Tämä on kurjan koronakertomuksen jatko-osa. Mulkaise ensin osaa 1, jos et ole sitä vielä tehnyt.
Päivä 3
Aamulla herään yskimään ja niistämään. Vasen silmä tuntuu myös kummalliselta. Eilinen oli lastenleikkiä. Kunhan tästä päivästä selviän niin selviän mistä vain. Lapsilla ei onneksi ole oireita. Tavoitteena onkin parantua pelikuntoon ennen heidän sairastumistaan.
Aamupäivällä olo on niin hyvä, että saan jopa lueskeltua opintoihini liittyvää kirjallisuutta. Lounaaseen mennessä toivon, että olisi jo ilta ja pääsisin vällyjen väliin.
Kello yksi käymme tyttäreni kanssa seuraavan hilpeyttä herättävän keskustelun:
– Äiti, mulla on vielä yökkärit.
– Niin mullakin. Ja hampaatkin on pesemättä.
– Ai sullakin?!
– Mullakin.
– Hihihii!
Ennen Pikku Kakkosta ei enää naurata:
– Äiti, leikitään barbeilla.
– Äiti ei nyt jaksa, on tosi kurja olo.
– Äiti, pelataan temppupeliä.
– Äiti ei nyt pysty.
– Äiti, avaa nuo rattaat mulle leikkejä varten.
– En avaa, kun en kykene.
– AAARGH!!!!
– Elä pliis huuda kun korviin koskee.
– Elä pliis huuda kun korviin koskee.
– Ootpa hauska.
– Ootpa hauska.
– No nii, eiköhän se riitä.
– No nii, eiköhän se riitä.
– Ai että sie oot rasittava.
– Ai että sie oot rasittava.
Viisivuotias osaa myös hienosti matkia yskimistäni ärsyttämistarkoituksena.
Päivällisen jälkeen otan aimo annoksen jäätelöä jälkkäriksi, ihan vaan siksi että kohta sitä makuaistia ei ehkä olisi. Illalla olo onkin jo ihmeen virkeä. Jaksan leikkiä sukkahirviötä ja ottaa pari tanssiaskelta. Puhdistan jopa suihkun tukkoon mennen viemärin. Vetäisivätpä omat rööritkin noin hyvin.
Iltaan mennessä Oktonautteja on katsottu jo niin paljon, että tytär kutsuu äitiään Kapteeni Valkoiseksi.
Päivä 4
Aamulla tuntuu kuin joku olisi ajanut yöllä yli jyrällä. Pää on täynnä räkää. Yskiessä meinaa tulla oksu ja niistäessä pitää istua alas. Enpähän putoaisi korkealta ja kovaa, jos ponnistellessa lähtisi taju. Makuaistikin on poissa. Onneksi tuli herkuteltua eilen ja toissapäivänä! Kerään koko aamupäivän voimia, jotta jaksaisin käydä polttopuita 50 metrin päästä ulkovajasta. Autolla. Sen jälkeen viisivuotiaan hiustenpesu, joka aina on oma shownsa ilman koronaakin. Siinäpä sitä urheilusuoritusta yhteen päivään jo tarpeeksi.
Samainen viisivuotias alkaa taas hyppiä seinille ennen Pikku Kakkosta, joten jotain pitäisi keksiä. Ryhdymme leipomaan keksejä. Siihen ehkä pystyn, kun taikinan tekisi pikkuleipoja. Taikinaan saisi samalla upotettua kaapinperälle jääneet pahanmakuiset suklaat (Kyllä, niitäkin on. Ikeasta saa halvalla.). Taikinasta tulee sopivan napakka ja lapsen mielestä ihan hyvänmakuinenkin. Pellille huolellisesti asetetut taikinakasat vain turpoavat yli äyräidensä ja kahdestatoista pikkukeksistä muotoutuu yksi suuri. Olisiko pikkuleipoja sittenkin ujuttanut ylimääräisen lusikallisen leivinjauhetta taikinaan? Makuaistini ei pelaa vieläkään ja lapsi ei tykkää kuin taikinasta, joten syömättä jäävät.
Koska saan leivinuunin lämmitettyä vaivalla hakemillani puilla, päätän ottaa siitä kaiken irti. Työnnän feta-tomaatti-kesäkurpitsavuoka uuniin muhimaan.
Viisivuotias osoittautuu oikein hyväksi lapsenhoitajaksi silloin, kun pikkuveli ei revi hiuksista, sotke leikkejä tai ole muuten idiootti, tyhmä tai urpo. Sisko keksii oikein viihdyttäviä leikkejä velipojalleen ja vetää tämän jaloista huoneen poikki turvallisempaan paikkaan, jos Tumppi ryömii liian lähellä johtoja. Isosisko on pikkuveljen syntymästä asti toivonut, että veli olisikin sisko. Toive saattaa toteutua, jos sisko vielä pitkään joutuu viihdyttämään itseään ja veljeään pukeutumisleikeillä:
– Kato äiti, Tumppi näyttää ihan tytöltä!
