Väsyttää. Viimeisen kuukauden aikana on käynyt selväksi, että elämää ei voi käsikirjoittaa. Se pyörittää ja kieputtaa meitä mielensä mukaan eikä auta kuin yrittää pysyä kyydissä. Välillä se tuntuu niin epätodelliselta, että tuntuu kuin katselisi itseään kaiken ulkopuolelta. Mielessä on käynyt, pitäisikö hankkia hoito.
Viimeisin hoitoni on viime keväältä. Silloinkin uuvutti, tosin toisista syistä kuin nyt, mutta uuvutti kuitenkin. Jouduin opettamaan etänä, mikä teki opetustyöstä paitsi tylsää, myös kuormittavaa. Myös yksinäinen pakertaminen alkoi käydä voimille, kun tiimin tuki oli kaukana. Kaikki tuntui väkisin vääntämiseltä. Mikään ei kiinnostanut eikä naurattanut – paitsi työkaveri Jarkon anaalivitsit.
Alanvaihtokin alkoi käydä mielessä. Ystäväni oli vaihtanut vastikään ravintola-alalta puutarha-alalle ja pohdin ääneen miehelleni, voisiko minustakin tulla isona kukkien hoitaja.
– Sopisit paremmin kukkien saattohoitajaksi.
Se siitä sitten.
Eräänä etäopetuspäivän hyppytuntina yllätin itseni katsomasta paskaa suomalaista leffaa. Elokuvan vammautunut päähenkilö rullasi itsensä pyörätuolissa laivaan ja kääntyi vilkuttamaan lapsilleen, jotka jäivät satamaan uuden poikaystävän hoteisiin. Nyt tuo äijä vetää perseet, myy lapset parittajalle ja menee vieraisiin, ajattelin ja hämmästyin, kun mies paahtoikin penikoille popcornia ja peitteli illan tullen hellästi sänkyyn. Vielä enemmän häkellyin kuitenkin omasta negatiivisuudestani ja kieroutuneesta ajattelutavastani.
Seuraavana päivänä yllätin itseni uudestaan. Mies tuli kotiin ja käsivarsilla keikkui Motonetin muovipussi, joka piti sisällään mattoveitsen, öljylakkaa ja silikonisprayta – sekä puisen pelilaudan.
– Ai että illalla pelataan vaimon kanssa shakkia, mies myhäili ja nosti pelin pöydälle.
– Haluut vaan polkee miut alas niin kuin aina ja saada miut tuntemaan itteni tyhmäksi, totesin ja vaivasin sämpylätaikinaa astetta kovemmin.
Mies suuttui.
– Joo ihan sitä varten ostin. En sen takia, että oli Motonetissä puoleen hintaan. Ja sie haluut varmaan pelata Piirrä ja arvaa:ta, että voit dominoida ja nauraa mulle.
Huokaisin.
– Pitäskö meidän mennä terapiaan?
– Joo, menkää taikinaterapiaan! huusi keskustelua salakuunnellut keskimmäinen ja nappasi suuhunsa taikinaa.
– Mitä on taikinaterapia? kysyi isoin.
– Sitähän äiti harrastaa viikottain. Siinä vähän leipastaan, mätkitään, annetaan pataan ja vedetään lättyyn. Mistä muuten tulikin mieleeni, että se juuri on vieläkin jääkaappissa…..! parahdin ja juoksin kylmäkoneen luo.
Pian valahdin voimattomaksi. Se ruisleivän juuri, jonka olin omin pikku kätösin kasvattanut, välillä pakastanut ja uudestaan henkiin herätellyt, joka oli perhettäni ruokkinut ja tuoksujaan pitkin pirttiä levitellyt, oli poissa. Väri oli muuttunut kellertäväksi ja olemus hengettömäksi. Tuskin hengitin enää itsekään.
Kun seuraavana iltana annoin ameban aivojeni levätä kiikkustuolissa Voice of Finlandia katsomalla, ruutuun lävähti reikihoitaja. Jotakin huljahti sisälläni. Olisiko tässä ratkaisu ongelmiini? Siltä istumalta aloin googletella lähimpiä sielunhoitajia ja ennen kuin ehdin katua, olin jo lähettänyt sähköpostia kaikkein kalleimmalle, mutta selvästi hyväksi havaitulle poppanaiselle.
Oli pakko kertoa tytöille whatsapissa.
– Ettei vaan olisi reikähoitaja, tuli kuitti.
– Kaikki keinot ovat sallittuja, anna palaa! Itseensä pitää sijoittaa.
– Kerro sitten millaista oli.
Eipä aikaakaan, kun seisoin reikihoitajan eteisessä ja tervehdin keski-iän ylittänyttä naista. Kypsän naisen koko olemus huokui ihanaa rauhaa ja lämpöä, tuntui kuin hän olisi ollut sinut koko universumin kanssa ja ottanut minut syliinsä ilman kosketusta. Aivan kuin hän olisi katsonut suoraan sieluuni, vaikka aloittikin rupattelemalla niitä näitä.
