisi tanssia yksin. 

Vuosi 2009:

Facebookin selausta illan hämärässä. Saan päähäni etsiä ala-asteen aikaista ystävääni, joka jätti aukon sydämeeni muuttaessaan toiselle paikkakunnalle. Kuvassa tuikkivat tutun näköiset silmät. Asuu paikkakunnalla Joensuu. Voisiko se olla? On se. Sovimme tärskyt lauantaiksi Public Cornerin eteen. Siellä hän jo odottaa lunta hiuksissaan, joiden myöhemmin huomaan vaihtavan väriä monta kertaa vuodessa. Halaamme toisiamme hieman epävarmoin ottein, tilaamme tiskiltä Amarettokaakaot. Juttu jatkuu siitä, mihin se yli vuosikymmen sitten jäi.

Vuosi 2011:

Valtava vauvavatsa ja äitiysloma edessä. Menen viimeisen kerran työpaikalle, jossa minun on määrä perehdyttää seuraajani kesken jääneisiin kursseihin. Kättelen nättiä blondia, jonka eteen pian isken liiketalouden ruotsin kirjan ja vuosien saatossa väsäämäni materiaalit. Tulee juteltua muutakin. Tulee useita yhteisiä työpaikkoja, yhteisiä ystäviä, tulee toistemme lapsien kummeja, tulee yhteinen anoppi ja appiukko.

Vuosi 2013:

Työpaikan illanistujaiset ja tapaaminen uuden äidinkielen opettajan kanssa. Olen kerrankin ajoissa ja löydän puolitutun hahmon ravintola Fransmannin sohvalta. Nainen on oudon holtiton ja vallaton nahkatakissaan ja ilkikurisissa silmissään. Miksi minun on näin hyvä olla? Kun ensimmäisen kerran vierailen uuden ystäväni tiluksilla, se on täynnä lapsia, kissoja, koiria, naapurinmiehiä, keskeneräisiä projekteja, ojaan ajettuja kaivureita. Rappusilta valuu kanankakkaa. Tunnen tulleeni kotiin. 

Vuosi 2016:

Keittiöremontti työn alla. Mies tekee pitkää päivää, minun osakseni jää kärventyä Ikea-helvetissä. Mies neuvoo, miten kasaan kaapistot, toivottaa vähän iloisempaa ilmettä seuraavan komponentin kohdalle ja painaa hallin oven perässään kiinni. Pääsen kohtaan kaksi, sitten iskee epätoivo ja itku. Ruuvien sijasta hamuan käteeni puhelimen ja luottoryhmäni WhatsAppin. Pian käy ovi. Yksi tulee vuosituhannen krapulassa, toinen työpäivän päälle. Kolmas tuo miehensäkin ja liisteröi samalla tapetin seinään. Neljäs tulee viinipullo kainalossa, viides varaa iltavuoron.

Vuosi 2009-2016:

Kissakodilla hakemassa uutta perheenjäsentä kotiin. Tuo me otetaan, sanoo mies. Tuo kaikkea räpläävä suurisilmäinen kollipoika, joka ei ole hetkeäkään paikallaan? kysyn ja rakastun. Vuosien kuluessa mies katuu monesti päätöstään, sillä kissa tuo kaaoksen ja kolttoset tullessaan. Mutta meistä tulee erottamattomat. Hän seuraa mukanani kaikkialle, kantaa minulle lahjaksi rauhoitettuja kontiaisia, käpertyy vastasyntyneiden vauvojeni ympärilleni, vahtii taaperoita pihalla ja nuolee lasteni kyyneleet. Kun joudun lähettämään hänet sateenkaarisillalle, sydämestäni lähtee palanen ja se on mustavalkoisen ystäväni kokoinen. 

