Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Se kauhea korona – Miehellä!!!

Päivä 2

Kello 6.30: Hereille. Ei hengitysvaikeuksia, jippii! Äärimmäisen paha limanirtoamisongelma vain mutta sen kanssa pystyn elämään.

Kello 7.30: Aamun paras hetki on, kun Pekka Pouta makoilee vahingossa suorassa lähetyksessä studion lattialla. Vielä paremmat naurut saan, kun aamu-uutisissa näytetään videokuvaa Valkoisen talon kuistilla vartioivasta poliisista. Miehen rinnassa lukee isolla ”Secret service”.

Kello 15.30: Piristyspuhelu koronaa sairastavalta kollegalta etäpalaverin jälkeen pelastaa päiväni. Käymme läpi oireitamme ja kotona olon ihanuuksia. Puhelun aikana nenästäni alkaa vuotaa verta ja kysyn kuuluukohan se oireisiin. Kollega ei ole varma. Puhelun jälkeen googletan. Ei kuulu. Mikähän minua nyt vaivaa?

Kello 19.30: Pyydän miestäni hoitamaan palleron iltapuuhat. Mies on selvästi aikeissa sanoa ”Siun vuoro!”, mutta nielaisee sanansa vilkaistuaan koronaista naamaani.

Kello 21.20: Illalla kuume meinaa nousta ja päähän koskea, mutta estän oireet nopeasti särkylääkkeellä ja aikaisella nukkumaanmenolla.

Päivä 3

Kello 5.45: Hereille. Ei lainkaan niin huono olo kuin eilen!

Kello 9.30: Säälittävältä tuntuva pelihetki lapsen kanssa. Sanon kolmeveelle että äiti tarvitsee lattialle patjan pystyäkseen osallistumaan. Pallero levittää huolellisesti sohvatyynyt ja viltin lattialle ja pyytää asettumaan siihen. Miten tuon ikäisellä voi olla paremmat tunnetaidot kuin nelikymppisellä isällään?

Kello 11.00: Juon onnellisena Pepsimaxia.

Kello 11.15: Pepsimax ei yhtäkkiä enää maistukaan miltään. Eikä makaronilaatikko. Eikä banaani. Onneksi söin puoli litraa suklaajäätelöä eilen, koska nyt se olisi turhaa.

Kello 13.30: Paras työkaveri soittaa jo toistamiseen. Sanon lepääväni Suomen ykkösartistin tähdittämää ohjelmaa katsoen ennen tunnin päästä alkavaa etäkokousta. Työtoverini tietää heikkouteni univormupukuisiin miehiin ja ihmettelee, miksen katso Poliisit-sarjaa. Vastaan, että minähän sanoin lepääväni. Univormupukuiset miehet vain kiihdyttäisivät minua ja siksi tuijottelen mieluummin homoa.

Kello 14.13: Aivastan ja samalla suustani lentää klimppi paidalle. Vittu. Kaksi minuuttia Teams-kokouksen alkamiseen. Toivottavasti ei tarvitse pitää kameroita päällä.

Kello 17.00: Palleron kakkapyllyä pyyhkiessä toivon, että myös hajuaistini olisi poissa.

Kello 18.00: Nenästä tulee taas verta, mutta ei kai se edelleenkään kuulu oireisiin.

Päivä 4

Kello 8.40: Hereillä. Ihanat 10 tunnin yöunet. Samalla vuoden univelat kuitattu. On tästä jotain hyvääkin seurannut.

Kello 8.50: Suihkussa hiuksia pestessä täytyy levätä vain kerran! Edistystä.

Kello 9.00: Mauton aamiainen.

Kello 13.00: Mauton lounas.

Kello 16.00: Mauton välipala.

Kello 18.00: Mauton päivällinen.

Kello 20.30: Mauton iltapala. Sama olisi syödä kakkaa.

Kello 21.00: Netflixistä Brad Pittin tähdittämä Intohimon tuulet. Oikein hyvä elokuva (jos ymmärrätte mitä tarkoitan).

Päivä 5

Kello 7.40: Hereillä lähes touhukkaana. Tänään on hyvä päivä astua ulkoilmaan.