Kun makasin hoitopöydällä, alkoi ahdistaa. Äkkäsin että jaloissani oli reikäiset sukat. Onneksi sain viltin päälleni ja pystyin rentoutumaan. Nainen alkoi kuljettaa kättään pitkin vartaloani ja antoi sen pysähtyä milloin pääni, milloin kohtuni, milloin jalkaterieni ylle. Välillä hän puhalteli napakasti käsivarsiini ja jalkoihini. Aika ajoin hän lauloi japaniksi jotain, mitä en ymmärtänyt. Käsivarsiani kuumotti, päässä ja kohdussa tuntui painetta. Oli kuitenkin lämmin ja hyvä olla.
Kun nainen sanoi ”ole hyvä” hoidon loppumisen merkiksi, aloin pikkuhiljaa keräillä itseäni. Olin varma, että aikaa oli kulunut kymmenen minuuttia. Todellisuudessa olin maannut vällyn alla reilun tunnin. Nainen puhui toisesta todellisuudesta ja toisesta tietoisuuden tasosta. En tiennyt mitä ajatella, mutta kokemus oli miellyttävä, vaikka koko keho tuntui raskaalta kantaa.
Kun tein eteisessä lähtöä ja laitoin kenkiä jalkaani, nainen katsoi lempeästi silmiini.
– Meidän pitäisi olla lempeämpiä itseämme kohtaan.
Autossa hymähdin – pitikin maksaa tuosta lauseesta, jonka jo sisimmässäni tiesin. Jotakin se ja sen lausuja lämpimine käsineen minulle kuitenkin antoivat. Voisinko olla itselleni armollisempi ja huolehtia itsestäni paremmin? Jos voimavarat eivät riitä, on osattava löysätä jostakin päästä.
Kotiin tullessa ei tuntunut oikein missään. Mikään ei edelleenkään kiinnostanut.
– Äiti siussa ei ole mitään uudestisyntynyttä, totesivat lapset pettyneesti.
– Jospa se oli sitä reikähoitoa, ei näy ulospäin, ukko heitti.
– Vähän sitäkin, sillä se hoiti eniten alapäätä. Kohtua. Arveli että mulla on äitiyteen ja naisellisuuteen liittyviä kysymyksiä itselleni, vastasin.
Tuntui tosin, että muilla niitä oli vielä enemmän.
– Äiti missä miun sählymaila on?
– Äiti siun piti täyttää se yksi lappu.
– Iti nukuttaa. Äiti on huono nukuttaja.
– Rrrrrr, ihanat muodot, tää paita korostaa kivasti tissejä.
Kun aamulla heräsin kuudelta, askel oli kevyempi. Tai ehkä vain kuvittelin. Muistin että energiahoitaja oli vielä saatesanoikseen lisännyt, että saattaisin nähdä kummallisia unia. Todellakin. Työkaverit olivat puhuneet pervoja koko yön.
Viikon päästä olin jo pirteä, mutta se saattoi johtua siitä, että etäopetus päättyi, ja työkavereiden vitsejä ei tarvinnut tyytyä kuuntelemaan enää unissaan.
Viime viikolla tulin miettineeksi vanhaa hoitoani, kun voimavarat alkoivat jälleen olla vähissä. Elämä yllätti perheemme uudella tavalla muutama viikko sitten ja toi surun tullessaan. Niin suuren, että se painaa aika ajoin minut kasaan. Olotilaani ei suinkaan parantanut se, että ukko oli kolmatta viikkoa jossakin Jäämeren takana työmatkalla. Kun hän sitten kolmen viikon leskeyteni päätteeksi ilmoitti saapuvansa kello 18.05 lennolla Suomeen, vapisin helpotuksesta. Minun ei enää tarvitsisi kohdata kaikkea yksin.
Kun sitten viisi yli kuusi katselin lentokentän ikkunasta puolisoni lähenevää hahmoa ja käsivarsia, jotka kantoivat matkalaukun painoa otteessaan, alkoi paino pudota omilta hartioiltani. Kun Volvossa sain istua pitkästä aikaa pelkääjän paikalle, tuijotin tyhmänä mieheni käsivarsia, jotka loivin liikkein käänsivät rattia. Kun kotona annoin itselleni luvan luhistua sohvalle, katselin edelleen ukkoni käsiä, jotka varmoin ottein ottivat tilanteen haltuun ja leikata jurskauttivat lasten lautasille pizzaa. Kun puin ajatukseni sanoiksi, hän nauroi ja hymähti.
– Ei sulla kyllä ole rima kovin korkeella, jos tää tekee siut onnelliseksi.
Itse väitän että on. On, vaikka joskus tuntuukin, että elän toisessa todellisuudessa hänen kanssaan. On, vaikka hän ei laula japaniksi vaan önähtelee suomeksi enkä siltikään ymmärrä mitään. Eikä hän pidä kättään ylläni vaan kannattelee niillä minua. Paineen tuntua ja kuumotustakin saattaa aika ajoin esiintyä. Reikähoidoksikin sitä ehkä kutsutaan.
