Categories
kaaos Yleinen

Sarjassa Oman elämäni prinsessana – Tuhkimo ja kadonneiden kenkien mysteeri

Lavastettu tilanne: Kyseinen kenkä ei ole osallinen tapahtumiin. Mutta tuli juuri mieleen, että sinne se jäi puuhun…

Saan paistatella päiviäni prinsessana useinkin. Ruususen unta kaipailisin, kun stressi tai eläväinen huusholli pitävät aamuyöstä hereillä, Lumikiksi tunnen oloni kääpiöiden kotiorjana, joskin kääpiöt alkavat mennä pituudessa jo ohi. Useimmiten olen Tuhkimo, tuo keittiötä hinkkaava ja vessanpönttöjä kiillottava arjen sankari. Vieläkään en ole prinssin kemuihin päässyt, mutta kengän kadotin. Itse asiassa kummatkin. 

Kun ensimmäiset opetettavat kurssit pärähtivät käyntiin, vaati se kesälomailijalta henkisiä ja fyysisiä suorituksia. Pahin kaikista oli asiallisten työvaatteiden etsiminen, sen jälkeen, kun on koko kesän juoksennellut hellemekoissa avojaloin. Helle oli kutistanut housut ja paidat vaatekaapissa. Ainoastaan maastohousut ja pari mekkoa mahtuivat kiinni. Mekon kanssa taas eivät mutaiset nokialaiset hivelleet esteettistä silmääni, joten jostain piti kaivella siistit sisäkengät. En ole sellainen kenkäfriikki, jolla on kaiken kokoista korkoa, jokaista väriä ja useampaa tyylivaihtoehtoa, joten survoin sorkkiini mustat avokkaat kenkäkaapin perukoilta.

Työpäivän jälkeen kyseenalaistin valintani. Jalkoja puristi, turvotti ja kutitti. Hieman vinksallaan oleva nilkka vaati kunnon tuen, mutta näissä avokkaissa sitä ei ollut. Juoksuaskeleet koulun käytävillä olivat olleet asteen verran riskialttiita. Olin aivan varma, että viime keväänä minulla oli ollut paremmat kengät, sellaiset, joilla tuntui kuin olisi kävellyt pumpulissa.

Olivatko ne sittenkään omat vai olinko lainannut siskolta? 

Etsin kenkiä eteisestä ja silmäilin pintapuolisesti vaatehuoneen. Kengät eivät olleet siskon tyyliset, joten melko varmasti ne olivat omat.

Muutaman tunnin etsin sivutoimisesti kenkiäni mitä kummallisimmista paikoista: tyttären sängyn alta, autosta ja siivouskomerosta. Aivoissa vilahteli kuvia kävelykadun kenkäkaupasta.

Äh… Ehkä olinkin nähnyt unta. En kai minä nyt kaksia mustia avokkaita tarvinnut! Vilkaisin vielä nätteihin, mutta aivan liian ahtaisiin avokkaisiin eteisen lattialla. Muistin elävästi myyjän kehuneen konsonantilla alkavia kenkiä… reikä joku…. Googlasin. Riekerit. Kurkistin eteisen lattialla lojuviin kenkiin. Ei, nämä eivät olleet sitä merkkiä….

Seuraavalla viikolla piti taas ehtiä duuniin. Missä hel… ne kengät olivat? Lapsilla oli niilläkin ensimmäinen kouluaamu ja vastoin kaikkia edellisillan ohjeita aamulla oli hukassa huppari, kassi ja puhdas paita. Tästä huolimatta keskityin hyvän äidin tavoin ensisijaisesti omaan ongelmaani ja huutelin suurpiirteisiä ohjeita lapsille. Samalla tyhjensin eteisen kaapit ja laatikot, kurkistelin hyllyjen taakse ja tuskailin. Kun olin saanut lapset lähetettyä kouluun, palasin eteiseen ja tarkastelin rikospaikkaa etsivän silmin.

