Categories
Yleinen

Ne kaikista pa(r)h(a)immat joulumuistot

Jouluiset muistot eivät varmasti jätä ketään kylmäksi. Omani suorastaan kuumottavat vielä vuosienkin päästä. Alla koottuna ne kaikken pa(r)h(a)immat joulumuistot:

  • Perinteiset joulunajan häirikkösoitot alkoivat joka vuosi joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen: ”Isin tyttökö se siellä, kultapieni? Kuule vilikasetko sieltä Forecasta, että mikä se sen Leppäsen Laurin osoite on? Se joka istu viereisessä pulupetissa kansakoulussa. Pittää ehottomasti kortti laittaa. Ja voisitko kahtoo, että löytyskö sieltä Turusen Veikon osoite, assuu nykysellään Iisalamessa vai Imatrako se oli?”
  • Isäni rakasti lahjoja, joten niitä piti olla joka joulu PALJON – enemmän kuin lapsilla. Meillä olikin äitin kanssa tapana panna pakettiin kaikki kaapin perältä löytyneet edellisen vuoden joululahjat – ne tohvelit ja sukat, joissa roikkuu hintalappu. Meni joka vuosi täydestä.
  • Melkein paskoin lapsena housuuni, kun joulupukki koputti aavemaisen hitaasti mummolan ikkunaan karmea kuminaamari ja musta turkki päällä. Juoksin äitin kainaloon enkä suostunut vilkaisemaankaan kuminaamaan päin.
  • Vielä pahemmin traumatisoiduin 7-vuotiaana, kun paras kaverini kertoi minulle puhelimessa, ettei joulupukkia oikeasti ole olemassa.
  • Pahinta oli, ettei pukki lopettanut tulemistaan, vaikka vuodet vierivät. Parina jouluna pukki haisi lietelannalle ja keskiketterälle, sössötti ja kaatui portaisiin. Isä pakotti minut ja siskoni pukin polvelle istumaan, vaikka haukoimme henkeämme.
  • Seuraavana jouluna isäni yllytti äitiäni menemään pukin polvelle ja jatkoi jankuttamistaan. Lopulta äiti tuskastui: “Mene ite homo!”
  • Kerran isä kävi hakemassa pukin moottorikelkalla ja ajoi punaniska kyydissään pimppistä ympäri mökkiä. Äiti huusi paniikissa, että pukki jäätyy nahkapenkkiin kiinni. Isä jatkoi kierroksiaan.
  • Eräänä aattona meillä oli kunnon sukujoulu. Yksi serkuistani riehui ja oksensi mökin sohvalle, mutta isänsä jatkoi muina miehinä jouluruokailuaan kehuen kinkun koostumusta ja rosollin rapsakkuutta. Tätini sai kohtauksen ja huusi miehelleen naama punaisena: “Eikö se perse jo nouse siitä penkistä saatana!!” Sen jälkeen vietettiinkin aattoillan hiljaista hetkeä.
  • Yhden jouluaaton vietin eläkkeellä olevien mökkinaapurien muutaman neliön pikkumökissä. Pelasimme koko illan paskahousua ja ristiseiskaa, söimme vetistä kääretorttua ja otimme napsua. Puitteet eivät olleet hienot ja kaikki oli riisuttua, mutta nauru, lämpö ja läsnäolo – ne olivat aitoja. Tunnelmaa ei latistanut edes pöydän alla jalkaa nylkyttävä labradori.
  • Parikymppisenä olin jouluaaton töissä hoitokodissa. Olin haalinut hoitokodin kymmenelle asukille itse lahjat kirpputoreilta ja karkkikaupoista, sillä pelkäsin heidän jäävän ilman paketteja. Eräs mummo seisoikin aamusta asti nenä kiinni ikkunassa ja rankutti, milloin pukki tulee. Kun pukkia ei vielä iltakuudeltakaan kuulunut ja kun oli kuullut kysymyksen sen sadannetta kertaa, alkoi loppua usko ja toivo ja rakkaus pomoa kohtaan, ja niinpä vedin itse pukin vermeet päälle Golfin takakontista. (Olin tietyissä asioissa askeleen edellä jo tytönhupakkona, vaikkette ehkä uskoisikaan.) Lahjoja jakaessani toinen pukki koputti ikkunaan.
  • Hämmentelin kaikessa rauhassa jouluglögiä anoppilassa. Appiukko pläräsi vieressä pornahtavaa tyttökalenteria, jonka isäni hänelle joka joulu perinteisesti lahjoitti. Kesäkuun tytön kohdalla appiuko tokaisi, että “Tämähän näyttää ihan Tinskulta”. Purskautin glögin suustani.
  • Mieheni ja siskoni siippa menivät erään joulupäivän aamuna mökin kuistille hakemaan piirakan päälle särvintä, mutta kinkku oli hävinnyt yön aikana viimeistä murua myöten. Äiti epäili ilvestä, mutta syyllinen palasi rikospaikalle kotvasen kuluttua ja totesin sen näyttävän enemmän mökkinaapurin ajokoiralta.
  • Isälläni oli tapana lahjoa joulupukki tyttökalenterilla, keskiketterällä ja brandyllä. Kun pukki sitten lähti pihastamme, hänellä oli syli niin täynnä syntisisiä kantamuksia, että hän pystyi juuri ja juuri lyllertämään autolleen. Kuinka ollakaan, naapurin lapsiperhe ajoi juuri sillä sinisellä hetkellä Toyotallaan pukin ohi ja vilkutti iloisesti punaniskalle. Pukki ei pystynyt kuin tumputtamaan etukannen tyttöä tervehdyksenä.
  • Viime joulu oli ensimmäinen ilman isää. Sinnittelin pukin tuloon asti itkemättä. Kun sitten lähdin saattamaan lahjojen jaon jälkeen pukkia autolle, purskahdin pihalla itkuun. Pukki otti karhunhalaukseen ja itki hänkin omia surujaan. Siinä me sitten tihrustettiin keskellä kinoksia pukki ja minä, kunnes pyyhin kyyneleeni pukin valkoiseen partaan. Kun menin sisään, mies ihmetteli mikä kesti. Hän epäili, että olin aikeissa lähteä pukin matkaan.
  • Kun naapurit kantoivat kuusta aatonaattona sisään, niin minä kannoin omani ulos. Unohdin kastella.
Kun muistin, että kuusikin tarvitsee elääkseen vettä, oli jo liian myöhäistä.

