Categories
arki Yleinen

Se oli hairahdus

Ihminen on erehtyväinen, ja varsinkin minulla on ollut aina vaikeuksia erottaa oikea väärästä. Tässä pieniä kertomuksia ihmisen erehtyväisyydestä.

Olin pienenä äitiriippuvainen. Saattoi johtua siitä, ettei isäni ollut koskaan kotona. Äiti parka ei päässyt edes jumppaan ilman lapsiaan. Kun sitten jälleen kerran jouduimme siskon kanssa hytkyvän ja hikisen jumpparyhmän armoille, olin pahalla päällä enkä tyytynyt vain leikkimään nurkassa nukellani. Menin roikkumaan äitini jalkaan ja riipuin sitkeästi reidessä riippakivenä, vaikka kööri alkoi juosta ympyrää. Lienenkö mennyt päästäni sekaisin, mutta yhtäkkiä huomasin roikkuvani jonkun toisen naisen haarovälissä. Siitä se alkoi – elämänmittainen yritysten ja erehdysten sarja.

Kerran opiskeluaikoinani tein lähtöä yliopistolta. Kävelin parkkipaikalle ja avasin omilla autonavaimillani auton oven kuten normaalisti. Istuin ratin taakse ja ryhdyin käynnistämään pirssiä, mutta yhtäkkiä jähmetyin paikoilleni. Autossa haisi vieraalta ja penkitkin olivat oudon väriset. Lisäksi vieressäni oli Nirvanan cd-levyjä ja kummallinen putkikassi. Tajusin kauhukseni istuvani väärän Golfin ratin takana. Naamani venähti, sillä tunsin itseni varkaaksi. Juoksin ulos autostani niin nopeasti kuin pystyin. Tai siis siitä jonkun muun autosta. Mutta olen melkein syytön, mitäs tekevät yleisavaimia.

Reikään kuin reikään.

Siskoni seurusteli aikoinaan englantilaisen miehen kanssa. Kun siskoni ja Dave olivat käymässä Suomessa, päätimme viedä engelsmannin Joensuun yöhön. Jos ei grillijonosta elävänä selviytyisi niin ei olisi talvelle jätettävää! Sullouduimme etkojen jälkeen kaverin Toyotaan. Maikin oli pakko istua Daven syliin, sillä autossa oli ylilasti. Minä istuin kuin silli purkissa takapenkillä Daven ja toisen kaverini keskellä. Yhtäkkiä liikennevaloissa havahduin, kun jonkun sormet hivuttautuivat vihjailevasti reittäni pitkin. Dave! Eipä siinä, samaa sukua kuitenkin. Mitä siskompi, sen discompi? Mitä siskompi, sen liskompi yö? Katsoin kuitenkin parhaaksi huomauttaa: ”Dave, you’ve got the wrong sister!”

Pesin kerran isäni autokorjaamossa asiakkaan Golfin ja lähdin sen jälkeen viemään koslaa katsastusasemalle. Golf lähti käyntiin kuin palmun alta ja hurruuttelin ongelmitta Katekalle. Istuin odottamaan vuoroani, ja pian tuttu katsastusmies otti auton työn alle. Kymmenen minuutin kuluttua mies tuli takaisin hyvin häkeltyneen näköisenä päätään raapien:

”Kuule kerropa, että miten sinä sait tuon Golfin käyntiin?”

”Laitoin avaimet virtalukkoon ja käänsin oikealle”, vastasin kummastuneena oudosta kysymyksestä.

”Sen minäkin tein, mutta kun ei inahdakaan.”

Lähdin rehvakkaasti näyttämään mallia. Vaikeahan se on kattavammin peltilehmää tutkia, jos ei saa edes käyntiin! Istuin ratin taakse ja työnsin avainta reikään. Johan oli kumma. Vaikka kuinka runkutin, vehje ei työntynyt pesään. Soitin isälleni, joka vastasi heti:

”Ei se mikään ihme, jos ette saa käyntiin, kun ne oikeat avaimet on täällä hallin pöydällä. Otit väärän Golfin avaimet. Mutta kerropa, että miten sait ensimmäisellä kerralla käyntiin?”