Nyt muistin selvästi kantaneeni kenkälaatikon autoon, jossa odottamiseen kyllästynyt mieheni istui. Auto oli Valintatalon ja Anttilan välisellä kävelykadun tapaisella parkissa. Ylikulkusillan alapuolella. Muistin miten raotin onnellisena kantta esitelläkseni uudet perheenjäsenet innokkuuttaan tyylikkäästi peittelevälle miehelleni. Mutta kannenkohottamiseen kuvamuistini katkesi. Millaiset kengät ne olivat? Miksi en saanut selkeää kuvaa päähäni?

Tyhjensin vaatehuoneen. Tuntien alkuun oli kolme tuntia, joten ehtisin hyvin. Kenkiä ei löytynyt. Sen sijaan hävitin kissan tuohon esimerkillisesti järjestettyyn kaaokseen. 

Aloin olla huolissani muististani. Koetin keskittyä töiden tekemiseen, mutta aivoihin välähti kuvia remmikiinnityksestä, pohjan kuvioinnista… en voinut kuvitella tätä kaikkea! En ollut merkkitietoinen vaatteiden, auton tai meikkien kohdalla. Miksi nyt muistin olemattoman kengän nimen, jos en muistanut edes autoni merkkiä? 

Menin kuopuksen huoneeseen. Mikäli olin ostanut kengät, jossain vuosien takaisissa kerrostumissa oli oltava Riekerin kenkälaatikko. Silmäilin, kurkistelin ja kaivelin. Tyttären huoneessa oli pahempi kaaos kuin vaatehuoneessa. Laatikoita oli toistakymmentä, mutta yksikään niistä ei ollut oikea. 

Laitoin varuilta siskolle ja äidille viestin, jos heillä olisi havaintoa mystisistä kengistä, joiden olemassaolo oli jossain määrin kyseenalainen. Epätoivoistahan se oli, en minä monesti ilman kenkiä poistunut kyläpaikoista. Aloin myös uskoa vaihtoehtoiseen maailmaan ja toiseen ulottuvuuteen. 

Jouduin lähtemään töihin. Kauniissa, mutta ei niin miellyttävissä kengissä. Autossa istuessani tajusin, että voisin tarkistaa pankkitapahtumista olinko tosiaan ostanut kengät. Vaikka en vuotta muistanutkaan, muistin ostoksen tapahtuneen heinäkuussa, sillä mies oli ollut lomalla. Tunsin itseni älykkääksi. 

Tunne ei säilynyt kovinkaan kauan, sillä töihin ajaessani pysähdyin palauttamaan verkkokaupasta tilaamani kengät, jotka eivät sopineet pojan jalkoihin. Eivät huolineet palautusta. Joku saamarin palautuslappu olisi pitänyt olla mukana. Ja siellähän se oli, kotona, kaiuttimen päällä… Ei olisi pitänyt edes yrittää mitään tänä kirottujen kenkien päivänä. 

Samalla valokuvamuistini väläytti toisen kenkiin liittyvän kuvan aivoihini. Soitin miehelle, joka aina arvostaa sitä, että häiritsen tärkeillä asioilla kesken työpäivän. Nyt tosin onnistuin ajoittamaan- kriisipuhelun likimain ruokkikselle. Muistin nimittäin välähdyksen omaisesti miehen seisomassa pihalla muovipussi kädessä kyselemässä kengistä. 

– Sie se et varmaan muista, kun ostin helvetin kalliit kengät ja hyvät jalassa? Sellaiset mustat…

– Ihan oot oikeassa, en muista.

– Mutta muistatko, että ne oli jossain autossa kassissa, ja sie olit sitä autoa myymässä?

– En muista mikä olisi ollut se joku auto. Mutta oliko ne pussissa?

– Ethän sie niitä ole heittänyt roskiin?! 

(Kysymys oli aiheellinen, sillä mies oli joitain vuosia sitten, yhtä muotitietoisena kuin itsekin, repinyt räteiksi merkkitietoiselle esikoiselle ostamani, kalliin, merkkipaidan. Poika oli pakannut yökylävermeet muovikassiin, johon mies oli sitten autoa myydessään pari kuukautta myöhemmin kurkistanut ja todennut siellä olevan rikkinäisiä vaatteita, jotka suorittaisivat viimeisen palveluksensa öljymontulla.)