Vuosi 2017:

Kirkko ja elokuinen sunnuntai. Pitelen käsissäni punaista ruusua ja katson, kun ystäväni arkkua kannetaan alttarille. Sisko itkee hiljaa vieressä. Päässä risteilee kysymyksiä. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olinko tarpeeksi hyvä ystävä? Missä olet nyt? Olisitko tykännyt tuosta keikarimaisesta papista? Jostakin tulvii mieleen runo, jolla kerran häntä lohdutin. Ja kukaan ei ole keneltäkään poissa, kun mustarastas laulaa

Vuosi 2019:

Ruotsin tunti alkamassa, olen juossut vartissa edelliseltä koululta seuraavalle. Läähätän ja läkähdyn. Uusi ryhmä, hirveä härdelli päällä. Kuinka monta ADHD:ta mahtuu samaan luokkaan? Pidän nimenhuutoa, kun luokan ovi avautuu ja iso kaveri astuu sisään. Puristaa lujasti kättä, sanoo nimensä, kertoo olevansa tunneillani tästä lähtien mukana. Jaksot ja lukuvuodet vaihtuvat. Hän jatkaa lauseitani, kun olen itse kujalla. Syöttää suklaata ja käskee hengittämään, kun käyn ylikierroksilla. Kertoo anaalivitsin, kun naamani on mutturalla. Muistuttaa laittamaan huomenna ehjän paidan päälle. Laittaa koulun pihalla autoni lämpiämään, koska itse en kuitenkaan muista. 

Hyvää ystävänpäivää!

Categories
Yleinen

Vilunkipelillä voittoon

Parempi suksi hangessa kuin yhdessäkään koivessa kiinni.

Hiihtäminen on pyllystä, hanurista, sieltä ja syvältä. Jos olisin ennen lapsien hankkimista tiedostanut, että nekin pitää joku kaunis päivä opettaa suksille, olisin harkinnut kaksi kertaa ennen haarojeni levittämistä. Kun nostat mytyssä kiljuvan taaperon sen sadannetta kertaa ylös maasta ja kun mytyn joka ikinen raaja sätkii joka ikiseen ilmansuuntaan kuusi kertaa nopeammin kuin marionettinukella, mutta jonka liikkeet ovat yhtä hallittuja kuin vastasyntyneellä vasikalla, kilin ajatukset täyttävät pään. Siinä vaiheessa kun löydät yhden sauvan ensin omasta silmästäsi ja sen jälkeen persesilmästäsi, tekee mieli itse suksia kuuseen, vaikka oma suksikaan ei kehuttavammin luista.

Kaikesta hiihtoangstistani huolimatta olen yrittänyt puhua sivakoimisesta lasteni kuullen neutraaliin äänensävyyn, jotten vahingossakaan siirtäisi hiihtotraumojani seuraavalle sukupolvelle. No, näyttävät kuitenkin traumatisoituneen ennen kuin edes saavat monoja jalkaansa. Varusteiden hankinta on nimittäin oma taitolajinsa. Kun esikoisella oli ensimmäisen kerran tänä talvena hiihtoa, pengoin vintin uumenilta viime talven suksiparin ja iskin sen asianmukaisesti mukulan mukaan koulutielle. Ummistin silmäni faktalta, että sekä sukset että sauvat olivat käyneet liian lyhyiksi. Pääasia että eteenpäin pääsee. Paitsi että koulupäivän jälkeen selvisi, ettei ollut pässyt. Monot olivat jääneet eteiseen, joten lapseni oli joutunut jalkamieheksi.

Seuraavana sunnuntai-iltana iltayhdeksältä keskimmäinen veti kunnon kilarit, sillä viime talven monot eivät enää mahtuneet jalkaan edes puoliväkisin. Käskin sovittamaan villasukkia ja veljen monoja. Pian repesin nauramaan, sillä lapseni muistutti liian isoine popoineen enemmän sirkuspelleä kuin tulevaisuuden hiihtolupausta. Siitäkös kierrokset kasvoivat ja pian sain väistellä ilman halki lenteleviä monoja. 

– Hyvin se menee, kannustin ja survoin uuninpankon päältä löytyneet monot reppuun.

– Se on kuitenkin vain pieni edestakainen liike vakaan laudan päällä, totesin ja näytin käsillä mallia.