Kello 8.30: Ilmoitan vastaheränneelle miehelleni, että kohta lähdetään koko perheen voimin ostamaan multaa ja käväisemään mökillä. Hän saa hoitaa ajamisen ja ostokset, me istutaan palleron kanssa autossa ja ihmetellään maisemia. Ovesta ulos astuessani vedän keuhkot täyteen keväistä ilmaa. Alkaa yskittää.

Kello 10.30: Takaisin kotona. Tekipäs hyvää – enpä olisi vielä viikko sitten uskonut, että multasäkin ostaminen voi olla viikon kohokohta. Mutta nyt täytyy vähän levätä.

Kello 11.00: Palleron kanssa kylvöhommiin. Pikkuinen on selvästi onnellinen kun äiti on taas menossa mukana. Kylvämme ruukkuihin minitomaatin, vesimelonin ja laventelin siemeniä. Ruukut ikkunalaudalle odottamaan.

Kello 12.00: Ruoka ei edelleenkään maistu miltään. Googletan, kuinka pitkään mauttomuutta kestää. Viikosta kuukausiin, tietää Google. Kuulostaa ikävältä, mutta näen samalla mahdollisuuden päästä kesäksi kuntoon.

Kello 16.30: Alan rakentaa tapettitähti-tapettihaitariympyrä-installaatiota makuuhuoneen seinälle, kun on niin tylsää. Viimekertainen yritykseni päättyi katastrofiin, kun komeus ei pysynyt seinällä. Nyt olen valmistautunut paremmin ilmastointiteipillä. Asettelen kappaleet huolellisesti seinälle osittain toistensa päälle käyttäen välillä tytärtäni kannattelijana. Kylläpä näyttää hienolta! Taidan huomenna rakennella pari osiota lisää niin taideteos on valmis.

Kello 17.15: Kesken Uno-pelin makuuhuoneesta kuuluu rumahdus. Pyydän tytärtäni kurkistamaan, mikä osa tuli alas. ”Tähti vaan, äiti”, hän vastaa. ”Ok, ei sitten haittaa, se olikin vähän huonosti kiinni”, totean.

Kello 17.20: Uusi kovempi rumahdus. ”Äiti, nyt se tippui kokonaan!” Tähtitaivas sylissäni!

Kello 22.00: Nukkumaan mennessä mies ihmettelee kurkkunsa karheutta.

Päivä 6

Kello 8.30: Hereille. Suihkuun mennessä toivon että olisin menettänyt myös näköaistini. Kissa on oksentanut kodinhoitohuoneeseen. Se on ollutkin vähän outo viime aikoina. Silläkin on varmaan korona!

Kello 9.00: Aamupalapöydässä mies kertoo yön sujuneen surkeasti kun kurkkuun koski. Nyt se alkaa, ajattelen.

Kello 17.00: Vessapaperi loppu ja jääkaappi tyhjä. Nyt ei uskalla miestäkään lähettää enää kauppaan, vaikka testi näyttääkin negatiivista. Appiukko hätiin.

Kello 18.00: Ihanaa, ihmiskontakti!!! Kohtaan appiukon metrien päästä kun hän kantaa ostoskassit kuistille ja tuijotan kuin lehmä uutta konttia. Pyydettyjen ruokatäydennysten lisäksi tuomisten joukossa on pallerolle suklaamunia ja miniälle narsissi.

Kello 19.00: Testaan suklaamunien avulla makuaistiani. Maistuu himpun verran itselleen, kun oikein kovasti kuvittelee.

Kello 19.30: Mies plussaa testinsä. Oma korona on laitettava taka-alalle, sillä tauti iskee ukkokultaan pahemmin kuin kaikki aiemmat miesflunssat yhteensä.

Päivä 7

Käyn hakemassa vauhtia sairaalasta, sillä henkeä ahdistaa. Pallero jää Tinskulle. Kun pääsen sairaalasta, ajan taksilla äidille ja jään yöksi. Äitikin on koronassa, joten jään palleron kanssa asumaan äidin luo. Onpahan mummolla seuraa ja sairaalakin lähempänä. Suurin syy on kuitenkin se, etten halua mennä kotiin, sillä ukkokulta on alkanut vituttaa jo lieväoireisena. Väliaikainen asumusero kuulostaa loistavalta idealta. Ihan kaikkien mielenterveyden kannalta.