– En mie kenkiä… 

– Ne oli miulla kassissa varalla siellä syksyn ylppäreissä ennen koronaa…. mutta en mie tainnu niitä ottaa kuitenkaan. Vai olikohan ne jossain juhlissa… Ollaanko me oltu jossain juhlissa?

– Kysyt sie miulta?

– Onko ne ollu edes olemassa?

– No, jostain ne löytyy. 

En ollut lainkaan yhtä positiivinen. Miten voi hävittää kengät? Tämä oli niin ensimmäisen maailman ongelmia. Melkein hävetti omistaa niin monet kengät, ettei pystynyt niistä pitämään kirjaa. Toki kesä ja kengättömyys selittivät osan tästä huolimattomuudesta.

Murheenmurtamana lahustin pitämään tuntejani. Palautuskuponginkin unohtaminen katkeroitti mieltäni. Tunnit sujuivat juuri niin hyvin kuin olisi voinut lupaavan aamun jälkeen odottaa. Kun ei lähtenyt, ei lähtenyt. Ehkä ensi viikolla. 

Neljän jälkeen myös loppuperhe alkoi keräytyä kotiin. Lapsilla oli kerrottavaa ekasta päivästä ja miehellänikin oli ylläri. Elämäni prinssi nakkasi syliini mustan roskapussin. 

– Katopa tuosta. 

Pussissa eivät olleet lasiset kengät, vaan kadonneet Riekerit! Ja flamenco-kengät, joita en vielä ollut tajunnut kadottaneeni. 

– Tuli tuossa suoralla mieleen, että jonkun pussin nostin autosta ulkovaraston naulaan, kun lähettiin reissuun.

Elämä on tosiaan kuin sadusta. Jos en olisi jo ollut naimisissa elämäni prinssini kanssa, olisin kosinut ja ottanut haltuun puolet valtakunnasta ja veloista, sillä vain todellinen satuprinssi pystyy ihmetekoihin.

Categories
teinit Yleinen

Opetusvirettä etsimässä – elämää teinin kanssa

Ei ole helppoa olla open lapsi.

Töitten aloittaminen loma-aivoilla tuntuu joka syksy hieman jäykältä. Onneksi oikeaan vireeseen pääseminen oli tänä vuonna helpompaa, sillä esikoiseni halusi sparrata minua järjestämällä piristävän oppimisprosessin. Olen onnistunut vanhemmuudessa kasvatettuani näinkin huomaavaisen nuorukaisen.

Jostain syystä esikoiseni ei ollut saanut suoritettua talvella aloittamaansa ohjaajakoulutusta. Liekö syynä ollut etätapaamisen mielettömyys, silkka motivaation puute tai heikko sähköpostin seuraamistaito, mutta kesken oli kurssi jäänyt. Halusin hoitaa asian alta pois, koska olin kurssin maksanutkin. Inspiraatio tähän tuli vattupuskassa, joten lähetin whatsappilla käskyn kirjoittaa viesti koulutuksen järjestäjälle ja sähköpostiosoitteen, johon viesti lähettää. 

Viikkoa myöhemmin ehdotin pelikonetta tuijottavalle teinille, että hän voisi lopultakin laittaa sähköpostia koulutuksen järjestäjällä, josko kurssia voisi täydentää puuttuvilta osin. 

– En. 

– Entäpä jos kuitenkin. 

– Mitä mie siitä hyödyn?

– Saat tietoa ja todistuksen, että olet tutustunut aihepiiriin.

– Ei kiinnosta.

– Haluat kuitenkin tehdä ohjaustöitä?

– En. 

– Rahakaan ei kiinnosta?

– Kiinnostaa. Mutta ei niin paljon. 

– Mutta vasta pari viikkoa sitten sanoit, että haluat pitää sitä. 

– Sillon en tienny että pitää tehdä joku kurssi. 

Koska tiedän lapseni perineen vastaanväittämisen minulta ja itsepäisyytensä isältään, en halunnut painostaa, vaan antaa tilanteen hautua. Mahdollisesti jonain päivänä tämä keksisi asian itse.  

Seuraavana päivänä jatkoin painostusta: 

– Jospa tehdään se yhdessä. Mie kerron, mitä siihen laitetaan ja sie kirjotat. 

– Ei. 