Vuosi sitten menin toimittajana maalaispitäjään juttukeikalle. Navi ohjasi pihaan, jossa oli traktoria, puupinoa ja saunarakennusta. Ihan niin kuin pitikin. Parkkeerasin Volvon, otin kameralaukkuni olalle ja lähdin etsimään ulko-ovea. Koputtelin aikani ja menin sisään, sillä kukaan ei ilmeisesti kuullut nakutteluani. Tuvassa istui hämmästyneen näköinen pariskunta, mutta en antanut sen häiritä. Pudotin kameralaukun lattialle, sanoin hyvää päivää ja asetuin taloksi. Hetkisen päästä kävi ilmi, ettei kyseiseen osoitteeseen ainakaan toimittajaa oltu tilattu. Pariskunta ohjasi minut kuitenkin ystävällisesti oikeaan paikkaan. En kuulemma voisi erehtyä oikeasta pihasta. Enkö?

Männä viikolla olin lähdössä Aikun, Pirren ja Vapun kanssa muuttamaan ystäväämme Makea. Kun tein puoliltapäivin lähtöä, aviomieheni kyseli aikatauluani. Ilmoitin, että joutuisimme raahaamaan kamat kierreportaita pitkin viidenteen kerrokseen, joten saattaisi kestää. Kerrostalon pihassa selvisi, että kämppä olikin kolmannessa kerroksessa. Kun muuttorumba oli onnellisesti ohi, arvoimme tyttöjen kanssa lähteäkö syömään vai juomaan. Oliko jollakulla kiire kotiin? Sanoin että minulla on erehdykseni ansiosta ainakin pari tuntia peliaikaa, sillä mies oletti edelleen kämpän sijaitsevan viidennessä kerroksessa. Kun olimme ravinneet keskustassa kupumme, suuntasimme parkkihalliin autojemme luo. Vilkutin Aikulle hyvästiksi, käännyin kannoillani ja avasin Pirren punaisen Audin oven. Ovea aukaistaessani hieman ihmettelin Pirren nopeita liikkeitä. Miten helvetissä se kerkesi kuskin paikalle ennen minua, vaikka sillä oli pidempi matka autolle? Kun olin survoutunut puolittain Audin sisälle, huomasin kauhukseni, että kuskin paikalla istui vähän vanhempi painos Pirrestä. Vieras nainen häkeltyi niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan. Koska menin itsekin mykäksi, pystyin vain painamaan vähin äänin oven kiinni ja ottamaan ritolat. Mutta kun auto oli punainen!

Miksi näissä erehdyksissä muuten aina seikkailee auto?

Viime keväänä kävin mieheni ja neiti kolmeveen kanssa kirjastossa. Maskisuositus oli voimassa, joten vedimme kuuliaisesti maskit naamalle. Jossain vaiheessa huomasin, että neiti kolmevee meni hakemaan turvaa vieraasta isästä ja yritti ottaa tätä kädestä kiinni. Harvahiuksinen, mustatakkinen ja maskin peittoama mies muistutti kieltämättä omaani. Lapsi häkeltyi huomattuaan erehdyksensä ja meni mykäksi. Miestä hymyilytti. Koska tilanne huvitti, en voinut olla hiljaa vaan sanoin vieraalle miehelle ja hänen vieressä seisovalle vaimolleen:

”Menisköhän läpi, jos äitikin lähtisi kirjastossa väärän miehen matkaan?”

Miehen mielestä heitto oli hyvä ja hän alkoi nauraa. Vaimo sen sijaan katsoi minua päästä varpaisiin eikä jostain syystä hymyillyt vitsilleni ollenkaan. Otin lapseni syliin ja hiivin vähin äänin hyllyn taakse selailemaan dekkareita.

Muutama vuosi sitten mies poti kunnon miesflunssaa sohvan pohjalla – näytti siltä kuin noutaja tulisi minä hetkenä hyvänsä. Kotvasen kuluttua ukko pihisi peittonsa alta, että olisi pieni pyyntö.  

”Kävisitkö rakas vaimo apteekista sitä Canesten Kombia? Nenä on niin tautisen tukossa.”

Lähdin matkaan. Apteekissa oli vastassa tuttu kivikasvoinen ja kylmänviileä mies, joka kyseli miten voisi olla avuksi. Toistin kiltisti mieheni pyynnön.

”Mies tarvitsee nenäänsä Canesten Kombia.”

Apteekkarilta ei värähtänyt ilmekään, kun hän vastasi:

”Tarkoitat varmaan Otrivin Kombia.”

Purin huultani.

”Öööö. Joo, just sitä!”

Reikään kuin reikään.