Oikein muistorikasta joulua blogimme lukijoille!

Categories
teinit Yleinen

Harjaa hampaat, huuhdo suu, äitipeikko rauhoittuu – 3 näkökulmaa hammashygieniaan

Luulisi, että lapsiperheen aamutohinat ovat kymmenessä vuodessa helpottaneet melkoisesti. Voisi jopa olettaa, että teini-ikäiset kykenevät selviytymään sängystä ylös ja opinahjoihinsa omatoimisesti. Ja niinhän ne suoriutuvatkin, kun vaan hyväksyy, että jälkeläiset ovat jokainen omia persooniaan ja jokaisen siirtymä valvetilaan on henkilökohtainen ja ottaa oman aikansa. 

Yksi pitää herättää kukon pierun aikaan, sillä myttynen haluaa nuokkua sohvalla puolitoista tuntia ennen kuin kykenee edes hellimään kännykkäänsä. Yhtään lyhyempi heräytymisaika aiheuttaa helvetillisen huutokonsertin. Se tulee todistettua kerran viikkoon, kun itse nukun pommiin. 

Toisen herääminen vaatii asteittaisen valoaltistuksen, mutta lopulta menninkäinen selviytyy aamiaiselle valmiiksi pestynä, puettuna ja kammattuna yllättävän nopeasti. 