– Alotat tervehdyksellä, sitten asia ja muistat allekirjotuksen. 

– En mie mitään tuommosta jaksa. 

– Tiiätkö miten monta viestiä ja sähköpostia mie oon saanut, missä ei ole minkäänlaisia tervehdyksiä eikä allekirjoitusta ja se asiakin on melko monitulkintaisesti sepustettu.

– Ei kiinnosta. 

– Mie oon päättänyt, että sie opettelet kirjottamaan viestit. 

– Ookoo. Mutta en kirjota.

– Mie kirjotan sen ja sie lähetät sen. 

– Ookoo. 

– Mutta mie haluan nähdä sitten, että laitat sen. 

Vastoin kaikkia periaatteitani kirjoitin kohteliaan viestin, jonka lähetin teinille välitettäväksi eteenpäin. 

Kolme päivää myöhemmin asia oli siirtynyt toimeenpanoasteelle. 

– Minne mie tän lähetän?

– Mie lähetin siulle sen osotteen.

– Etkä. Ei tässä mitään ole. 

– Silloin aikaisemmin. 

– Ei tässä ole mitään. 

– Silloin TOSI kauan sitten, kun laitoin viestin siitä. 

– Aaa….

Koulutuksenjärjestäjä vastasi pikaisesti. Poika tiivisti viestin sisällön: 

– Pitää tehä joku kirjotustehtävä. 

– Millanen?

– Tyhmä. 

– Mitä pitää tehdä?

– Joku kerta suunnitella ja jotain en mie tiiä….

– Anna mie luen. 

Ping! Nyt olin ammattiosaamiseni ytimessä. Tältä monesta opiskelijastani mahdollisesti tuntui. Miten tästä pääsisi eteenpäin…

Tehtävävaihtoehtoja oli neljä, jotka kaikki olivat melko selkeitä. Uskoin, että pojalla oli jotain sanottavaa ja kokemusta niistä kaikista. Ei kuulemma ollut. Ehdotin mielestäni helpointa:

– Mitä teet kiusaamistapauksessa?

– Estän sen. 

– Miten?

– Estän.

– Niin, mutta miten?

– Minkä takia pitää ruveta runoilemaan, jos se on tuossa selvä. 

Ping. Tähänhän myös monella opiskelijalla tökkää! Ja kuulostihan se omakohtaisestikin tutulta. Olin lueskellut teosta ADHD-aikuisen selviytymisopas 2.0, sillä uskoin kyseisessä opuksessa olevan vinkkejä, joita mieheni arvostaisi arjessa kanssani. Vinkkasin kirjasta luonnollisesti myös Tinskulle, jonka äiti oli ehdottanut koko lähisuvun testauttamista, ihan vain mielenkiinnosta. 

Henkilökohtainen suhtautumiseni diagnooseihin ja kirjainyhdistelmiin on aavistuksen kaksijakoinen. On hyvä, että saa diagnoosin ongelmiin ja haasteisiin, mutta se on vasta alkua, seuraavaksi on etsittävä keinoja selvitä niistä. Kukaan ei ole yhtä kuin diagnoosinsa ja monella diagnoosivapaalla voi olla ADHD:n, ADD:n, Aspergerin jne. piirteitä. Nämä piirteet eivät kuitenkaan määrittele ihmistä, vaan tekevät hänestä juuri sen ainutlaatuisen ihmisen, joka hän on. 

Selviytymisopas nimenä lupasi ratkaisukeskeistä lähestymistapaa ja konkreettisia esimerkkejä selviytymisessä. Jo ensi sivuilla kerrottiin, ettei ADHD ole tekosyy, ja sitten alettiin luetella keinoja, joilla selvitä mahdottomilta tuntuvista tilanteista, kuten tehtävän aloittamisesta, siihen keskittymisestä, palkitsemisesta… Ja näitä pääsin nyt konkreettisesti käyttämään!

Palastele tehtävä.Poikaa ei kiinnostanut, vaikka silppusin tehtävänannon. Mikään tulevaisuudessa siintävä palkinto ei sekään inspiroinut lyhytjänteistä teiniä. 

– Siun tulevaisuuden näkymät ei taida yltää 10 minuuttiin?

