Kategoriat
Yleinen

7 vinkkiä – näin lunttaat kuin ammattilainen

Yli kymmenvuotisella urallani äitinä ja opettajana olen törmännyt plagiointiin ja lunttaamiseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa. Joskus jopa täytyy ihailla plagioimiseen käytettyä luovuutta ja pitkäjänteisyyttä. Helpommin olisi päässyt vaan itsenäisellä työllä.

Plagiointi ei ole nimittäin helppoa. Opettajat on koodattu mallintamaan kymmenien, jopa satojen oppilaiden ja opiskelijoiden kirjoitus- ja muu ilmaisutaito ja reagoimaan poikkeamaan datassa. Monet opettajat osaavat myös käyttää googlea, osa jopa ohjelmia, jotka on kehitetty havaitsemaan plagiointi!

Tässä muutamia vinkkejä, joilla opettajaa voi yrittää huijata. 

  1. Kirjoita omin sanoin. Muokkaa lauseet ja sanasto muistuttamaan käyttämääsi kieltä. Se ei riitä, että poistaa välimerkit ja isot alkukirjaimet.
  1. Valitse oman tasoisesi lähdeteksti. Pro gradu -tutkielman teoriaosuus erottuu yläkoululaisten esitelmistä. Eikä välttämättä edukseen.
  1. Muuta kopioimasi tekstin fontti samanlaiseksi kuin oma tekstisi. Käytä samaa fonttia ja kokoa koko tekstissä. Älä helpota opettajan työtä tunnistaa plagiointi.
  1. Poista hyperlinkit, kuvat ja muut vimpaimet.
  1. Älä käytä latinankielisiä sanoja, lääketieteellisiä termejä tai filosofisia käsitteitä, jos olet alakoulussa. Toisen asteen opiskelijat voivat käyttää tapauskohtaista harkintaa. Korkeakouluissa alakohtaisen sanaston käyttö voi olla jopa suotavaa. 
  1. Älä käytä samaa tekstiä kuin kaverisi, jos olette samalla luokalla tai teillä on sama opettaja. Muista ottaa huomioon, että opettajatkin voivat kommunikoida keskenään.

7. Liitä varmuuden vuoksi loppuun lähdeluettelo.

Kategoriat
Yleinen

30 päivää jumalattarena – Kuinka selvitä NIISTÄ

NE on väärä termi kuvaamaan kuukautisia. NE viittaa johonkin epämääräiseen ja pelottavaan. Äkkiseltään tulee mieleen, että vain karhulle on suomen kielessä enemmän kiertoilmauksia kuin tälle melko yleiselle fysiologiselle ilmiölle. Kiertoilmauksiahan keksitään joko pelosta tai kunnioituksesta. Kyse ei kuitenkaan ole mistään yhtä pelottavasta vaan aivan luonnollisesta, joskin vittumaisesta ilmiöstä. No pun intended.

En kyllä pidä yhtään parempina puolukkapäiviä tai hilloviikkoja… Selkeästi vain joku, joka ei ole kuukautisia kokenut, voi nimetä ne jollain ruokaan liittyvällä. Naisten vaivat? Jotenkin vähättelevä klangi, vai kuinka?

Tehdään selväksi heti kärkeen, että olen nauttinut viimeiset viisi vuotta vuodotonta aikaa, mikä on myös tasannut mieltäni melkoisesti. Kolmannen lapsen syntymän jälkeen vuosin kuin pistetty sika, joten lääkäri suositti hormonikierukkaa. Ja siitä alkoi elämäni paras aika sitten alakouluiän!

Kyseenalaistan osittain väitteen, että kuukautisten aikana voisi toimia normaalisti. Ensin pitää kytätä ja pelätä, milloin ne alkavat, sitten vahtia kestääkö superhypersuoja pidempään kuin tunnin. Uskaltaako lähteä uimahalliin tai laittaa vaalean mekon?

Kuukautisia edeltävästä PMS:stä en (omasta) mielestäni ole kovin paljon kärsinyt. Kiitos mummoni geenien PMS-oireisiini kuului hillitön siivoaminen ja järjestely, melko näppärää. Perin mummoltani myös huikentelevan luonteeni, mutta sitä ominaisuutta on ollut hankalampi valjastaa hyötykäyttöön. 

Katarina Malmberg kirjoittaa Helsingin Sanomissa PMDD:stä, joka aiheuttaa PMS:ää voimakkaampia oireita. Artikkelissa haastateltu Helsingin yliopiston emeritusprofessori ja naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Jorma Paavolainen luettelee oireiksi masentuneisuuden, mielialan vaihtelut, voimakkaat kiukunpurkaukset, itkukohtaukset, sekavuuden, keskittymiskyvyttömyyden ja muutamia muita psyykkisiä oireita. Diagnostiikassa tärkeintä on oireiden ilmaantuminen säännöllisesti.