– YYYYYhYYYYYhhhhh.

Viikolla suuntasimme sitten kirpputorille ostamaan tyköistuvia hiihtojalkineita. Minähän en suksimiseen tuhlaisi senttiäkään ylimääräistä. Eikä tarvinnutkaan – SPRN:n Kontin hyllyt notkuivat hyväkuntoista hiihtovermettä. Ei ollut kuin ottaa omansa.

Kun keskimmäinen sitten seuraavan hiihtopäivän jälkeen kotiutui, tiedustelin, miten suksi oli kulkenut.

– Ei mitenkään. Muut hiihti, mie kävelin.

– Miten niin??

– Ope ei saanu niitä monoja kiinni suksiin.

Oma hiihtoahdistukseni kumpuaa ala-asteen hiihtokisoista. Vaikka kuinka yritin joka vuosi parhaani ja lykin menemään verenmaku suussa, räkä poskella ja jalat maitohapoilla, suksi ei luistanut. Kun ei luistanut niin ei luistanut. Kerran kaaduin jo ensimmäisellä nykäisyllä lähtöviivalle jalat säälittävästi ilmaa sätkien ja lunta suustani sylkien. Eikä se liikkeessä ollut sen helpompaa – alamäet menin monesti vierimällä ja ylämäet konttaamalla.

Yhdet kisat hiihdin koulun lainasuksilla. Ne olivatkin sellaista sekundaa, että vasen suksi lähti jalasta viidenkymmenen metrin välein ja pyllyilin tuon tuosta nelinkontin ladun tukkeena. Kun muut huusivat intopiukeina latua perkele, minun teki mieli huutaa lääkkeet perkele

Eräänä vuonna sukset keräsivät pohjiinsa viiden sentin lumikerroksen. Hiihdä siinä sitten kilpaa. Mikäs oli naapurin Annukalla hiihdellessä, kun oli tuliterät peltoset alla ja äitimuori suksivoidepurkin kanssa ladun reunalla kytistämässä. Minun sukset olivat serkun entiset eikä niitä kukaan koskaan huoltanut. Meidän perheessä ei nimittäin koskaan voideltu muuta kuin volkkareiden moottoreita ja Soliferin ketjuja. Moottoriurheiluun verrattuna hiihtäminen ei ollut edes urheilua.

Olihan koulun kisoissa tietysti oma jännityksensä. Muistan ikuisesti, miltä tuntui liu’uttaa sormea tuloslistalla aina vain alemmaksi ja jännittää, oliko nimeni viimeisenä vai toiseksi viimeisenä. Kerran sain lohdutuspalkinnoksi lusikan. Kun sillä veteli aamupuuroa menemään, niin kyllä maistui puuro yhtä karvaalta kuin jumbosijan tuoma pettymys.

Mahtuu lapsuuteni sentään yksi onnellinen hiihtomuisto. Vitosluokalla nousin kaikkien suureksi yllätykseksi palkintopallille. Tulin jaetulle kuudennelle sijalle ja sain palkinnoksi pinssin ja muumitarran. Oli kerrankin minun vuoroni loistaa. Opettajat ja luokkatoverini katsoivat epäuskoisina toisiinsa, mutta minä tyttö hymyilin leveästi.

Sitä en tosin kertonut kenellekään, ettei minulla ollut ihan puhtaat jauhot pussissa. Ei sillä että olisin mitään hemohessiä vedellyt. Mutta se tiukkapeppuinen ja -pipoinen liikunnanopettaja, joka otti aikaa (ja joka muuten näyttää ihan samalta vielä tänäkin päivänä) veti minut yllättäen sivuun jo yhden kierroksen jälkeen. Hän ilmeisesti ajatteli, että normaali lapsi olisi jo sillä ajalla lähdössä kolmannelle kiepille. Joten kun muut hiihtivät kaksi kierrosta, minä hiihdin vain yhden. Niin tyhmä en ollut, että olisin maaliviivalla asiaa ääneen ihmetellyt.