Päivä 5
Herään aamuviideltä yskimään. Samalla pitää myös pyöriä sängyssä ja etsiä asentoa, jossa henkeä ei ahdistaisi. Eronneena naisena toivoisin etsiväni hieman toisenlaisia asentoja, jos ymmärrätte mitä tarkoitan… Ilmeisesti asento löytyy nytkin, sillä seuraavan kerran herään aamuseitsemän jokellukseen. Tarve yskiä ja niistää on huomattavasti vähäisempi, mutta tilalla on koko kropassa tuntuva lihaskipu. Makuaisti on edelleen poissa.
Lounaalla viisivuotiaasta alkaa löytyä pirullisia puolia:
– Syöhän ruokasi.
– En jaksa.
– Kolme lusikallista vielä.
– Kaksi.
– Kolme.
– Mä näytän sulle kieltä ku säkin näytät aina mulle!
– ?
– Mä osotan sua ku säkin aina osotat mua!
– ??
– En osottanu sinuu vaan Tumppia.
– No sehän tekee asiasta paljon hyväksyttävämmän, niinkö?
– Nii!
– *Yskäisy*
– *Tekoyskäisy* (täysin samalla intonaatiolla ja kestolla)
– Don’t push it, mate! (Tätä käytän aina kun aletaan olla lähellä riittävää ärsytyspistettä.)
– Douppusitmeit!
– Ootko vähä ärsyttävä?
– Ootko vähä ärsyttävä?
Olotila tuntuu sen verran hyvältä, että ohjaan pesueeni ja itseni ulkoilmaan. Pienimmälle rattaat alle ja isommalle polkupyörä. Olisi ihanaa vain kävellä rauhassa ja hengitellä raikasta maalaisilmaa sisuksiin. Ei täällä yleensä ketään elollista päiväsaikaan näy.
Little did I know. Hiekkatiellä vastaan tulee autoilija, joka pysäyttää kohdalle ja veivaa ikkunan auki. Olin unohtanut, että eläkeläiset voivat olla liikkeellä mihin aikaan päivästä tahansa.
– Ei kannata tulla lähelle, mulla on korona, saan rää´yttyä paineisella äänellä.
Vähän ajan kuluttua toinenkin autoilija pysähtyy turisemaan. Olin unohtanut, että yötyöläisetkin saattavat olla liikkeellä mihin aikaan tahansa.
Olen uupunut liikunnasta ja puhumisesta. Kunhan tästä lenkistä tokenen niin selviän ihan mistä tahansa.
Iltapäivällä kurniva nälkä saa miettimään ruokaa. Ei helvetti, se feta-tomaatti-kesäkurpitsavuoka on edelleen uunissa! 24 tuntia jälkilämmöllä!! Tarvitseeko edes mainita, että syömättä jäi.
Illemmalla telkkarin kanavia vaihdellessa viisivuotias kysyy yllättäen:
– Millon tulee taas se naimisohjelma?
– Ööö?!? (Olinko jättänyt tietokoneen ja kyseenalaisen välilehden auki?)
– Niin, se naimisohjelma.
Päässä lyö hetken aikaa tyhjää, mutta sitten ymmärrän:
– Ai Ensitreffit alttarilla?
– Nii!
– Kuuden yön päästä.
Minulle kelpaisi ensitreffit ihan muussakin paikassa, ei tarvitsisi alttarille asti raahautua, jos ymmärrätte mitä tarkoitan…
Opintoihini kuuluu etätapaamisia Zoomissa muutaman viikon välein ja tietysti sellainen sattuu päiväjärjestykseen juuri nyt. Lastenvahti on luonnollisesti poissuljettu vaihtoehto. Viisivuotias pysyy pari tuntia tyytyväisenä Oktonauttien parissa, mutta nuoremman kanssa on haasteita. Varsinkin kun päiväunet jäivät tyngiksi. Pyydän tapaamisen vetäjää pitämään kameransa auki ja irvistelemään, jotta ryömiväinen viihtyisi paremmin sylissä. Onneksi aiheena on kielenkehitys, niin jokeltelijan välikommentit eivät haittaa menoa. Taapero pysyy sylissä tyytyväisenä noin 15 minuuttia. Loppuluennon kuljen huoneesta toiseen läppäri käsissä ja kurkistelen nurkan takaa ”kukkuuta” hihkuen. Ryömiväinen seuraa perässä kikattaen. Tarkistan aika ajoin, ettei mikrofoni ole päällä.
Päivä 6
Ihanaa, korona alkaa olla selätetty! Nyt äkkiä lapset isälleen kun eivät vielä oireile ja kuumia treffejä sopimaan!
Illalla isän luota palatessa isomman nenä alkaa vuotaa ja pienemmälle nousee kuume. Tavoitteeni on kuitenkin toteutunut, sillä olen itse tolpillani ennen lasten sairastumista.
Kolmen päivän päästä olkapäällä istuvan pirunkin toive toteutuu: ex-mies ilmoittaa olevansa koronassa.