Kolmas horrostaa luolassaan eikä liikahdakaan ennen kuin on aivan pakko. Mutta sitten alkaa tapahtua sen verran livakasti, ettei aikaa perinteisille aamutoimille jää. Kun bussin saapumiseen on viisi minuuttia, kuuluu kirosana, jonkinlaista rivakan pehmeää viuhtomista ja muutamalla harppauksella teini onkin jo eteisessä.

Vaikka kuinka ymmärrän lasteni ainutlaatuisia persoonallisuuksia ja arvostan heidän yksilöllisyyttään, välilä koen pakottavaa tarvetta puuttua tällaiseen holtittomaan käytökseen. Ei pidä paikkaansa, että olisin kontrollifriikki, päsmäri tai neuroottinen besserwisser. Olen ainoastaan lastensa tulevaisuudesta huolissaan oleva äiti, joka ottaa kasvatusvelvollisuutensa vakavasti. Erityisesti silloin kun huomaan puutteen hygieniassa, sillä teinin ajolähtötilanteissa aikaa säästetään hampaiden pesusta.

Ikävä kyllä ainoa keino puuttua siihen on nalkuttaminen, sillä pojan hampaita en yletä enää pesemään kuin jakkaralta ja polvellekaan ei kloppi taivu kuin kolmeenosaan taittelemalla.

“Pesitko hampaat?”

“Pesin.”

“Pesitkö?”

“Joojoo. Elä valita!”

“Tänään?”

“Joojoo en.”

“Sitten pesemään!”

“En ehdi!”

“Se on ehdittävä!”

“En.”

“Oisit jo pessy tässä ajassa ku väität vastaan.”

“Elä sitte väittele!”

Teini sohi purukalustoaan harjalla. Voin vaikka vannoa, että yhtään ylimääräistä kertaa ei yksikään harjas hampaan pintaa hellinyt. 

Kun poika sitoi kenkiä jalkaansa, oli pakko antaa vinkki.

“Auttaisko jos nousisit viis minuuttia aiemmin?”

“Ei.”

Yllättäen lohtua äitiyden riittämättömyyteen ja uskoa tulevaan sain odottamattomalta taholta, nimittäin työpaikkani armoitetulta asiakaskunnalta.

Aloitettuani jälleen mielenkiintoisen luennon eräänä marraskuisena aamuna parille tusinalle tuikkivasilmäisille teineille, luokkaan kipitti nuori, joka pahoitteli huomaavaisesti myöhästymistään. Nukkui pommiin. Eikä tule toistumaan. Kohta opiskelija kaivoi repustaan hammasharjan ja tahnatuubin. 

“Voinko käydä pesemässä hampaat?”

Sydämeeni tulvi valoa ja lämpöä. 

Lapsi, joka haluaa pestä hampaat! 

Lapsi, joka ymmärtää hammasterveyden merkityksen yleiselle hyvinvoinnille ja sosiaalisille suhteille. 

Lapsi, joka ei tule aikuisena maksamaan itseään kipeäksi juurihoidosta.

“Tottakai…”

Mutta kyseessähän on siis tärkeä luento vaikuttamisen keinoista!

“…mutta jos kuuntelet tän kolme minuuttia ja peset sitten, kun tehdään tehtäviä?”

Monologini venyi kuten tavallista lähemmäksi varttituntia, jonka jälkeen opiskelijat alkoivat naputtaa tehtäviään. Onni sulatti suupielet hymyyn. Kyllä, tekeviä opiskelijoita oli sittenkin olemassa!

Sitten geenit ottivat vallan ja äidinvaisto kuohautti pedagogin onnen pohjaan, kun havaitsin välittömän uhan.

“Hei, nyt sinne hampaanpesulle!”

Eikä tarvittu opiskelijan sarkastista vastausta ymmärtämään, kuinka olin luiskahtanut työrekisteristä kotirintamalle. 

“Kyllä äiti!”