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Se kauhea korona

Pari viikkoa sitten Tinsku jakoi kokemuksiaan koronasta. Nyt ääneen pääsee Tinskun sisko Maikki, joka jakaa meille mietteitään omasta koronakuplastaan.

Kello 5.30 

Maanantaiaamu. Herätyskello soi. Kurkkua kaihertaa, joten puolileikillään ja velvollisuudentunnosta teen koronatestin. Kaksi viivaa, shit. Ilmoitus töihin ja tieto nukkuvalle miehelle.

– Ei hitto, kohta se on miussakin! mies alkaa vauhkota.

Se siitä sympatiasta. Ei onneksi kovin vakavat oireet ainakaan vielä.

Kello 7.15 

Neulon villapaitaa, kun yhtäkkiä panikoidun. Mitä jos saan neulomukseni valmiiksi ennen karanteenin loppumista? Mitä ihmettä sitten tekisin? Mietin myös, kuka perheestäni on elossa sen jälkeen, kun olemme kökkineet kolmistaan neljän seinän sisällä viiden päivän ajan. Hermo on mennyt jo mieheen kolmesti, vaikkei se ole edes noussut sängystä ylös.

Puikkojen heiluttelu estää tehokkaasti mielialojen heilahtelua.

Kello 7.45 

Lähetän hyvissä ajoin ohjeet sijaiselle sähköpostilla. Laitan koko viikon tehtävät kerralla, ettei tarvitsisi joka päivä vaivaa nähdä. Ties miten sairaaksi olo kävisi.

Kello 8.30 

Sähköpostiviesti joltain ihan muulta kuin sijaiselta: ”Nyt taisi ohjeet tulla väärälle henkilölle, tarkistatko osoitteen!” Doubleshit.

Kello 9.00 

Aamupalapöydässä huolestun äidistäni:

– Toivottavasti ei palleron kanssa keretty tartuttaa koronaa mummiin perjantaina.

– Niin ja minä ukkiin eilen!! parahtaa mies.

– Mutta eihän sulla edes ole koronaa, just teit testin, pyörittelen silmiäni.

– No eihän näistä koskaan tiedä, mies toteaa dramaattisesti.

Kello 9.30 

Lähetän mieheni hakemaan uutta kaukosäädintä viikonloppuna rikkoontuneen tilalle. Kakelle lienee käyttöä, sillä koronan sairastaminen käy varmasti tylsäksi ja uuvuttavaksi. Mutta ennen kaikkea haluan miehestäni eroon edes hetkeksi. (Ei jumalauta, ollaan oltu yhtä aikaa hereillä puoli tuntia. Tästä tulee piiiiitkä viisipäiväinen.).

Kello 10.30

Ulos palleron kanssa, jos vaikka huomenna en enää kykene. Soitan samalla sympatiapuhelun parhaalle työkaverille. Tuntuu hyvältä kun se sanoo, ettei halua olla koko viikkoa töissä ilman minua. Pyydän tulemaan käymään, niin saisi itsekin lomailla viikon! Jään miettimään tehokkainta tartutuskeinoa, mutta nuhtelen itseäni ajatuksesta.

Kello 11.10

Keuhkoihin sattuu ylämäkeä noustessa. Säikähdän. Onneksi kipu lievenee sisätiloissa, kun älyän rauhoittua.

Kello 11.45

Mies tulee kotiin uuden kaukosäätimen kanssa. Säädin toimii ja todennäköisesti pelastaa viikkoni. Oli kuulemma kallis ja saan maksaa sen omasta pussistani. Se siitä sympatiasta taas. Mies toitottaa kuitenkin tuoneensa sairaalle kaupasta herkkuja: omppulimppaa ja mansikkatuuttia. Kumpaakaan en koskaan ole suuhuni pannut, kun en tykkää. On kai liikaa vaadittu; että mies 12 yhteisen vuoden aikana tuollaista oppisi.