Categories
arki perhe teinit Yleinen

Mission: Impossible – Teini ja pyykkihuolto

Se oli aivan tavallinen kesälomakeskiviikko, jolloin teinini törmäsi mahdottomaan tehtävään. 

Kyllä vaan ennen vanhaan olisi tällainen hoidettu ihan tuosta noin vaan! Ei tämän mahdottomuuden olisi pitänyt yllätyksenä tulla. Laiskan sutjakkaahan nykynuoriso on, näin luin somesta. Nämäkin kuumien kupeitteni hedelmät olivat pääasiassa lomailleet kesän. Vain pari viikkoa metsähommia, viisi mottia koivua haloiksi ja kuusi edelliskesäistä pinoiksi varastoon, nurmikonleikkuu kerran viikkoon, kuistin purkaminen, avustavat rakennustehtävät sekä jälkiraivaus. Lisäksi viikko lapsenvahtihommia jokaiselle. Jopa sille pienimmälle. 

Asenne. Se olisi tämän tehtävän muuttanut mahdolliseksi. 

Jälkikasvu oli edellisenä iltana tiedustellut voisimmeko mitenkään pitää ihan vaan löhöilypäivän. Mitä tämä tällainen!? Olimme koko päivän sahanneet, kantaneet ja pinonneet polttopuita, mutta talvi tulisi olemaan pitkä ja sähkönhinta korkealla. Ilmatieteenlaitos lupaili kuitenkin rankkoja ja laajoja sadealueita, joten pitkin hampain suostuimme lepopäivään. 

Teinit tuhisivat aamulla huoneissaan, kun suuntasimme miehen kanssa välipäivän puuhailuille; minä metsään ja mies hiplaamaan hitsipilliä.

Suunnitelmani alkoi muotoutua lounasaikaan. Vaikka suuntasin kotiin hyvissä ajoin, verensokeri oli jo syöksykierteessä. Nälkä kiristi leukaperiä ja kihelmöi kämmenissä. Veitsi kiukkusi leikkuulautaa vasten. Miten ruokahommat olivat taas minun harteillani? Salaattiin silppuamani tomaatti alkoi muuttua murskaksi. Kunhan arki alkaisi, jaettaisiin keittiövuorot tasan kaikille viidelle, perkele.  Minä mikään palvelija ole! Koneessakin puhtaat pyykit. 

Mutta tätä tehtävää minun ei tarvinnut itse suorittaa, sillä minulla oli lapsia.

Your mission, should you choose to accept it… Perkele! Mitään vaihtoehtoja!

TEHTÄVÄ: levitä pyykki.

“Levitä pyykki!” huusin alakerrassa majailevalle esikoiselleni. 

Ei vastausta, mutta tunsin jo teinin taktiikan. 

“Tiedän että oot hereillä. Levitä pyykki.”

“En.”

“Levität.”

“Miks ei tytöt?”

“Siskos just imuroi.”

“No entäs se toinen?”

“Se levittää sen toisen koneellisen.”

“Siinä on kuitenkin vähemmän.”

Soitin miehen lounaalle. Sen hommat olivat edenneet huomattavasti sujuvammin, kaksi hitsitäppiä ennen kuin kylän miehet olivat kaartaneet pajalle tarinoimaan.

“Kunhan oot syönyt, levität sen pyykin.”

“En.”

“Se alkaa se pyykki haisemaan, jos sitä ei levitä.”

“Senkun alkaa, ei ole miun pyykkiä.”

No ei varmaan ole, kun teinin huone tyhjenee likapyykistä neljännesvuosittain ja puhtaiden vaatteiden puoliintumisaika kodinhoitohuoneesta vetää vertoja jo uraanille. 

“Levität silti.”

“Miks aina minä?”

Mies vilkaisi minua ja antoi jatko-ohjeen.

“Sitten rimpsautat kunnolla ja laitat reunoihin ne pyykkipojat. Ei keskelle.”

Edellisellä viikolla pyykkipiika sai palautetta, kun uuden paitani rintamukseen oli kuivatettu pyykkipoikaruttu.

Lounaan jälkeen lapset katosivat keittiöstä. Pyykkikone vaikutti edelleen yksinäiseltä. 

“Tule laita astias koneeseen ennen ku levität sen pyykin!”

“Miks minä?”

“Sinun astiat!”

Poika laahusti keittiöön ja siirsi lautasensa koneeseen. Turhauttavan hitaasti.

“Eikö vois kerralla tehdä kunnolla?”

“Ei.”