– Ei, oota, kyllä se on 15 minuuttia. Sitten voisin lähteä mopoilemaan. 

– Okei, heti kun tää tehtävä on valmis. 

Sitten jatkettiin. Tai oikeastaan kävimme saman keskustelun käytiin lähes samalla kaavalla uudelleen. 

– Mitä teet kiusaamistapauksessa?

– Estän sen. 

– Miten?

– Estän.

– Niin, mutta miten?

– Se on siinä jo kaikki. ESTÄN.

Toisto on olennainen osa oppimisprosessia, muistutin itseäni.

– Konkreettisia, yksityiskohtaisia esimerkkejä, miten. 

– Kiellän. 

– No niin, mitä muuta?

– En jaksa kirjottaa. 

– Jaksat. Mitä muuta?

– Ei mittään. 

– Mehän kirjotettiin se kiusaamisen ehkäisysuunnitelma, voit ottaa siitä suoraan. 

– En. Se on kopioimista. 

– Tottakai kirjotat omin sanoin ja laitat viitteen. Heijastelet teoriaan. 

– Ihan turhaa, jos joku on jo kirjottanu sen.

– Avaa se suunnitelma toiselle välilehdelle. Saadaan ne sitten rinnakkain… 

Ping. Aineistopohjaista kirjoittamista opetin joka kurssilla, joka jaksossa ja melko varmasti joka tunnillakin. Tämä oli tuttua huttua ja koulujen alkaessa olisin opiskelijoiden iloksi huippuvireessä!

– Miten mie sen saan sen suunnitelman tähän?

Teknologiavelhona näytin miten toinen välilehti avattiin tietokoneella ja kaksi ikkunaa siirrettiin eri näytöille. Nyt oli pakko mennä sisältö edellä, tekniikkaa ennätettäisiin hioa seuraavalla kerralla.

– Wau.No mie kirjotan ja sie kerrot, miten toimit, kun Teija lyö Ollia. 

– Pistän sen kaappiin. 

– Nyt pentu per….

– Elä ragee. Tuolleenko sie töissäki?

Kieltämättä joskus teki mieli, mutta nyt punnittaisiin tyyneyteni. Jos pystyisin kotioloissa säilyttämään hermoni tuon geeniperimältään kaltaiseni kanssa, selviäisin mistä vain. 

– Ei tehä sitten. Lopetetaan. Antaa olla. 

Poika kerkesi ovelle. 

– Ei todellakaan lopeteta. Tänne!

Poika tuli. 

– Mutta sie kirjotat. 

– Jos sie sanelet. 

Toimin kirjurina. Mitä nyt joka lauseen kohdalla sain nyhtää hieman ajatuksia. Sovimme toisen tehtävän tekemisen seuraavalle illalle. Mieleni teki tuopillista rauhoittavaa iltateetä.

Aamulla varhaisdementia oli iskenyt teiniin. Poika katosi kuin pieru Saharaan herättyään ajoissa klo 11.40 lainkaan muistamatta äidin kanssa sovittuja tehtävänkirjoitustreffejä. Kun poika vihdoin kotiutui, oli mamma jo kyvytön ajatustyöhön. 

Seuraavana iltana olin valppaana ja ihme tapahtui. Ensimmäisestä sanasta poika etsiytyi tietokoneen äärelle. 

– No niin, ensin katotaan se tehtävänanto. Etipä se sähköposti auki. 

Kyllä. Sähköpostin etsiminen selaimen kautta oli häkellyttävän hankala toimenpide diginatiiville. Luimme ja analysoimme tehtävänannot uudelleen. Poika sai suunnitella kerhokerran lasten liikuntakerhoon, jota yhdessä vedimme.

Selaimen kautta toimivaa sähköpostia ihmeellisempää oli pojasta se, että viestin lopusta löytyi liite, josta tehtävänanto kehotti kurkkimaan apuja seuraavaan tehtävään. Ei täällä mitään liitettä ole. 

– Onpas. Siinä viestissä sanottiin. 

– Eikä sanottu…. 

– Skrollaa eteenpäin.

– Oho. 

– Niinpä. Aika jännää. Avaa se siihen viereen, voit kattoa mallia.

– Miten?

