Töitten aloittaminen loma-aivoilla tuntuu joka syksy hieman jäykältä. Onneksi oikeaan vireeseen pääseminen oli tänä vuonna helpompaa, sillä esikoiseni halusi sparrata minua järjestämällä piristävän oppimisprosessin. Olen onnistunut vanhemmuudessa kasvatettuani näinkin huomaavaisen nuorukaisen.
Jostain syystä esikoiseni ei ollut saanut suoritettua talvella aloittamaansa ohjaajakoulutusta. Liekö syynä ollut etätapaamisen mielettömyys, silkka motivaation puute tai heikko sähköpostin seuraamistaito, mutta kesken oli kurssi jäänyt. Halusin hoitaa asian alta pois, koska olin kurssin maksanutkin. Inspiraatio tähän tuli vattupuskassa, joten lähetin whatsappilla käskyn kirjoittaa viesti koulutuksen järjestäjälle ja sähköpostiosoitteen, johon viesti lähettää.
Viikkoa myöhemmin ehdotin pelikonetta tuijottavalle teinille, että hän voisi lopultakin laittaa sähköpostia koulutuksen järjestäjällä, josko kurssia voisi täydentää puuttuvilta osin.
– En.
– Entäpä jos kuitenkin.
– Mitä mie siitä hyödyn?
– Saat tietoa ja todistuksen, että olet tutustunut aihepiiriin.
– Ei kiinnosta.
– Haluat kuitenkin tehdä ohjaustöitä?
– En.
– Rahakaan ei kiinnosta?
– Kiinnostaa. Mutta ei niin paljon.
– Mutta vasta pari viikkoa sitten sanoit, että haluat pitää sitä.
– Sillon en tienny että pitää tehdä joku kurssi.
Koska tiedän lapseni perineen vastaanväittämisen minulta ja itsepäisyytensä isältään, en halunnut painostaa, vaan antaa tilanteen hautua. Mahdollisesti jonain päivänä tämä keksisi asian itse.
Seuraavana päivänä jatkoin painostusta:
– Jospa tehdään se yhdessä. Mie kerron, mitä siihen laitetaan ja sie kirjotat.
– Ei.
– Alotat tervehdyksellä, sitten asia ja muistat allekirjotuksen.
– En mie mitään tuommosta jaksa.
– Tiiätkö miten monta viestiä ja sähköpostia mie oon saanut, missä ei ole minkäänlaisia tervehdyksiä eikä allekirjoitusta ja se asiakin on melko monitulkintaisesti sepustettu.
– Ei kiinnosta.
– Mie oon päättänyt, että sie opettelet kirjottamaan viestit.
– Ookoo. Mutta en kirjota.
– Mie kirjotan sen ja sie lähetät sen.
– Ookoo.
– Mutta mie haluan nähdä sitten, että laitat sen.
Vastoin kaikkia periaatteitani kirjoitin kohteliaan viestin, jonka lähetin teinille välitettäväksi eteenpäin.
Kolme päivää myöhemmin asia oli siirtynyt toimeenpanoasteelle.
– Minne mie tän lähetän?
– Mie lähetin siulle sen osotteen.
– Etkä. Ei tässä mitään ole.
– Silloin aikaisemmin.
– Ei tässä ole mitään.
– Silloin TOSI kauan sitten, kun laitoin viestin siitä.
– Aaa….
Koulutuksenjärjestäjä vastasi pikaisesti. Poika tiivisti viestin sisällön:
– Pitää tehä joku kirjotustehtävä.
– Millanen?
– Tyhmä.
– Mitä pitää tehdä?
– Joku kerta suunnitella ja jotain en mie tiiä….
– Anna mie luen.
Ping! Nyt olin ammattiosaamiseni ytimessä. Tältä monesta opiskelijastani mahdollisesti tuntui. Miten tästä pääsisi eteenpäin…
Tehtävävaihtoehtoja oli neljä, jotka kaikki olivat melko selkeitä. Uskoin, että pojalla oli jotain sanottavaa ja kokemusta niistä kaikista. Ei kuulemma ollut. Ehdotin mielestäni helpointa:
– Mitä teet kiusaamistapauksessa?
– Estän sen.
– Miten?
– Estän.
– Niin, mutta miten?
– Minkä takia pitää ruveta runoilemaan, jos se on tuossa selvä.
Ping. Tähänhän myös monella opiskelijalla tökkää! Ja kuulostihan se omakohtaisestikin tutulta. Olin lueskellut teosta ADHD-aikuisen selviytymisopas 2.0, sillä uskoin kyseisessä opuksessa olevan vinkkejä, joita mieheni arvostaisi arjessa kanssani. Vinkkasin kirjasta luonnollisesti myös Tinskulle, jonka äiti oli ehdottanut koko lähisuvun testauttamista, ihan vain mielenkiinnosta.