Lurjus löntysteli pyykkikoneen luo ja aukaisi luukun verkkaisesti.

“Ei täällä ole miun pyykkiä!”

Nassikalla oli selkeästi röntgenkatse, kun ei tarvinnut kurkatakaan koneeseen.

Keskityimme mieheni kanssa päiväkahviin. Pyykkikoneen luona ei ollut havaittavaa liikehdintää. Tenava oli jälleen haihtunut ilmaan.

“Nyt levitä se pyykki!”

Tunkkaisesta teinikammiosta kuului ei niin yllättävä vastaus.

“En. Ei ole minun.”

“No, on kuule ne muutkin levittäneet siun pyykkejä.”

“En levitä.”

“Voi olla, että en lähde hakemaan mopon osia.”

Motivointi moponosilla oli melko toimivaa, ja Posti oli mahdollistanut sen jo viikon.

“Ei kiinnosta.”

Nautiskelimme kahvista ja kahviseurasta, kun silmäkulmasta erotin häivähdyksen, hitaan liikkeen. Kuin kangastus, optinen harha, joka katoaisi kun siihen kohdentaisi katseen. 

Ei, kyllä se oli totta. 

Hontelot raajat siirtyivät mielenosoituksellisen hitaasti kohti pyykkihuoltopistettä. Jos poika olisi liikkunut yhtään hitaampaa, olisi mennyt jo pakin puolelle. 

“Missä se kori on? Se on tuolla ulkona! Tämän takia minä en levitä pyykkiä, kun mitkään tavarat ei ole paikallaan, kun tytöt jättää ne minne sattuu!”

“Mutta eikös se oo siun ittes jäljillä, jos se on aina sie?”

“Heh heh.”

Kaadoin toiset kupit kahvia.

Ulko-ovi kolahti, pyykkikori napsahti lattialle. Syvään huokaisten poika alkoi tyhjentää märkää pyykkiä koriin. 

Kolme vaatetta, selän ojennus ja huokaisu. 

“Ei täällä ole miun pyykkejä!”

Kaksi myttyä, selän ojennus ja tuhahdus. 

“Siis miten paljon tätä on?!”

Kolme kouraisua, selän ojennus ja voihkaisu.

“En mie voi näitä levittää kun kohta sataa vettä!”

Ei kai se nyt ongelma voinut olla, oli meillä pyykkiä joskus liki viikko vesisateessa kuivatettu. 

“Ota sellanen pikkuteline ja laita ulos. Sitten voit siirtää sisälle, jos alkaa sataa.”

“Miks pitää laittaa ulos?”

“Kuivaa ulkona nopeempaa.”

“Ei oo todistettu.”

“Levitä nyt vaan se pyykki.”

“Muista rimpsauttaa!”

Jos Tom Cruisen juoksutyylin tunnistaa jo kaukaa, myös tällä actionsankarilla oli hyvinkin persoonallinen tapa laahustaa.

Maalattuani vähän kuistia ja paljon itseäni ja kaivettuani keskimmäiselle ikivanhan lehmänkallon raunioista, kiersin sisälle pyykinkuivauksen kautta. Siellä pyykit olivat nätisti pihalla, suurin osa telineellä. Oikaistukin ne selkeästi oli. 

“Kulta! Ne pyykit kuivais paremmin, jos ne ei olis päällekkäin.”

Categories
arki kaaos Yleinen

Noloja hetkiä (n)outopisteellä

– Tästä siun pitää kirjottaa blogiin! Tinsku arvioi kerrottuani hänelle astetta nolommasta kauppareissusta. Kieltäydyin. Ihan kaikkea elämäni typeryyksiä ei ilkeä nettiin laittaa. Pelkkä ajatus sai posket kuumenemaan. Mutta nyt pitäisi siivota kuopuksen huonetta. Tehtävä on mahdoton, ahdistava, Suomen Sagrada Familia, Pohjois-Karjalan Sikstuksen kappeli, joten kerron teille opettavaisen tarinan elämää helpottavista keksinnöistä, niin noloa kuin se itselleni onkin. 