Mieheni diagnosoi, että edellä luetellut oireet esiintyvät minulla säännöllisesti kuun kierrosta tai kierukasta huolimatta. 

Vakavasti ottaen Paavolainen vertaa oireyhtymää elämänlaatua heikentäviin kroonisiin tauteihin. Oireita voi helpottaa mm. lääkkeillä. Keskusteluun osallistuva Tuijamaaria (19.8.) kyseenalaistaa kuitenkin, miksi luonnollista tilaa pitäisi lääkitä. Hän ehdottaa, että parisuhteessa hyväksyttäisiin ilmiö ja sen vaikutukset. Huonoina päivinä otettaisiin omaa aikaa. Todellakin. Niinhän se pitäisi ollakin. Miksi kaikkea pyritään lääkitsemään? Miksi luonnolliset asiat halutaan medikalisoida? 

Itse en välttämättä halua julistaa luokalliselle teinejä, että olkaapa nyt kiltisti ja totelkaa, kun opella on menkat tulossa ja se saattaa pimahtaa. Tuskin työnantajakaan tykkää, jos ilmoitan ottavani vähän omaa aikaa pari viikkoa ennen kuukautisia ja viikon niiden aikaan. Mieluummin otan pillerin purkista, nakkaan napin naaman ja naureskelen teinien toilailuille luokassa.

Vaikka itse nautin tällä erää elosta ilman huolia, kuukautisista en kuitenkaan vielä pääse lopullisesti eroon. Onhan minulla kaksi tytärtä. Ilokseni huomaan, että he suhtautuvat näihin naisten vaivoihin melko mutkattomasti. Onhan meillä leikitty tamponeilla ja liimailtu siteitä seiniin pienestä asti. Aamuisin todetaan, että äitillä on varmaan menkat, kun se ragee. Kuukautisten alkamista odotetaan. Ja onhan se mieletön merkkipaalu! Aikuistumisen ensiaskelia.

Monikäyttöisyys on myös tärkeää. Hyvä suoja toimii myös vaatteena ja sistustuelementtinä.

Itse toivoisin tyttöjeni saavan olla lapsia mahdollisimman kauan. Tiedän, että tytöt eivät pitkään nauti aikuisuuden viehätyksestä. Vaikka mainoksissa luvataan itsevarmuutta, raikkautta ja huomaamattomuutta, kuukautiset tulevat rajoittamaan yksilön vapautta olla, tehdä ja pukeutua kuinka haluaa. Koska turvotus, ohivuodot, kipu, ärtymys…

Miten opetan aistiyliherkät ja muutenkin temperamenttiset tyttäreni selviämään näiden viheliäisten vieraiden vierailuista? Välineurheilua tämäkin. Luonnollisesti täytyy myös ottaa huomioon monia eri näkökulmia kuten ilmastonmuutos ja kansantalous. Mikä on ekologisin ja ympäristöystävällisin vaihtoehto? Mikä on käytännöllisin? Mikä on edullisin? Kotimaisin?

Kun itse aloin olla varttia vaille teini, äitini antoi minulle varuilta reppuun kolmen sentin vaipan. En tainnut koskaan sitä käyttää. Olisi pitänyt olla varmaan tyytyväinen, ettei kuitenkaan sammalta käskenyt kokeilla… Onneksi nyt on vaihtoehtoja.

Ohuemmatkaan siteet eivät kuitenkaan ole huomaamattomia. Olin jäätävän tietoinen niiden olemassaolosta. Eivätkä ne pysyneet paikallaan vaan pyörivät pikkareissa. Tamponi kesti useimmiten paikallaan, mutta niiden kanssa on toksisen sokkioireyhtymän vaara. Ja se roskan määrä! Kun lapset olivat pieniä, käytin heillä kotioloissa kestovaippoja ympäristösyistä ja säästääkseni jätemaksuissa. Surautin siis itsellenikin pari sidettä kokeiluun. Joo, ei jatkoon. Eivät pysyneet paikallaan eikä imuteho ollut paras mahdollinen.

Eräs tuttavani sen sijaan löysi melko toimivan siteen. Eräänä kesänä hän päätti marjareissulla kahlata muutaman metrin päässä olevaan saareen. Ranta syvenikin odottamatta ja aallot hipoivat vesirajaa. Kavuttuaan vastarannalle oli neitokainen sitten huomannut lammen pinnan tippuneen puoli metriä ja pampersin ilmestyneen pöksyihin. Todistettavan imutehoinen, mutta merkkiä en paljasta ilman sponsorisopimusta.

Kuukuppiakin kokeilin. Se oli mieletön! Ei tuntunut missään ja pysyi paikallaan. Toki vaati harjoitusta ja oli hieman veristä puuhaa, mutta hei, mie olen äiti ja metsästäjä. Mutta veikkaan, että ei ole nuorelle tytölle helpoin tapa aloittaa. 