Muumitarra on edelleen lipastonlaatikossani. Ehkä annan sen lapsilleni kannustukseksi ensimmäisistä hiihdetyistä kilometreistä (jahka joskus saavat monot kiinni suksiin) ja muistutan, että kyllä voi elämässä menestyä, vaikka ei suksi luistaisikaan ja vaikka jäisi varusteiden tasossa naapurin Peralle toiseksi. 

Categories
Yleinen

Jumalatar

Minä olen jumalatar. Syntynyt aikojen alussa alempien palvottavaksi. Sisälläni maailmankaikkeuden salaisuudet, ikiaikaiset voimat. Liikun hiljaa, huomaamatta. Minä olen kuolematon. Koeta tappaa minut! Minä en kuole helposti…

Minä lumoan sinut pehmeillä liikkeilläni, viekoittelen vastustamattomalla katseellani. Ja sinä antaudut  minun tahtooni, teet kaiken minkä haluan sinun tekevän. Sillä sinä elät palvellaksesi minua. Minä olen se, jolle kannat ruuan. Minun nukkumapaikkani sinä pehmität.. Sinä siivoat jätökseni! Ja nautit siitä!  Tuo vettä! Ruokaa! Huvita minua! Palvelijani. Muista, että sinä olet minua varten. Sillä minun palvelemiseni on ainoa asia, joka antaa sinulle merkityksen. 

Ymmärräthän sinä sen?

Ja jos ansaitset sen, teet oikein, kosketan hellästi. Palkitsen sinut hyppäämällä syliisi, puskemalla poskeasi, merkitsemällä sinut omakseni. Annan sinun kuulla rakkautena kehräykseni, vastaan kosketukseesi niin kuin haluat minun siihen vastaavaan. Jos et mielestäni ansaitse hellyyttäni, satutan sinua. Jos loukkaat minua, revin rikki rakkaasi ja viillän sen mistä välität, lasken virtsan lempipaitaasi. 

Ja tiedä, elämä, jota varten minut on luotu, on toisaalla, ei täällä, ei tässä ankeudessa. Yö, joka peittää tämän maan hämärään, paljastaa toisen maailman, johon kuulun. Siihen maailmaan eivät kuulu kerma ja kosketus, pehmeät pedit tai lämpimät tyynyt. Se maailma pitää sisällään lopullisuuden pimeän, saaliin vikinän, adrenaliinin kohinan korvissa! Se tiivistyy teräviin hampaisiini ja viiltäviin kynsiini, kun vien elämän! Siinä on todellinen elämäni! Vain yön hämärässä pehmeät askeleeni ja hallitut liikkeeni pääsevät oikeuksiinsa ja siinä pimeydessä näen pidemmälle kuin sinä koskaan!  Yössä vapautan oikean itseni,  julmuuteni, jonka päivänvalo pitää piilossa, sillä minä hallitsen pimeyttä, yötä, kuunvaloa ja viileitä varjoja. Saalistan huvikseni. Leikin avuttomalla, leikin sinulla. 

Vain toinen kaltaiseni voi ymmärtää, miten sisällä palaakaan! Kaltaiseni näkee minut sellaisena kuin olen. Hyväksyy minut, verenhimoni. Ymmärtää tarpeeni, jota et edes sinä voi tyydyttää, vaikka uhraisit koko elämäsi minulle. Silti, palvele minua! Likaa kätesi minun tähteni. Unohda omat halusi minun tarpeideni takia! Ei turhaan kasvojani ole lainattu jumalille. Sillä minut on luotu palvottavaksi. 

Öisin juovun pimeästä ja vallasta. Juhlin muiden kiiluvien silmien kanssa. Kun väsyn, lepään luonasi hetken. Mutta älä koske, sillä sinä et ole arvoiseni!  Sinulla ei ole oikeutta koskea minuun. Minä kosketan sinua, jos haluan. Jos ansaitset sen, voin antaa sinun luulla rakastavani.