Henkilökohtainen suhtautumiseni diagnooseihin ja kirjainyhdistelmiin on aavistuksen kaksijakoinen. On hyvä, että saa diagnoosin ongelmiin ja haasteisiin, mutta se on vasta alkua, seuraavaksi on etsittävä keinoja selvitä niistä. Kukaan ei ole yhtä kuin diagnoosinsa ja monella diagnoosivapaalla voi olla ADHD:n, ADD:n, Aspergerin jne. piirteitä. Nämä piirteet eivät kuitenkaan määrittele ihmistä, vaan tekevät hänestä juuri sen ainutlaatuisen ihmisen, joka hän on.
Selviytymisopas nimenä lupasi ratkaisukeskeistä lähestymistapaa ja konkreettisia esimerkkejä selviytymisessä. Jo ensi sivuilla kerrottiin, ettei ADHD ole tekosyy, ja sitten alettiin luetella keinoja, joilla selvitä mahdottomilta tuntuvista tilanteista, kuten tehtävän aloittamisesta, siihen keskittymisestä, palkitsemisesta… Ja näitä pääsin nyt konkreettisesti käyttämään!
Palastele tehtävä.Poikaa ei kiinnostanut, vaikka silppusin tehtävänannon. Mikään tulevaisuudessa siintävä palkinto ei sekään inspiroinut lyhytjänteistä teiniä.
– Siun tulevaisuuden näkymät ei taida yltää 10 minuuttiin?
– Ei, oota, kyllä se on 15 minuuttia. Sitten voisin lähteä mopoilemaan.
– Okei, heti kun tää tehtävä on valmis.
Sitten jatkettiin. Tai oikeastaan kävimme saman keskustelun käytiin lähes samalla kaavalla uudelleen.
– Mitä teet kiusaamistapauksessa?
– Estän sen.
– Miten?
– Estän.
– Niin, mutta miten?
– Se on siinä jo kaikki. ESTÄN.
Toisto on olennainen osa oppimisprosessia, muistutin itseäni.
– Konkreettisia, yksityiskohtaisia esimerkkejä, miten.
– Kiellän.
– No niin, mitä muuta?
– En jaksa kirjottaa.
– Jaksat. Mitä muuta?
– Ei mittään.
– Mehän kirjotettiin se kiusaamisen ehkäisysuunnitelma, voit ottaa siitä suoraan.
– En. Se on kopioimista.
– Tottakai kirjotat omin sanoin ja laitat viitteen. Heijastelet teoriaan.
– Ihan turhaa, jos joku on jo kirjottanu sen.
– Avaa se suunnitelma toiselle välilehdelle. Saadaan ne sitten rinnakkain…
Ping. Aineistopohjaista kirjoittamista opetin joka kurssilla, joka jaksossa ja melko varmasti joka tunnillakin. Tämä oli tuttua huttua ja koulujen alkaessa olisin opiskelijoiden iloksi huippuvireessä!
– Miten mie sen saan sen suunnitelman tähän?
Teknologiavelhona näytin miten toinen välilehti avattiin tietokoneella ja kaksi ikkunaa siirrettiin eri näytöille. Nyt oli pakko mennä sisältö edellä, tekniikkaa ennätettäisiin hioa seuraavalla kerralla.
– Wau.No mie kirjotan ja sie kerrot, miten toimit, kun Teija lyö Ollia.
– Pistän sen kaappiin.
– Nyt pentu per….
– Elä ragee. Tuolleenko sie töissäki?
Kieltämättä joskus teki mieli, mutta nyt punnittaisiin tyyneyteni. Jos pystyisin kotioloissa säilyttämään hermoni tuon geeniperimältään kaltaiseni kanssa, selviäisin mistä vain.
– Ei tehä sitten. Lopetetaan. Antaa olla.
Poika kerkesi ovelle.
– Ei todellakaan lopeteta. Tänne!
Poika tuli.
– Mutta sie kirjotat.
– Jos sie sanelet.
Toimin kirjurina. Mitä nyt joka lauseen kohdalla sain nyhtää hieman ajatuksia. Sovimme toisen tehtävän tekemisen seuraavalle illalle. Mieleni teki tuopillista rauhoittavaa iltateetä.
Aamulla varhaisdementia oli iskenyt teiniin. Poika katosi kuin pieru Saharaan herättyään ajoissa klo 11.40 lainkaan muistamatta äidin kanssa sovittuja tehtävänkirjoitustreffejä. Kun poika vihdoin kotiutui, oli mamma jo kyvytön ajatustyöhön.
Seuraavana iltana olin valppaana ja ihme tapahtui. Ensimmäisestä sanasta poika etsiytyi tietokoneen äärelle.
– No niin, ensin katotaan se tehtävänanto. Etipä se sähköposti auki.