Entäs kuukautishousut! Itse en ole sellaisia kokeillut, mutta toimisivatkohan ne? Huomaamattomat, ekologiset. Ohi ei vuoda, mutta entäs läpi?

Taloudellisesti olen siitä onnellisessa asemassa, että voin sijoittaa tyyrimpiin, pestäviin tuotteisiin tai kertakäyttöisiin. Ostaa mahdollisesti särkylääkettä ja suklaata. Minulla on vara valita miten suojaan omat ja tyttärieni pöksyt, mutta kaikilla ei sitä mahdollisuutta ole. Kymppi kuussa voi olla paljon. Olin iloisesti yllättynyt, kun Skotlanti päätti tarjota ilmaiset suojat. Semikiinnostuneena seuraan, miten käy kuukautissuojien verottomuudelle Suomessa. Se olisi askel tasa-arvoisuuteen. Toki Suomessa asiat ovat melko hyvin verrattuna sellaisiin maihin, joissa tyttöjen koulunkäynti keskeytyy kuukautisten ajaksi, koska vessoja ei ole.

Epätasa-arvo korostuu myös tehokkuuden vaatimuksessa. Jos kuukautisten aikana ei tarvitse miettiä ohivuotoja ja särkylääkkeitä, voi keskittyä muihin asioihin kokonaisvaltaisesti. Silloin olisi samalla viivalla niiden kanssa, joiden elämää kuukautiset eivät kosketa. Enkä missään nimessä halua liioitella kuukautisten aiheuttamaa haittaa. Kuukautisten aikana pystyy hoitamaan hommansa vallan mainiosti. Mutta jos haitat minimoisi, voisi tehdä 110 % läpi kuukauden, kun menkkojen aikaan suoritusteho jää sinne 98 %:iin. 

Kyllähän kuukautiset vaikuttavat välillisesti niihinkin, joilta puuttuu henkilökohtainen kokemus. Hieman säälin miestä ja poikaa, jos kuukautiset vielä synkronoituvat. Enemmän säälin kyllä niitä perheitä, joissa on useampia tyttäriä… 

Äh! Nyt sorruin vahvistamaan kuukautisiin liittyvää diskurssia. Kuukautiset tekevät ihmisestä tasapainottoman hirviön. Vahvistan myyttiä siitä, ettei ihmistä, jolla on kuukautiset, voi ottaa vakavasti. Aiheellinenkin kritiikki tai ärtymys kuitataan kuukautisilla. “Onko taas ne päivät?” Mikä voisikaan olla raivostuttavampaa?

Ja ei, minulla ei ole NE.

Olen vain joskus hieman vittumainen narttu.

PS: Menkkablogissa puretaan kuukautisiin liittyviä tabuja, kerrotaan kuukautisista ja levitetään menkkapositiivisuutta.

Kategoriat
Yleinen

Etelän hedelmä ja muita arkisia elämyksiä

Lue tämä ja oma arkesi tuntuu hetken helpommalta.

– Äitiii!!! Isi sano, että siun kanssa on raskasta elää!

– Just. Kerro että ei tämä elo teidänkään kanssa ihan höyhenenkevyttä ole, vastasin ja jatkoin kahvikuppini etsimistä tuulikaapista.

Todellisuudessa ymmärsin miestäni täysin. Arkeen paluu olisi voinut sujua jouhevamminkin, mutta eipähän ollut tylsää hetkeä. Lisäksi olisin halunnut loman jälkeen olla täydessä tikissä, sillä töissä odottivat uudet kuviot ja piti perehtyä sen sataan uuteen asiaan. Mutta milloinkos elämä on halujani kuunnellut.

Ensimmäinen työaamu alkoi paskasti nukutuilla unilla, sillä pienin oli mönkinyt keskeemme yön pikkutunneilla ja potkinut neljä tuntia päähäni. Myös kissa oli käynyt vähän väliä vinkumassa oven takana.

Kun aamulla puoliavonaisin silmin lampsin keittiöön, ruokin ensitöikseni karvaisen perheenjäsenemme. Hetken päästä ihmettelin, miksi mirrin kuppi oli edelleen täynnä. Sehän söi nykyisin kuin hevonen. Kun sain silmäni kokonaan auki, huomasin ruokakupin hytkyvän jäätelöä. Ja minä kun varta vasten otin illalla pakastelokerosta sydäntä sulamaan.

Minkä takia meillä muuten oli suklaajäätelöä fetajuustopurkissa?

Kun sain itseni raahattua työpaikalle, meinasin menettää välittömästi tajuntani. Lukuvuoden ensimmäinen banaani oli mennyt ja räjähtänyt läppärilaukkuni. Joka kerta kun päivän aikana avasin veskani, rupesi yökityttämään. Työkaverit hörähtelivät ja pudistelivat päätään.