Tunnin loputtua en ollut läheskään varma, että luokka hallitsi argumentointitavat, mutta siitä olin iloinen, että elämän perusperiaatteista hampaiden pesu oli itsestäänselvyys. Lohduttavinta havainnossa oli, että omillani oli vielä muutamia vuosia aikaa kasvaa ja sisäistää harjaaminen luontevaksi osaksi omaa elämäänsä, aamuin ja illoin. 

Kun vaan jaksaisin nalkuttaa säännöllisesti! 

Käytävällä vastaan käveli kollega, joka näyttää jotenkin pahoinvoivalta. 

“Onko sulla purkkaa?”

“Joo…”, aloin kaivella reppuani ja toivoin, että tällä kertaa pussi ei ollut levinnyt taskun pohjalle.

“Sain jo Jonnelta mynthoneita. Mutta ihan kamala tunne suussa, mä unohdin pestä aamulla hampaat!”

Tirskahdin.

“Noku piti hoitaa myyjäiskamat vielä ennen töihin lähtöä niin kaikki meni sekaisin ja unohdin. Tajusin vasta äsken tuossa ulko-ovella!”

Kyllä. Ehkä keski-ikäisen elämässä rutiinit ovat niin luontevia, että jokainen poikkeama on potentiaalinen katastrofin alku.

Categories
Yleinen

Datailua dorkille

Kaikki alkoi siitä, kun suutuspäissäni halusin vaihtaa tietokoneelleni salasanan. Päätös ei ollut helppo, sillä olin käyttänyt samaa salasanaa viimeiset 13 vuotta. Päätin kuitenkin panna tuulemaan, koska salasana oli muidenkin perheenjäsenteni tiedossa.

Koska minulla ei ollut hajuakaan, miten salasana vaihdetaan, kysyin Aikulta apua. Aikun avustuksella pääsin käsiksi asetuksiin ja kohtaan salasana. Salasana vaihtui ja pian valtakunnassa oli näennäisesti kaikki hyvin.

Kunnes Aikku alkoi parin päivän päästä whatsappailemaan.

– Ehit sie kirjottamaan blogia? Oliko sulta tulossa se 40-vee monologi?

Kun kirjoituskiima sitten hetkeä myöhemmin iski, yritin kirjautua koneelleni tavalliseen tapaan. Syötin kenttään sata versiota uudesta salasanastani ja hakkasin loppuun eri numeroyhdistelmiä, mutta yksikään ei tärpännyt. Ensimmäinen kirjain isolla, sitten pienellä, vai oliko se toisin päin? Huutomerkki loppuun vai oliko se kysymysmerkki? En kuollaksenikaan muistanut uutta salasanaani. Kirjoituskiima laantui samassa tahdissa kun kierrokset nousivat.

Koska perheemme oli äitini nurkissa evakossa vesivahingon tieltä, huikkasin äidilleni lähteväni käymään kotona. Ajoin kotiin ja käänsin työhuoneeni ympäri. Uumoilin kirjoittaneeni salasanan jollekin post it-lapulle, mutta muistikuvani oli väärä. Hetken kuluttua äkkäsin, että olin angsteissani päättänyt olla kirjoittamatta salasanaa tositteeksi yhtään mihinkään paitsi pääni sisälle.

Virhe.

Mummolassa tartuin puhelimeen ja tekstasin Aikulle.

– Oisin kirjottanu blogia mutta en pääse omalle koneelle sisälle, kun vaihdoin sen salasanan 😭😭

– Käytä työkonetta?

– Mietin samaa, en vaan pääse sinne tinskuaikku driveen. Vittu mie oon käsi.

– Muistatko sen sähköpostin?

– Siis työkoneella en pääse sinne google driveen enkä blogin adminiin. Niin joo jos sen lisää gmailiin sen blogin tilin…

– Salasana on ******* , Aikku muistuttaa.

– Kiitti, pitää yrittää.

– Saahan sen uuden salasanan tilattua siihen blogiin, Aikku lisäsi.