Kello 12.30 

– Ai kamala kun alkaa olla aika sairas olo, mies aloittaa.

– Mutta eihän sulla ees ole koronaa, muistutan.

– No oiskohan sittenkin myötätunto-oireita? hän miettii.

Niin. Kyllähän synnytyskin voi kuulemma olla miehille raskas.

Kello 14.00 

– Taidan laittaa palleron päikkäreille niin saan rauhassa korjata kokeita, sanon.

– Voin miekin laittaa sen, lepään samalla itsekin kun alkaa olo olla aika kurja, mies puuttuu peliin.

– Mutta eihän sulla ees…!!! aloitan.

Joo, ihan sama.

Kello 16.00 

Lapsi kömpii päiväuniltaan. Mies jää vielä nukkumaan. Onhan se nyt rankkaa, jos on melkein korona. Askartelemme palleron kanssa kissan vessapaperirullasta. Muuhun ei nyt pysty.

Miau.

Kello 22.00

Nukkumaan käydessä on vaikea hengittää. Säikähdän taas. Mies laittaa varmuuden vuoksi oman tyynynsä kohoasentoon.

Tämä oli vasta päivä 1. Miten Maikki selvisi seuraavista? Se selviää seuraavassa jaksossa. Pysy kuulolla!

Categories
identiteettikriisi kaaos Yleinen

Miksi myöhästyin?

Minä synnyin keväisenä päivänä 12. maaliskuuta yli kuusitoista vuotta sitten. Ilma oli silloin hyvin kirkas ja aurinkoinen, siis juuri täydellinen päivä pienen elämäni aloittamiseen. Laskettu aikani olisi kylläkin ollut 2. maaliskuuta. Olin siis kymmenen päivää myöhässä. Voisin lähes vannoa, että myöhästely iskostui pysyvästi alitajuntaani noiden kymmenen ylimääräisen kohdussa vietetyn päivän aikana.

Jo pienestä tytöstä lähtien olen nauttinut suuresti aamuista, jolloin saan nukkua pitkään. Voi niitä päivännousuja, jolloin voin heräillä omia aikojani ilman kiireen häivääkään. Voikin sanoa, että myöhäiset heräämiset ovat intohimoni. Valitettavasti tämä usein merkitsee sitä, että satun myöhästymään sovituista tapaamisistani. Varsinkin, jos kyseessä sattuu olemaan aikainen tapaaminen.

Oma äitini kuuluu myös herkästi myöhästyviin ihmisiin, ja isäni sattuu olemaan kyseisessä asiassa vielä lahjakkaampi. Sisareni Tinsku kulkee hyvin jonon jatkeena. Jos myöhästelystä jaettaisiin palkintoja, hyllymme notkuisivat pokaaleista. Perheeni pahimpia painajaisia ovatkin tilaisuudet, joihin meidän täytyy mennä yhdessä. Hautajaisista, häistä ja syntymäpäiviltä myöhästymiset ovat käynnistäneet lukemattomia perheriitoja, kun etsimme syitä toisistamme. Luulen perineeni molemmilta vanhemmiltani geenit, jotka takaavat varman myöhästymisen.

Perheeseeni kuuluu myös kissa. Hänen nimensä on Elmeri Leonardo Waldemar, kavereiden kesken Emppu. Emppu on erittäin ihana kissa, hänellä on raidallinen, kiiltävä turkki, vihreät silmät ja terävät kynnet. Jotkut sanovat Emppua ylipainoiseksi, mutta mielestäni hän on juuri sopiva kissaksi. Elmeri on myös erittäin itsevarma ja tietää olevansa tärkeä perheemme muille jäsenille. Joskus hän käyttää tätä häikäilemättömästi hyväkseen ja loukkaa hyvin helposti herkän kissansydämensä, jos ei saakaan aivan heti kaikkea haluamaansa. Voin paljastaa, että Elmeri on ehkä hitusen verran hemmoteltu.