Vihaan kauppareissuja yli kaiken. Jos niissä ei mene hermot, menee rahat. Yleensä molemmat. Usein myös lapset. Keskimmäinen katosi vuosia sitten kauppareissulla ja löytyi karkkiosastolta. Oli siellä “etsimässä” meitä. Seuraavalla viikolla kauppareissuni keskeytyi, kun kaiuttimesta kajahti samaisen sankarin nimi: “Viisivuotias Sanelma odottaa äitiä infopisteellä.” Oli karkkiosaston kierrettyään suunnannut infopisteelle ohjeiden mukaan. Myös miehen kanssa soitellaan ristiin ja juostaan käytävien välissä kilpaa. Onneksi mies on päätä pidempi keskivertokansaa ja kauppa-asuna on huomiovärihaalarit, joten hänet on melko helppo paikantaa tiheämmästäkin ihmisvilinästä.

Tällaiset kauppareissut olivat vielä helppoja.

Kauppaan katoavat perheenjäsenet eivät ole ainoita, jotka saavat käyrän nousemaan. Hedelmäosastolla ahdistaa, kun tajuaa unohtaneensa kestopussit. Aika pysähtyy, kun yrittää kuivin sormin nitkuttaa hedelmäpussia auki, ihmiset kävelevtä liioitellun hitaasti ohi ja tuijottavat säälivästi. Ja mitä ikinä teet, älä vain nuolaise sormia!

Mikäli kaikki kauppaan lähteneet ovat vielä kassajonossa tallessa alkaa pahin vaihe: pakkaaminen. Kasseja on aina liian vähän ja liukuhihna lennättää tavaroita liian nopeasti hihnan päähän keoksi tai jumiin hihnan väliin. Siinä sitten hikikarpalot otsalla yrittää tunkea pakasteet ja hedelmät eri kasseihin, kun kassa ja seuraava jonossa odottavat hihnan vapautumista. 

Tästä vaiheesta on jo onneksi aikaa. Huom. Ei lapsen eikä meidän arkisetti. Ihan vain tiedoksi…

Näistä syistä vihaan kauppareissuja, joten korona-ajan synnyttämä noutopalvelu alkoi houkuttaa. En toki heti moiseen uskaltautunut, mutta kun Tinsku kehui onnistuneensa tilauksen tekemisessä (insinöörimiehensä opastuksella) päätin minäkin kokeilla.

Tilauksen tekeminen oli helppoa. Eikun vaan klikkailla suosituksista suoraan virtuaaliseen ostoskoriin. Eikä painanut se kori kättä! Loppusumman nähdessäni poistin muutaman vähemmän tärkeän tuotteen. Noutoajaksi valitsin maanantain töiden loputtua. Erinomaista. Ennen tilauksen varmistamista laitoin Tinskulle kysymyksen, missä helkkarissa se Noutopiste fyysisesti oli. Ohjeet saatuani uskaltauduin painamaan nappulaa. 

Maanantai tuli ja aamupäivällä puhelimeen kilahti viesti koodista ja kaapin numerosta. Sydän alkoi hakata. Mihin se koodi laitettaisiin? Mistä löytyisi se kaappi?! Miksi ei voinut vaan nimellä noutaa?! Tahdoin asiakaspalvelua!

Olo oli outo. Kahvipöydässä kerroin matikanopettajille, että tänään tekisin historiaa. Pyysin, voisko jompikumpi tulla mukaan, ihan sillä, että naisen vaistoni varoitti minua jostain epämääräisestä, josta en saanut otetta. Kollegat eivät ottaneet pyyntöäni vakavasti. Ryhdistäydyin. Mikä voisi mennä vikaan? Olin oppinut käyttämään myös postin noutopakettilaitetta. Vastaanottamiseen, en sentään lähettämiseen. Töistä lähtiessäni Tinsku kertasi vielä, mistä noutopisteen löytäisin. 

Kevään kuumin päivä oli tehnyt olon hikiseksi ja kärttyiseksi ja istuminen auringon kolmekymmenasteiseksi paahtamaan autoon ei parantanut oloani. Elinvoimani meni vain viileänä pysymiseen, kauppareissu ei kiinnostanut näinkään minimaalisilla vaatimuksilla. Vedin syvään henkeä ja tsemppasin itseäni:

– Sie pystyt tähän!

Irvistin. Autossa haisi jokin epämääräinen, mutta selkeästi kuvottava. Veivasin ikkunaa auki. Lapset olivat taas jättäneet likaisia sukkia tai märkiä uikkareita penkin alle. Kokosin itseni ja suuntasin kohti uutta seikkailua.

Kiertoliittymästä kierrätyspisteen ohi ja siinä se oli. Kyltti oli iso ja edustalla oli myös Tinskun ohjeistamat pylväät. Peruutin autoni nätisti tyhjään riviin. Koska muita ei näkynyt, en viitsinyt etsiä maskia naamalle. Puhelimen älysin ottaa mukaan. Siinä kun oli niitä koodeja. 