– Miten viimeks katottiin. Toinen näppäin. 

– Mikä toinen näppäin?

– Hiiren toinen näppäin. 

– Aijaa. En mie haluu tehä tätä. 

Muistin antaa palkinnon ja selkeän aikarajan, joka olisi teinin aikakäsityksen sisässä. 

– Saat suklaata vartin päästä, jos tää on valmis. 

– Ookoo. 

– Elä koske siihen puhelimeen!

– En koske, laitan sen taskuun, kun kohta sie takavarikoit sen. 

– Nyt vedät sen tuohon toiselle näytölle. 

– Ei se mene. Kato. Ei mee..

– Jos se ei ala asettumaan, mie syön siun suklaat.

Kun ikkunat oli saatu täsmättyä optimaaliseen asentoon, alkoi työskentely. 

– Luit sie ne sivut siitä liitteestä, mitkä piti?

– Joo. 

– Mitä niissä sanottiin?

– En tiiä. 

– Nyt, jos tää ei ole valmista klo 20.00 mie syön siun suklaat. 

– Senkun.

– Kerrataanpa. Kato tänne. Suunnittelu on tärkeää turvallisuuden kannalta, että tietää mitä millonkin tapahtuu…

– Ei ku pelataan mustekalaa koko aika. 

– Ei, muistatko yhtään mitä tehtiin viimeksi?

– Joo, en. Laitoin ne kaappiin?

Se ärsytti tahallaan. Keskity. Kaikki oppiminen tapahtuu (opettajan) epämukavuusalueella.

– Kirjota tuohon nuo väliotsikoksi. Sitten voit kertoa mitä ne jutut on. 

– Tuo riittää. 

– Kato tuosta oppaasta mallia, ota nuo otsikot itelles otsikoiks, ja kirjota niistä ne tietyt pelit ja ajat…

– Joo joo! Ihan ku koulussa, koko ajan ollaan neuvomassa…

– Siihen on syynsä. Ei mene kuin minuutti, kun kohta sie kysyt, että mitä piti tehdä. Mie oon tehnyt tätä työkseni jo yli kymmenen vuotta. 

– Lyödään veto. 

– Käy. Ala tehdä. 

Laskin:..15, 16…26,27, 28…

– Mitä miun piti tehdä?

Pienen teknisen aikalisän jälkeen, jolloin hain pojan suklaalevyn ja aukaisin sen dramaattisin elkein, saimme jäsenneltyä rakenteen. Kokonaisten lauseiden vaatimuksesta luovuin, pitäisihän jättää haasteita tuleviin opintoihin ja tuleville opettajille. Ranskalaisilla viivoilla saatiin nimettyä pelit ja leikit sekä arvioitua ajat. Poika jaksoi vielä hienosäätää eri tehtävät samaan tiedostoon ja erotella otsikot ja väliotsikot lihavointien kautta. 

Mutsilla alkoi olla jo väsy. 

– Voidaan lähettää tää sitten huomenna. Mie en jaksa nyt sitä sähköpostin kirjottamista. 

– Eikun nyt, poika vaati. 

– Okei, muista tervehdys, asia ja oma nimi. Laita siihen edellisen viestiketjun jatkoksi…

– Ja se pyysi miun osotteen. 

– Pyysi vai?

– No siinä viestissä. Et sie lukenut sitä huolella? Pojan äänensävy oli pirullisen ivallinen.

– Oho, no niinpä onkin. 

Loppujen lopuksi poika sai viestin lähetettyä klo 20.10. Viestissä oli aihe ja lähettäjä, jonkinlaiset saatesanatkin, enkä edes auttanut. Ojensin koskemattoman suklaapatukan välittömästi palkinnoksi. 

En voinut olla ylpeämpi pojasta. Hikea, verta ja kyyneleitä oli vuodatettu, mutta homma tuli hoidettua! Muutama päivä myöhemmin postilaatikkoon tulla tupsahti todistus suoritetusta kurssista.

PS: Pojan mielipiteen opetusalalla työskentelevästä äidistä voi lukea täältä. Vartioimattomaan dokumenttiin jätetyt terveiset alla. 

“saatanan simpansseja kaikki” – esikoiseni