Kyllä. Sähköpostin etsiminen selaimen kautta oli häkellyttävän hankala toimenpide diginatiiville. Luimme ja analysoimme tehtävänannot uudelleen. Poika sai suunnitella kerhokerran lasten liikuntakerhoon, jota yhdessä vedimme.
Selaimen kautta toimivaa sähköpostia ihmeellisempää oli pojasta se, että viestin lopusta löytyi liite, josta tehtävänanto kehotti kurkkimaan apuja seuraavaan tehtävään. Ei täällä mitään liitettä ole.
– Onpas. Siinä viestissä sanottiin.
– Eikä sanottu….
– Skrollaa eteenpäin.
– Oho.
– Niinpä. Aika jännää. Avaa se siihen viereen, voit kattoa mallia.
– Miten?
– Miten viimeks katottiin. Toinen näppäin.
– Mikä toinen näppäin?
– Hiiren toinen näppäin.
– Aijaa. En mie haluu tehä tätä.
Muistin antaa palkinnon ja selkeän aikarajan, joka olisi teinin aikakäsityksen sisässä.
– Saat suklaata vartin päästä, jos tää on valmis.
– Ookoo.
– Elä koske siihen puhelimeen!
– En koske, laitan sen taskuun, kun kohta sie takavarikoit sen.
– Nyt vedät sen tuohon toiselle näytölle.
– Ei se mene. Kato. Ei mee..
– Jos se ei ala asettumaan, mie syön siun suklaat.
Kun ikkunat oli saatu täsmättyä optimaaliseen asentoon, alkoi työskentely.
– Luit sie ne sivut siitä liitteestä, mitkä piti?
– Joo.
– Mitä niissä sanottiin?
– En tiiä.
– Nyt, jos tää ei ole valmista klo 20.00 mie syön siun suklaat.
– Senkun.
– Kerrataanpa. Kato tänne. Suunnittelu on tärkeää turvallisuuden kannalta, että tietää mitä millonkin tapahtuu…
– Ei ku pelataan mustekalaa koko aika.
– Ei, muistatko yhtään mitä tehtiin viimeksi?
– Joo, en. Laitoin ne kaappiin?
Se ärsytti tahallaan. Keskity. Kaikki oppiminen tapahtuu (opettajan) epämukavuusalueella.
– Kirjota tuohon nuo väliotsikoksi. Sitten voit kertoa mitä ne jutut on.
– Tuo riittää.
– Kato tuosta oppaasta mallia, ota nuo otsikot itelles otsikoiks, ja kirjota niistä ne tietyt pelit ja ajat…
– Joo joo! Ihan ku koulussa, koko ajan ollaan neuvomassa…
– Siihen on syynsä. Ei mene kuin minuutti, kun kohta sie kysyt, että mitä piti tehdä. Mie oon tehnyt tätä työkseni jo yli kymmenen vuotta.
– Lyödään veto.
– Käy. Ala tehdä.
Laskin:..15, 16…26,27, 28…
– Mitä miun piti tehdä?
Pienen teknisen aikalisän jälkeen, jolloin hain pojan suklaalevyn ja aukaisin sen dramaattisin elkein, saimme jäsenneltyä rakenteen. Kokonaisten lauseiden vaatimuksesta luovuin, pitäisihän jättää haasteita tuleviin opintoihin ja tuleville opettajille. Ranskalaisilla viivoilla saatiin nimettyä pelit ja leikit sekä arvioitua ajat. Poika jaksoi vielä hienosäätää eri tehtävät samaan tiedostoon ja erotella otsikot ja väliotsikot lihavointien kautta.
Mutsilla alkoi olla jo väsy.
– Voidaan lähettää tää sitten huomenna. Mie en jaksa nyt sitä sähköpostin kirjottamista.
– Eikun nyt, poika vaati.
– Okei, muista tervehdys, asia ja oma nimi. Laita siihen edellisen viestiketjun jatkoksi…
– Ja se pyysi miun osotteen.
– Pyysi vai?
– No siinä viestissä. Et sie lukenut sitä huolella? Pojan äänensävy oli pirullisen ivallinen.
– Oho, no niinpä onkin.
Loppujen lopuksi poika sai viestin lähetettyä klo 20.10. Viestissä oli aihe ja lähettäjä, jonkinlaiset saatesanatkin, enkä edes auttanut. Ojensin koskemattoman suklaapatukan välittömästi palkinnoksi.
En voinut olla ylpeämpi pojasta. Hikea, verta ja kyyneleitä oli vuodatettu, mutta homma tuli hoidettua! Muutama päivä myöhemmin postilaatikkoon tulla tupsahti todistus suoritetusta kurssista.
PS: Pojan mielipiteen opetusalalla työskentelevästä äidistä voi lukea täältä. Vartioimattomaan dokumenttiin jätetyt terveiset alla.
“saatanan simpansseja kaikki” – esikoiseni