Mielestäni lemmikin hankkineen ihmisolennon täytyy tehdä kaikkensa, jotta eläimellä olisi hyvä olla. Siksipä minäkään ei voi jättää kissaani oman onnensa nojaan olipa kuinka tulipalokiire tahansa. Lähtiessäni minun täytyy houkutella kissani sisälle tai jättää ikkuna auki, jotta Elmeri pääsee sadetta tai verenhimoisia naapurin kolleja karkuun turvalliseen kotitaloonsa. Hänelle täytyy myös luonnollisesti jättää purtavaa, jottei nälkä sattuisi yllättämään. Ja ennen kuin pistän jalkani ulos ulko-ovesta, minun täytyy tarkastaa talomme turvallisuus, ettei kisamme loukkaa itseään. Tämä kaikki vaatii paljon aikaa. Ja jos aika sattuu olemaan tiukalla jonain päivänä näiden toimien lomassa, tiedossa on varma myöhästyminen. Mutta mieluummin myöhästyn kuin jätän Elmerin vaille huolenpitoa.

En siis suinkaan tarkoituksella myöhästy sovituista tapaamisista ja näin aiheuta kanssaihmisilleni mielipahaa. Niin vain yksinkertaisesti sattuu käymään, joskus jopa täysin minusta riippumattomista syistä. En minäkään nauti huomatteluista, jotka koskevat ajoitusongelmaani. Olen usein yrittänyt päästä eroon tästä muita ärsyttävästä tavastani. Harmikseni kärsin hyvin salakavalasta, joskin yleisestä sairaudesta nimeltään migreeni. Olen huomannut, että ylimääräinen stressi aiheuttaa minulle tämän armottoman päänsäryn inhottavien sivuvaivojen kera. Ja ylimääräistä stressiä minulle aiheuttaa pyrkimys ajoissa olemiseen. Jos minun täytyisi valita ihmisten vittuilun ja pitkäkestoisen kivun välillä, valitsisin ilman muuta vittuilun. Olenkin päätynyt jättämään vähemmälle stressaamisen myöhästelyistäni ja yrittänyt olla niin ajoissa kuin se minulle on mahdollista välttääkseni edes osan inhottavista migreenikohtauksista.

Monet ihmiset ovat valinneet elämäntehtäväkseen vahtia ajoissa olemistani. Ala-asteaikaisella opettajallani, joka muutoin oli aika vekkuli setäihmiseksi, oli nähtävästi jonkinasteinen asenneongelma myöhästelyjäni kohtaan. Hyvin monta kertaa hän huomautteli minulle tunnilta myöhästymisestä, ja minä kilttinä ja arkana tyttönä otin kaikki moitteet mukisematta vastaan. Mielipahaa hyvät ystävänikin ovat usein minulle aiheuttaneet sättimällä tapaamistemme laiminlyönneistä, kun yksinkertaisesti en ole ehtinyt ajoissa paikalle. Olen törmännyt nykyisessäkin koulussani ihmisiin, jotka ottavat suuria paineita myöhästelystäni. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, kyseessä on sentään lukio ja enhän suinkaan voi antaa muiden odotuttaa itseäni kovin kauaa.

Onneksi on vielä ihmisiä, jotka ymmärtävät, että myöhästyminen on inhimillistä. Yksi näistä on eräs koulubussikuskini. Hän on vuosien aikana huomannut jonkinasteiset ongelmani ajoissa olemisen suhteen, kun monesti joudun juoksemaan henkihieverissä keretäkseni linja-autoon. Kuski on kärsivällisesti odottanut minua muiden jo istuessa penkeillä ja ottanut minut mukisematta kyytiinsä. Se vasta on aitoa välittämistä ja ymmärrystä.

Miksi siis olin myöhässä oppitunnilta? Tähän ei mielestäni voi antaa vain yhtä yksittäistä syytä. Minun kohdallani on kysymys monien sattumien summasta ja siitä, etten yksinkertaisesi aina voi olla ajoissa. Toivon kuitenkin, että muut avuni korvaavat edes osittain tämän minussa olevan puutteen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

– Maikki

Kirjoitus on laadittu 20 vuotta sitten lukion rehtorille. Hänellä oli tapana vaatia kaikilta tunnilta myöhästelijöiltä rangaistuksena essee otsikolla Miksi myöhäistyin?