Seuraavana yönä valvotti perheen viirupöksy. Olin joutunut raahaaman kissan illalla eläinlääkäriin, sillä se oli kärsinyt jo kotvasen oudoista oireista. Lekuri oli joutunut rauhoittamaan mirrin verikoetta varten, ja yhdentoista aikaan illalla potilas oli niin vapiseva ja huonovointinen, että siirsin punkkani yläkertaan kissan viereen enkä uskaltanut ummistaa silmiäni. Kun hetkeksi torkahdin, heräsin paskan hajuun. Löyhkästä huolimatta ilakoin, että ainakin karvapalleroni suoli toimi.

Paha haju avasi seuraavankin päivän. Kun aamulla starttasin autoa, jostakin tulvi sieraimiini makean mädännyttä hajua. Samassa silmiini osui apukuskin jalkatilasta se edellisenä päivänä läppärilaukusta heivaamani etelän hedelmä. Kiikutin mätäpaiseen roskiin ja ajelin ikkuna auki töihin.

Töiden jälkeen tein lähtöä Aikun luo vattuun. Mies oli huolissaan, kestääkö vattukiima puolille öin. Heiluteltuamme puskia iltakahdeksaan asti luovutimme. Tosin kotvasen etsimme vielä metsään kadonnutta sankoa ja koiraa. Koira löytyi, sanko ei. Ennen kotimatkaa hörppäsin vielä Aikun kotona iltakahvin. Aikun mukulat ja mies mussuttivat vieressä sämpylöitä ja taistelivat viimeisestä voinokareesta.

– Ostakaa lehmä niin kirnutaan itse voita, ehdotin.

– Meillä on jo kaksi lehmää, murjaisi esikoinen siskojaan mulkaisten.

Tappeluhan siitä syntyi. Ai että oli kotoisaa.

Kotona iski todellisuus iltakymmeneltä, sillä lasten koulu alkaisi seuraavana päivänä. Keskikokoisen pitäisi koulun ohella aloittaa iltapäiväkerho, ja olisi varmaan kannattanut vilkaista kerhon ohjeita Wilmasta ennen edeltävää iltaa. ”Hoitoajat ilmoitettava viikko ennen hoidon alkua.” Hupsy daisy.

Aamulla isointa jännitti ensimmäinen koulupäivä niin, ettei uni riittänyt aamuun asti. Heräsin puoli kuudelta Youtubesta kantautuvaan Lakon jorinaan, jota kissa säesti mouruamisella. Itse yritin ravistautua painajaisista, joita olin nähnyt uusista työkuvioista. Olin luikkinut nakupellenä koulun käytävillä pomon huutaessa, ettei minulla ollut työyhteisöllemme mitään annettavaa.

Aamulla jokainen säntäili omaan suuntaansa.

– Missä minun lippis on?

– Äiti myö myöhästytään ja se on sinun vika!

– Elä tyrkytä. Minä sanoin jo, etten syö enempää!

– Missä se takki on? Tähän minä sen illalla laitoin.

– Et nyt herra jumala voi lähteä umpipaskasissa housuissa!

– Onko kukaan nähny miun kahvikuppia?

Mies painoi sohvalla kasvoja käsiinsä ja voihki:

– Minä oon liian vanha tähän.

Härdellin keskellä päässä alkoivat kaikua äidin toistelemat sanat: ”SINULLA ON KOLME LASTA! Sinun on PAKKO laittaa kaikki illalla valmiiksi. Omat vaatteet ja tavarat myös.”

Kerran olin uskaltautunut uhmaamaan äitini neuvoja ja todennut ääneen:

– Kyllä kyllä ja tähän pyrin, mutta en minä voi omalta osaltani tietää, millanen fiilis on aamulla herätessä. Että onko oranssi päivä vai sininen. Ja että jos onkin punainen päivä, niin sitten menee korvistenkin valinta uusiksi ja…

– SE PITÄÄ TIETÄÄ!!! äiti rääkäisi niin, että kylä raikui ja kaikui.

Äitimuorin sanat soivat päässäni, kun katsoin isoimman nousemista pyöränsatulaan. Minä ja pienimmät selviydyimme autoon viittä minuuttia ennen koulun alkua.

Koulun parkkipaikalla tempaisin pienimmän syliini ja juoksin tukka putkella tuleva ekaluokkalainen perässäni kohti I-ovea. Sitä samaa kohtalokasta I-ovea, jota koronakeväänä etsin kissojen ja koirien kanssa itku kurkussa. (kts. Koronapäiväkirja osa 9: Kirkonrottaa ja kyyneleitä) Nytkään ei liiemmin naurattanut.

Yritin keventää tunnelmaa perässäni läähättävälle tyttärelleni huutaen, että ollaan ihan kuin siitä sadusta, jossa Jason-poika lentää Kaarina-äitinsä perässä. En saanut selvää, vääristyivätkö lapseni kasvot virnistyksestä, fyysisestä rasituksesta vai myöhästymisen tuomasta häpeästä.