Yritin mennä sisään. Ovi ei auennut. Peruutin ja äkkäsin, että oven vieressä olevaan laitteeseen piti syöttää koodi. Ohjeet seisoivat kissankokoisin kirjaimin useammassa julisteessa. Ehdin painella koodin, kun sain seuraa. Kaupan työntekijä kurvasi pakettiautollaan lastauslaiturille ja tuli perässäni sisälle. Yritin näyttää siltä, että tiesin mitä tapahtui. 

Takaseinä oli täynnä kaappeja. Yksikään ovi ei ollut auennut ja missään en nähnyt laitetta, johon koodin laittaa. Keskellä käytävää oli pahvilaatikoita, joita nuori mies alkoi kantaa autoon. Niiden takana pilkotti kaappini numero. Hahaa! Se oli varmaan auennut samalla koodilla kuin ovikin. Yritin avata kaappia. Se ei auennut. Rynkytin ovea. Vilkaisin ulos. Nuorukainen asetteli laatikkoja pakettiautoonsa. Vilkaisin yläviistoon. Jossakinhan täällä oli turvakamerat. Ovi ei auennut ja mies alkoi lähestyä. Nousin paniikissa ja päätin katsoa minne toinen käytävä johtaisi. Onneksi en pidemmälle ennättänyt, sillä löysin koodilaitteen kaappirivistön toisesta päästä. Syötin koodin. Ovi ei auennut. Kävin runkuttamassa ovea taas. Ei mitään. Laitoin Tinskulle viestin, että miten helvetissä saan oven auki. 

– Laita oikea koodi. 

Perkele. Painelin koodin uudelleen, mitä ei tapahtunut. Pakko se oli kysyä apua.

– Anteeksi, mie en saa tätä kaappia auki. 

– Ootahan. 

Mies kokeili eikä saanut hänkään kaappia auki. Huojentavaa. Luulin jo, että minussa oli vika.

– Eläpä hättäile, mie käyn tuolta takaa ne siulle. 

– Kiitos. 

Mies toi pian kaksi pientä pahvilaatikkoa ja laski ne kärrille. 

– Ota yks kerrallaan. 

Kaksi noin pientä pahvilaatikkoa. Eikä edes kauheasti kuiva-ainetarvikkeita. Miten heikkona se minua piti?

– Kyllä mie nämä…

– Eiku ne ei ole oikein kestäny…

Tunsin kuinka alimmaisen pahvilaatikon pohja petti, muuttui pyöreäksi ja alkoi revetä. Nostin äkkiä oikean polveni tukemaan pohjaa ja tein taiteellisen kyykyn, jota ilman pahvilaatikoita olisi voinut luulla pissahädän aiheuttamaksi. … ne pohjat.

– Jospa mie otan sen päällimmäisen. 

– Kiitos. 

Häpeän puna nousi poskille. Miksi en ollut sitä maskia ottanut?! Olisin voinut selviytyä tuntemattomana keski-ikäisenä mummelina, mutta nyt valvontakamerat kuvasivat performanssiani hauskoihin kotivideoihin.

Avasin kuraisen takakontin. Hävetti. Mutta vielä enemmän hävetti, kun avasin kontin. Koirankarvaisessa kontissa oli parittomia hanskoja, ensiapulaukku ja kierrätyspahveja. Onneksi sinne sentään mahtuivat ostokset. Laskin oman laatikkoni ja samassa nenääni leijaili hapantuneen kalan tai mätineen sienen haju. Yritin äkkiä kääntyä ottamaan toisen laatikon vastaan, mutta mies oli kohtelias ja nopea.

– Mie voin laittaa tämän. 

Mies kumartui asettamaan toisen laatikon konttiin. Toivoin sydämestäni, että nuoren miehen maski suodatti edes osan lemusta, joka raatovaunuistani hönki. 

– Kiitos, kuiskasin ja syöksyin äkkiä rattiin. 

Kotona kerroin miehelleni tapahtumasarjasta ja tuumin, että en ollut varma oliko tämä yhtään helpompaa mielenterveydelleni. Mieheni ei tarjoutunut käymään kauppareissuja puolestani, mutta keksi, mistä lemu oli lähtöisin.

– Ku mie ne kalaverkot siellä siun kontissa kuletin!