En tiennyt enää mistä puhuttiin, joten illalla oli pakko turvautua miehen apuun. Hän ystävällisesti resetoi unohtamani salasanan ja tuota pikaa keksin uuden. Vahingosta viisastuneena kirjoitin salasanan ylös lehtiöön ja työnsin lehtiön läppärilaukkuuni.

Virhe (jota tosin en tiedostanut vielä tässä vaiheessa).

Edistysaskeleesta oli pakko raportoida Aikulle.

– Joo sain koneen toimimaan, Ari resetoi salasanan.

– Jee!

Neljä tuntia myöhemmin tykitin jälleen Aikkua viesteillä. Jostain syystä myös kaikki salasanai eri sivustoille oli resetoitu. Ainut salasana, jonka olin laittanut muistiin wordiin, oli päiväkodin Daisy-järjestelmään, jota ei oltu tarvittu vuosiin ja ukko.fi.hin, jota en ollut tarvinnut koskaan.

– Mulla menee totaalisesti hermo. En pääse enää sinne driveen omaltakaan koneelta, vaikka yritän lisätä accountin gmailiin. Ei enää anna sitä tinskuaikkua, tykitin Aikulle.

Hetken kuluttua häiriköin Aikkua jälleen.

– Nyt yritin vaihtaa salasanan sinne blogin adminiin, mutta ne vahvistuskoodit menee vissiin siun puhelimeen? En vittu tajua #¤%?!### Parempi kun ei edes yritä enää mitään. Pitänee turvautua Ariin illalla.

Aikku vastasi parin tunnin päästä.

– Ei oo helppoa siulla🤭 Kokeile nyt. Oon nyt puhelimella. Pitäshän siun blogiin saada vaihdettua uus salasana, vaikka et tinskuaikkuun pääsiskään. Eikös siinä ole siulla oma sähköposti kirjautumiseen? On se siun henk.koht. Mieki saan sen nollattua, joten sen saat sieki siitä blogin kirjautumissivulta.

Olin siinä mielentilassa, että katsoin parhaaksi jättää homman sikseen. 

Seuraavana päivänä istuin koneelle ja yritin jälleen kirjautua sisään. Katsoin tyhmänä näppäimistöä – en kuolemaksenikaan muistanut uuden salasanan tilalle keksimääni uutta salasanaa. Ei jumalauta ollut todellista. Syötin kenttään eri sanoja ja numeroyhdistelmiä, mutta mikään ei tuonut jackpottia.

Mikä polttaa? kysyi salasanan vihje näytöllä.

Aurinko? Liekki? Rakkaus? Rakkaus polttaa olisi liian kliseistä minulle.

– Kohta polttaa liekit rovion!!! huusin ja kokeilin sitä.

Ei toiminut.

Sitten muistin, että tällä kertaa olin kirjoittanut salasanan fiksuna ylös lapulle! Ei hätää, hymyilin.

Paitsi että mille lapulle ja minne olin sen tunkenut?

Käänsin läppärilaukun ympäri, mutta en löytänyt muistilappua. Tai muistilappuja riitti kyllä, mutta ei juuri sitä oikeaa. Tongin toisenkin läppärilaukun, mutta vedin käteeni kaikkea muuta mielenkiintoista.

Marjatta Pennasen puhelinnumero – kuka se oli?

Jumalaton pino paperia ja A4:sia.

Neljän oppitunnin tuntisuunnitelmat pinkeillä ja keltaisilla post it -lapuilla.

Kampaamon hinnasto.

Kuivattuja mustikoita, joista osa oli valunut laukun pohjalle.

Kolumnia varten kirjoitetut muistiinpanot, jotka kuulostivat varsin epäilyttäviltä: sähköturbiini pöntössä, jotta voi kusemalla generoida sähköä, paskaa tuulettimessa, puuro turpoo mahassa, paplarit vastaan kiharrin, läheisyys versus sähköiset hierontalaitteet – hmm.