Nimenhuutopaikalle kaiken kansan keskelle päästyämme tuttu äiti huikkasi, että sukunimeämme oli toisteltu jo kotvasen, että lapseni on A-luokalla ja että menivät jo sisään. Hölkkäsimme suoraan ovelle, jossa joku ystävällinen täti otti hämmentyneen lapseni vastaan. Eipähän keretty jännittää, vuodattaa kyyneliä saati valokuvia napsia. Ihanaa, että muiden kännykät ja some olivat täynnä koulutiensä aloittaneita, jotka jännittynein ilmein ottivat askeleen kohti uutta. Hieman lohdutti, että Aikultakaan ei kuvia löytynyt.

Samalla kun köytin parkkipaikalla pienintä autoon, yritin soittaa jo toistamiseen iltapäivähoitoon. Ei vastausta. Olisi pakko käydä tarkistamassa livenä kesken päivän, pääseekö lapseni kerhoon vai raahaanko mukaan palaveriin. No, siinähän se menisi siinä missä pieninkin, jota eivät huolineet hoitoon, koska ripuli. Hulvaton palaveri tulossa!

Työpaikalla yritimme asentaa päivityksiä puhelimeen ja viihdyttää taaperoa. Hieman hävetti näyttää naamaansa helpparissa, sillä olin soitellut sinne lähes päivittäin jo parin viikon ajan. Oli varmasti jo jäänyt nimi mieleen. Lohdutin itseäni ajatuksella, etten ollut kuitenkaan täysin idioottia onnistunut itsestäni tekemään, sillä yksi pojista olisi kerran halunnut kanssani kylpylään. Miestä ei naurattanut, kun kotona olin kertonut asiasta.

– Taasko piti flirttailla. Ja unohdit mainita, että sulla on perhe?

– No pitäskö joka kerta uuden työkaverin nähtyäni unohtaa tittelit ja huutaa, että hei olen Tinsku, olen naimisissa ja äiti.

– No ei se huonontaisi.

– Just. Miks itselläs on uutta partavettä?

– Töissä on uusi siivoja.

Iltapäivällä kiirehdin työpaikalta takaisin tyttäreni koululle, sillä luuri tuuttasi tyhjää, vaikka kuinka kerhon tädeille rinkutin. Pienin roikkui kintereillä. Käytävässä bongasin hämmentyneen lapseni ja tädin, joka oli hakemassa lastani kerhoon. Homma hoidossa, taas mentiin. Pienin piti viedä mummolle, joka oli lupautunut hätiin.

Palaverin jälkeen ehdin hörpätä töissä jopa kahvin. Ajettuani jälleen kerran tyttäreni koululle tuli tenkkapoo. Ei ollut sitten harmainta haisuakaan, mistä hänet piti hakea. Aloitin I-ovelta, kokeilin J-ovea ja rynkytin H-ovea. Kaikki olivat lukossa. Jatkoin koulun kiertämistä ja ovien räpläämistä. Jo päivän toinen desavuu koronakeväältä. Tässä minä jälleen kiersin koulua aikuinen nainen hermot riekaleina löytämättä oikeaa sisäänmenoaukkoa. Lopulta yhdestä ovesta kurkisti tutun äitin pää, joka opasti lapseni luo. Hän alkoi hihitellä minut nähdessään. Oli kuulemma nauranut jo aamulla, kun sukunimeämme oli turhaan koulun pihalla lausuttu.

Kotiin kurvattuani en mahtunut pihaan, sillä autotallin edusta oli täynnä kaatuneita pyöriä ja pitkin pituuttaan heitettyjä reppuja. Poika kavereineen oli näemmä kotiutunut koulusta. Yläkerrassa oli käynnissä Nerf-sota ja pienin raivosi portaiden juurella alakerrassa, kun ei päässyt sotimaan.

Toinen koulupäivä ei alkanut ruusuisemmin. Taas oli tuli perseen alla ja istuimme autossa seitsemän minuuttia ennen koulun alkua. Istuimme vielä neljän minuutinkin päästä, sillä Volvo ei startannut.

– Voi helvetti!

– Älä kiroile äiti. Yritä uudestaan.

Kolmas kerta toden sanoi ja pääsimme matkaan. Autossa opastin tytärtäni pahoittelemaan myöhästymistä opettajalle ja sanomaan syyksi, että auto ei lähtenyt käyntiin.

– Joo. Sanon myös että pikkusisko ei suostunut pukemaan ja että äiti meikkasi liian pitkään.

– Eikun sanot vaan, että auto ei käynnistynyt.

– Miksi?

– No sano nyt vaan, koska se on totuus.

Koulun ovella hävetti taas, että lapseni oli myöhässä. Lisäksi mietin, että sitten vasta hävettää, kun opettaja saa tietää, että minäkin olen kansankynttilä.

