Loma alkoi pari viikkoa sitten, mutta ruumini tai mieleni ei ole vielä sisäistänyt sitä. Ei se mitenkään yllätyksenä olisi pitänyt tulla, yleensä vasta juhannuksena saa ajatukset pois töistä ja karistettua hermostoistaan työmoodin.
Optimoidakseni loman aloin kyllä laskeutua lomaan tietoisesti jo huhtikuussa. Olihan se muutenkin motivoivaa pitää katse maalissa. Käänteiset lomalta paluuvinkit tuntuivat toimivan. Tiputin vaatimustasoa asteittain, pyrin siirtämään unirytmiä vapaammaksi. Aurinkoiset viikonloput auttoivat virittäytymään lomatunnelmaan, jonka avulla maanantaitkin melkein sujuvat.
Suunitelmani toimi oikein hyvin viimeiseen viikonloppuun, jolloin kesäflunssa tainnutti sohvalle ja mitätöi kaiken valmistautumiseni. Luonnollisesti viimeinen työviikko oli myös koeviikko. Aikaiset aamut ja hirveä määrä arvioitavaa. Ja kaikki se tuntui kolme kertaa raskaammalta nenä tukossa ja silmät vuotavina.
Kevätjuhlakin vaati kaiken voiman. Yritin keskittyä kukka-asetelemiin, hymyilin valmistuville ja toivoin hymyn olevan enemmän kannustava kuin karmaiseva. Kun ilojuhlaan sopiva mollivoittoinen klassikkokappale huokaili elon katoavuutta, piti oikeasti pinnistellä, etten pillahtanut itkuun.
Ensimmäisen loma-aamunkin aloitin itkemällä uupumusta ja turhautumista. Vapaat päivät alkoivat muistuttaa työleiriä, kun kevätkiireet olivat siirtäneet kotitöitä kesäkuulle.
Sitten itketti etukäteen ilta, valmistujaisjuhlat. Teoriassa oli ihana nähdä kavereita, mutta ystävien lisäksi paikalla olisi tuntemattomia ihmisiä. Ei mitään mahdollisuutta, että näivettyneillä aivoilla voisin osallistua vuorovaikutustilanteisiin tai antaa itsestäni älykkään ja miellyttävän kuvan. En tiennyt kumpi tulisi olemaan vaikeampaa ymmärrettävän puheen tuottaminen vai muiden kuunteleminen ja ymmärtäminen.
Yrittäessäni esitellä itseäni juhlissa emännän ystäväksi tajusin kummankin olevan mahdotonta. En muistanut emännän nimeä saati sitten missä järjestyksessä sanat piti laittaa peräkkäin ilmaisemaan informaatiota ystävyyssuhteesta. Toivoin, että ensimmäinen arkipäivä toisi lomamoodin.
Maanantaina olikin nautinnollista piiloutua peiton alle, kun miehen herätyskello alkoi kilkattaa. Ei sillä, nautintoa ei kestänyt kauaa, sillä puolituntia myöhemmin iskin niin kova vessahätä, että oli pakko nousta liki normiaikaan.
Kolea sää heikensi sekin lomafiilistä. Olin toivonut nautiskelevani viileää valkkaria auringonpaisteessa, mutta kiskoinkin pipo päässä räntäsadetta vihaavaa rakkiani lenkille. Koska omakin motivaatio oli melko lailla nolla, päätin ottaa toisen kupin kahvia.
Se oli virhe, sillä se laukaisi arkitoiminnot. Kohta huomasin istuvani tietokoneella vilkuilemassa Wilma-viestejä ja tarkastamassa sähköpostia. Päätin vaihtaa salasanan, sulkea sen kirjekuoreen ja postittaa itselleni. Eipähän tulisi kiusausta kurkkia työjuttuja lomalla.
Lapsilla ei ollut moisia ongelmia. Aamuherätys siirtyi luontevasti iltapäivään ja KoTES:issä (=kotityöehtosopimuksessa) määritellyt velvollisuudet unohtuivat samoin tein. Puhumattakaan kesäekstroista: pinoamista odottavasta halkokasasta, villiintyneestä nurmikosta tai talven tahraamista ikkunoista, joiden pesusta olin luvannut törkypalkan hämähäkkilisällä.
Vieraisiin palkkatöihin jälkikasvu kuitenkin heräsi. Olin ennakoinut, etten kesätöiden takia tapaisi teinejäni kovinkaan usein, mutta jo aamupäivän aikana olin nähnyt lastani enemmän kuin normiviikonloppuna, jolloin teiniluolan ovi ei avautunut vahingossakaan. Nyt lapsi haahuili etsimässä työvaatteeksi sopivia pukineita ja pakkaamassa eväitä. Jos kävisin kaupungissa, voisi tuoda bensaa. (Eikä todellakaan ruohonleikkuriin.)
Toinen kaivautui keskipäivän korvilla vällyistään kertomaan, että kurkku oli kipeä ja päätä pakotti eikä ehkä voisi hoitaa sovittuja juttujaan, joten josko minä…
Kolmannen oli taas ihan pakko päästä kaupunkiin. Ihan millon miulle vaan sopisi, mutta mielellään klo 16.15. Ja voisinko mitenkään antaa parikymppiä… ja tulla hakemaan. Ja ei nyt ehdi millään tyhjentää sitä pyykkikonetta.