Terveyssiteitä, tussi, teepussi, villasukkien hoito-ohje, jonka sisällä teepussi.

Käsidesipyyhe, purkkaa, meikkisuti, opiskelijan palauttama etätehtävä rutussa.

Viimekesäinen lomamatkasuunnitelma ruttuisella kirjekuorella: Taavetti Lappeenranta, Svinhufvud ja korsumuseo. Sinne siis.

Mies katseli touhujani ja muistiinpanojani epäuskoisena.

– On tuossa yksi hyvä puoli. Kukaan ei voi kopioida sinun suunnitelmia eikä pölliä salasanoja, koska ne ei ole millään tasolla ymmärrettävässä muodossa.

Pusuileva läppärilaukkuni, jota mies kutsuu kotoisasti “suolistamista vailla olevaksi siaksi”.

Lopulta löysin salasanan ruttuisen ruutupaperin nurkasta, kun olin penkonut molemmat laukut kahteen kertaan.

– Heureka!

Kun kone armollisesti päästi minut sisään, oli pakko turvautua miehen apuun, jotta pääsisin blogiin sisälle. Otimme puhelun Aikulle. Aikku vastasi heti.

– Helou, oot sie puhelimen äärellä? kysyin ensitöikseni.

– Aa joo oot varmaan kun vastasit! repesin perään.

– Hihhiihh hiihhi, Aikku hajoili toisessa päässä.

Mies näytti siltä, että tulossa oli pitkä puhelu.

– Mie yritin nyt kirjautua tonne blogin driveen ja se huutaa koodia, joka on lähetetty Galaxy 51:stä, lienee siun puhelin? kyselin.

– Oota laitan kaiuttimeen, Aikku vastasi ja jatkoi pian:

– Joo koodi on 576 342.

– Mutta tässä lukee ”tapahtui virhe”.

Mies pudisteli päätään ja alkoi avautua:

– Hyvin ootte kyllä ryssineet tän jutun. Eli toinen on antanut sähköpostinsa ja toinen puhelinnumeronsa kaksivaiheiseen tunnistautumiseen.

– Aateltiin että voi valita, että helpompi silleen, Aikku toteaa.

– Olis parempiakin tapoja, mies totesi.

– Epäilemättä. Voisitko olla meidän atk-tukihenkilö? Aikku lirkutteli puhelimeen.

– Se tarkoittaa, että draama vähenee oleellisesti.

– Totta, sit meillä ei olis jutunjuurta, Aikku mietti pettyneenä.

– Mut Aikkuhan on töissäkin joku it-vastaava, kommentoin väliin.

– Olin. Ne siirsi miut syrjään.

– Hihhiiihh.

Kun mieheni sai hommat rullaamaan, hän kehotti laittamaan salasanat visusti talteen puhelimeen.

Eipä aikaakaan, kun minulla oli taas ongelma. Koska olin hätäpäissäni kirjoittanut kolumnin työkoneellani, en löytänyt sitä omalta koneeltani.

– Miksi se ei näy täällä drivessä?? Missä se on??! Nyt se on hävinny jumalauta!! Pitääkö alottaa alusta!?

– Se on työpaikan verkossa, mies totesi rauhallisesti.

– Miksi täällä sitten näkyy se PowerPoint, jota tein eilen työkoneella?? Aa joo se onkin tehty alun perin kotikoneella. Miksi kaikki on niin helvetin vaikeeta??

– Ja miksi muuten miun puhelin ei soi, vaikka siekin väitit soittaneesi? Eikä viestitkään jostain syystä näy eikä kuulu. Ilmestyvät yhtäkkiä tunteja myöhemmin, kun avaan whatsapin.

– Oisko sulla jostain syystä päällä älä häiritse -tila? Näytäpä tänne sitä puhelinta. Joo titta här. Oot painanu sen päälle.

– Katos. Oonki aina miettiny, että mikä se sellanen toiminto on.