Seuraavana yönä herätyskello soi karusti vartin yli neljä. Kissa piti syöttää ennen puoli viittä, sillä ultraäänitutkimukseen piti paastota kellon ympäri. Viirupöksyn hotkimista katsoessani tirautin kyyneleen. Koska verikokeissa ei ollut löytynyt syytä outoon oireiluun ja anemiaan, eläinlääkäri epäili kasvainta. Olin tehnyt surutyötä jo toista viikkoa.

Aamulla silmät ristissä toisen ylösnousemuksen jälkeen valmistelin pienintä neuvolaan ja teippailin ulko-oveen isoimmalle muistutuslappua: Kotiin pääsy toistaiseksi kielletty. Toistin vielä suullisesti kolme kertaa, että tänään kukaan ei astu jalallaankaan kotiin ennen iltaa, sillä kissaa ei saisi vahingossakaan ruokkia.

Töiden jälkeen kiirehdin kotiin ja kaasutin pian kissa kyydissä eläinlääkäriin. Jännitti ja itketti. Tutkimushuoneessa pitelin lemmikkiäni aloillaan, kun lekuri aloitti ultraäänitutkimuksen. Sisäelin sisäelimeltä hän ilmoitti, että siistiltä näyttää. Maksa priimaa, suolisto parasta a-luokkaa, keuhkot kuin puolta nuoremmalla. Missään ei mitään vikaa. Siinä oireita läpikäydessämme ja verikokeen tuloksia äimistellessämme diagnosoin kattini experttien edessä itse: madot. Eläinlääkäri katsoi minua merkitsevästi. Luin hänen ajatuksensa: minkä luonnonlahjakkuuden eläinlääketieteellinen tiedekunta minussa menettikään! No, voisin antaa konsultaatioapua edullisesti jatkossakin.

Ja niin kissani sai hevoskuurin matoihin. Matkalla kotiin nauratti. Pitikin maksaa satasia itse tekemästäni diagnoosista, jonka olisin voinut hoitaa kympillä. Ja miksi helvetissä unohdimme kissan lääkitä kesäkuussa, kun muu perhe söi matolääkkeet?

Kategoriat
Yleinen

Ai miksi elämä ei ole helppoa meidän kanssa??!

3.8. maanantai

Tinsku (klo 19.27): Ootteko sinne rokkiin menossa?

(19.28): Nuo houkuttelee meitä…

Aikku (19.40): Ei taida jaksaa… Mutta meillä olis liput edullisesti teille.

Tinsku (19.59): No, ei myö taieta. Ei meitä kiinnosta, jos työ ette lähe.

Aikku (20.16): Me ruvettiin just miettimään, että voitas lähteä. Mutta teidän kanssa lähtis kuitenkin lapasesta.

Tinsku (20.20): En uskalla enää ukolle ehottaa, kun päätettiin ettei lähetä. Menis säätämiseksi…

6.8. torstai

Aikku (17.52): Oliko teillä varma ei rokeille? Me saatettaas livahtaa…

Tinsku (20.55): Just tajusin näitä siun viestejä lukiessa, että miks miun kanssa eläminen ei ole tuon ukon mielestä helppoa 😀

Aikku (20.56): Juu, mietin samaa eilen…

7.8. perjantai

Tinsku (14.20): Hitto kun nuo ehottelee sinne rokkiin. Ootteko menossa nyt? Voisin harkita autoilevani illalla.

Aikku (14.20): Ollaan.

Tinsku (14.22): Mietin etten ostas lippua etukäteen, mutta siskon mielestä pitäs…

Aikku (14.22): Otat sie avecin? Vai saiko se tarpeekseen vatuloinnista?

Tinsku (14.22): Eipä oo lapsenvahtia. Ja joo, sai tarpeekseen.

Tinsku (14.25): Pääsen luultavasti livahtamaan rokkiin, jos tekee mieli!

8.8. Rokkipäivä

Aikku (19.05): Mie ootan sinuu…

Tinsku (19.19): Onko rehelllisesti mikä boogie?

Aikku (19.19): En tiiä, ei olla vielä siellä. Mutta olis niiiiiiin hyvät bileet jos tulisit. Tuletuletule!!!

Tinsku (19.19): Sain luvan. Vippe heittää.

(Tälläytymistä ja tukan laittoa)

Tinsku (19.59): Ei saa enää lippuja… 😀

Näin voi käydä. Olisi pitänyt kuunnella siskoa.

Osia keskustelusta (n. 30 viestiä) on sensuroitu perhesovun säilyttämiseksi.

