Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Se kauhea korona

Pari viikkoa sitten Tinsku jakoi kokemuksiaan koronasta. Nyt ääneen pääsee Tinskun sisko Maikki, joka jakaa meille mietteitään omasta koronakuplastaan.

Kello 5.30 

Maanantaiaamu. Herätyskello soi. Kurkkua kaihertaa, joten puolileikillään ja velvollisuudentunnosta teen koronatestin. Kaksi viivaa, shit. Ilmoitus töihin ja tieto nukkuvalle miehelle.

– Ei hitto, kohta se on miussakin! mies alkaa vauhkota.

Se siitä sympatiasta. Ei onneksi kovin vakavat oireet ainakaan vielä.

Kello 7.15 

Neulon villapaitaa, kun yhtäkkiä panikoidun. Mitä jos saan neulomukseni valmiiksi ennen karanteenin loppumista? Mitä ihmettä sitten tekisin? Mietin myös, kuka perheestäni on elossa sen jälkeen, kun olemme kökkineet kolmistaan neljän seinän sisällä viiden päivän ajan. Hermo on mennyt jo mieheen kolmesti, vaikkei se ole edes noussut sängystä ylös.

Puikkojen heiluttelu estää tehokkaasti mielialojen heilahtelua.

Kello 7.45 

Lähetän hyvissä ajoin ohjeet sijaiselle sähköpostilla. Laitan koko viikon tehtävät kerralla, ettei tarvitsisi joka päivä vaivaa nähdä. Ties miten sairaaksi olo kävisi.

Kello 8.30 

Sähköpostiviesti joltain ihan muulta kuin sijaiselta: ”Nyt taisi ohjeet tulla väärälle henkilölle, tarkistatko osoitteen!” Doubleshit.

Kello 9.00 

Aamupalapöydässä huolestun äidistäni:

– Toivottavasti ei palleron kanssa keretty tartuttaa koronaa mummiin perjantaina.

– Niin ja minä ukkiin eilen!! parahtaa mies.

– Mutta eihän sulla edes ole koronaa, just teit testin, pyörittelen silmiäni.

– No eihän näistä koskaan tiedä, mies toteaa dramaattisesti.

Kello 9.30 

Lähetän mieheni hakemaan uutta kaukosäädintä viikonloppuna rikkoontuneen tilalle. Kakelle lienee käyttöä, sillä koronan sairastaminen käy varmasti tylsäksi ja uuvuttavaksi. Mutta ennen kaikkea haluan miehestäni eroon edes hetkeksi. (Ei jumalauta, ollaan oltu yhtä aikaa hereillä puoli tuntia. Tästä tulee piiiiitkä viisipäiväinen.).

Kello 10.30

Ulos palleron kanssa, jos vaikka huomenna en enää kykene. Soitan samalla sympatiapuhelun parhaalle työkaverille. Tuntuu hyvältä kun se sanoo, ettei halua olla koko viikkoa töissä ilman minua. Pyydän tulemaan käymään, niin saisi itsekin lomailla viikon! Jään miettimään tehokkainta tartutuskeinoa, mutta nuhtelen itseäni ajatuksesta.

Kello 11.10

Keuhkoihin sattuu ylämäkeä noustessa. Säikähdän. Onneksi kipu lievenee sisätiloissa, kun älyän rauhoittua.

Kello 11.45

Mies tulee kotiin uuden kaukosäätimen kanssa. Säädin toimii ja todennäköisesti pelastaa viikkoni. Oli kuulemma kallis ja saan maksaa sen omasta pussistani. Se siitä sympatiasta taas. Mies toitottaa kuitenkin tuoneensa sairaalle kaupasta herkkuja: omppulimppaa ja mansikkatuuttia. Kumpaakaan en koskaan ole suuhuni pannut, kun en tykkää. On kai liikaa vaadittu; että mies 12 yhteisen vuoden aikana tuollaista oppisi.

Kello 12.30 

– Ai kamala kun alkaa olla aika sairas olo, mies aloittaa.

– Mutta eihän sulla ees ole koronaa, muistutan.

– No oiskohan sittenkin myötätunto-oireita? hän miettii.

Niin. Kyllähän synnytyskin voi kuulemma olla miehille raskas.

Kello 14.00 

– Taidan laittaa palleron päikkäreille niin saan rauhassa korjata kokeita, sanon.

– Voin miekin laittaa sen, lepään samalla itsekin kun alkaa olo olla aika kurja, mies puuttuu peliin.

– Mutta eihän sulla ees…!!! aloitan.

Joo, ihan sama.

Kello 16.00 

Lapsi kömpii päiväuniltaan. Mies jää vielä nukkumaan. Onhan se nyt rankkaa, jos on melkein korona. Askartelemme palleron kanssa kissan vessapaperirullasta. Muuhun ei nyt pysty.

Miau.

Kello 22.00

Nukkumaan käydessä on vaikea hengittää. Säikähdän taas. Mies laittaa varmuuden vuoksi oman tyynynsä kohoasentoon.

Tämä oli vasta päivä 1. Miten Maikki selvisi seuraavista? Se selviää seuraavassa jaksossa. Pysy kuulolla!

Jatko-osa: Se kauhea korona – Miehellä!!!