Kategoriat
Yleinen

Untako vain? Yöelämää

Väsymys ei sovi minulle missään määrin, joten otan uniasiat vakavasti. Palauttavaa unta on saatava vähintään kahdeksan tuntia. Unille on siis päästävä ajoissa sillä nautin aamulenkeistä ja rauhallisista aamukahveista. Ikävä kyllä aktiivisuuteni ei keskity ainoastaan päiväsaikaan, vaan voin unissani elää yhtä vilkkaan tai jopa vauhdikkaamman päivän. 

Ja jos unihiekkaani ei ole sekoitettu piristeitä, muu perhe pitää aktiivisuustasoa yllä. Vielä muutamia vuosia sitten askeleita tuli helposti 10 000 jo ennen aamuyötä, sillä sopivan reippaan jälkikasvun liikennöintiä oli hyvä tarkkailla. Koskaan ei tiennyt kuka herää mistä ja mitä yöllä on tapahtunut.

Nyt lapset eivät valvota, mutta mies senkin edestä. Nukahtamisprosessini on herkkä, joten miehen raskas hengitys hänen lipuessaan Höyhensaarille repii tärykalvoja ja hermoja. Joskus pitää vienosti vinkata, että jospa vaihtaisit kulta asentoa. Öisin taas joudun tökkimään miestä kylkeen, kun se ei hengitä.  “Yritä nyt päättää saanko hengittää vai olenko hengittämättä!” 

Tällainen yöheräily on vaarallista, sillä aamuyön pimeät tunnit ovat pahimpia psyykelleni. Paniikki pyykkinarulle jääneistä lakanoista ja maksamattomista laskuista kasvaa kohtuuttomaksi. Tuntuu, että elämä loppuu ja maailma kaatuu, jos pyykit kastuvat tai maksan laskut vasta eräpäivän jälkeen. Jos hyvin käy ja nukahdan uudelleen, asiat eivät näytä lainkaan niin dramaattisilta tai katastrofaalisilta aamuauringossa. Kolmannen kahvikupin jälkeen voi alkaa ratkoa ongelmia loogisesti asia kerrallaan. 

Joskus konkreettisten uhkien sijaan voi toki törmätä epäluonnollisiinkin ilmiöihin. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun huomaan japanilaisten kauhuleffojen demonilapsen seisovan sängyn vieressä tuijottamassa. Hiljaa. Kontrasti päiväsaikaan puhetta pulppuavaan prinsessaani on pelottava. 

Tosin kuopukseni yliluonnolliset kyvyt ihmetyttivät meitä jo vauvana. Kahdeksankuinen ilmaantui satunnaisesti viereemme öisin. Kumpikaan ei muistanut lasta nostaneensa pinnasängystä, mutta emme antaneet asian häiritä. Ei nimittäin ollut ainoa asia, jota emme pikkuvauva-aikana muistaneet. Vauva ilmestyi väliin eikä kadonnut minnekään. Kaikki hyvin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin kuulimme tumahduksen portaikossa ja salaperäiset ilmestymiset sänkyyn selvisivät. Yliaktiivinen bebe oli osannut sekä kiivetä pois pinnasängystä että laskeutua kolme neljännestä yläkerran rappusista. Viimeisen neljänneksen napero tuli vauhdikkaasti vierimällä. Seuraavat yöt nukuimme patjalla alakerrassa. (Haluan korostaa, että geeni unissakävelyyn tulee mieheni puolelta. Minun kultturellissa suvussani on keskitytty unissa laulamiseen. Veljeni bravuuri olivat christmas carols ympäri vuoden, esikoiseni Maamme-laulu.)

Koska yöt ovat meillä vauhdikkaita, on hyvä, että meillä on paimenkoira valvomassa unta. Eläkeläisvahtikoiramme nukkuukin useimmiten keskellä kulkureittiä, koska ei muuten kuule tai näe tarpeeksi hoitaakseen tehtäviään. Muutamia vuosia sitten keskimmäinen lapsista käveli pimeässä koiran päälle. Kertahan ei toki ollut ensimmäinen, mutta nyt valpas vahti joutui totaalisen yllätetyksi. Koira ulvaisi, lapsi kirkaisi. Sydän muljahti kylmästi rinnassa, kun kakofonia tunki korviin kesken unien.  Huusimme paniikissa sängystämme, että kukamitämitenkävi. Onneksi vaurioita ei tullut kuin lähinnä omille yöunilleni. Kuopus heräsi mekkalaan ja kiipesi sänkyymme. Kun koira ja keskimmäinen oli rauhoitettu, aloitti pienin kertomaan mitä unia hän oli nähnyt, mitä vessareissulla oli tapahtunut jne. Yllättävän paljon ehtii niinkin lyhyellä reissulla tapahtua.

Silloin muistin kertoa miehelleni, että pesin illalla kissanhiekkalaatikon, mutta unohdin täyttää sen. Samassa poika hoippui kalpeana makuuhuoneen ovelle kertomaan, että hänellä on vähän huono olo. Mittari näytti rapsakkaa 39,7 kuumetta, miehellä vähän vähemmän. Mies lähti lääkitsemään itseään ja poikaa ja aikoi täyttää kissanvessan ennen kuin kävisi vahinko. No, koska meidän perheessä kaikki ovat omatoimisia ja ratkaisukeskeisiä, kissat olivat hoitaneet homman. Mieheni löysi matosta tehdyn hiekkalaatikon korvikkeen astuessaan pimeässä kylmään kissanpaskaan. Sänkyyn palattuaan hän herätti minut horroksestani ja kuvaili tarinan yksityiskohtaisesti minulle. 

Vuoroin vieraissa, olen minäkin miestäni herättänyt. Pari viikkoa sitten töitten alkaminen stressasi tavallista enemmän. Mieheni tuumi maanantaiaamuna kahvia keitellessään, että olin kuulemma tehnyt koko yön töitä. Itse luulin herättäneeni siipan vain kerran kertoakseni löytäneeni kantarelleja.

Muutama päivä myöhemmin töissä olemisesta stressaantuneena näin unta epäilyttävästä, tuntemattomasta mieshenkilöstä. Puolustauduin luonnollisesti potkaisemalla uhkaavaa tunkeilijaa tiukasti vatsaan. Rakkaani kertoi aamulla, ettei ollut lainkaan valmistautunut tällaiseen lähestymiseen ja oli tippunut puoliksi lattialle. Toinen potku ei ollut tullut niinkään yllättäen, mutta sen jälkeen kultaseni oli päättynyt herättää minut ja vangitsi turvallisuussyistä tiukkaan lusikkaan. Eihän se toki pitkään pidätellyt, kun elimistö oli adrenaliinia täynnä. Mies sai monosta vielä kolmannenkin kerran. Onneksi vaan potkin, unessa oli puukkokin.

Kirjoittelen tätä ilmeisen vilkkaan yön jälkeen. Mitään en muista, mutta väsyttää. Kalastajan vaimolla ja Kaisa Jaakkolalla on vinkkejä levolliseen yöuneen. Kyllä. Otan opikseni. Mielelläni.

Kategoriat
Yleinen

Asiakaspalvelija ahdingossa

Miehistä näkökulmaa vierailevalta nuorelta kirjoittajalta!

Monia ihmisiä keskuudessamme puhuttaa työhyvinvointi ja syystäkin. Se on tärkeää, oli työ mikä tahansa. Jokaisen tulisi nauttia omasta työstään, tai edes jossain määrin pitää siitä. Hyvin surullista on se, että jopa kaupoissa käynti saattaa vaikuttaa sinun henkilökohtaisen päiväsi kulkuun. Esimerkiksi kun työhönsä pillastuneet asiakaspalvelijat purkavat ärsyyntyneisyytensä juuri sinuun. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää mistä tällainen käytös johtuu, joten antakaa heille hieman siimaa. Syitä on monenlaisia.

Itse näin baarityöntekijänä joudun tällaisiin tilanteisiin valitettavan usein, siis olemaan ärsyyntynyt ja ehkä tartuttamaan vihaisuuteni muihin. En tietenkään pyri siihen, mutta kun kerron syyn, luulen, että jokainen antaa sympatiapisteensä minulle. Ainakin toivottavasti. Baarityössä asiakkaat ovat usein hyvin tyyliteltyjä, kukapa lähtisikään viinille aivan sekaisilla hiuksilla ja epätyylikkäillä collegehousuilla. Nytkun tuli puheeksi, niin aika monet harrastavat sitäkin, mutta näin matemaattisin termein 80% asiakkaista on hyvin laitettuja. Miehillä on hienot vaatteet, pari suihkausta parasta parfyymia kaulalla ja hiuksiin on käytetty enemmän aikaa, kuin minulle on annettu tämän tekstin kirjoittamista varten.

Sama koskee tietysti naisia, luultavasti vain vielä suuremmassa mittakaavassa. Naisten meikit, hiusten suoristaminen ja ne vaatteet. Vaatteet myötäilevät kropan jokaista muotoa. Jokaisen miehen korvaan tämä luultavasti kuulostaa paratiisilta, jossa silmänruokaa on loputtomiin, mutta paratiisi se ei ole. Muistakaa, että olen siinä tilanteessa töissä. Jos alkaisin puhelinnumeroita kysellä, niin mitä luultavammin työnantajani heittäisi minut niskaperseotteella ulos vedoten epäsoveliaaseen työkäytökseen. Toisin sanoen ainoa asia, mikä minulle heistä jää on muisto. Ei mitään muuta.

Tämä väliinpitämättömyyden pakko tyydyttävän näköisiä asiakkaita kohtaan ei kuitenkaan ole suurin syy siihen, mikä siellä töissä masentaa. En voi missään määrin sanoa, että naispuoliset työkaverini eivät tyydytä silmääni millään tavalla. Sieltähän se suurin vitutus syntyy. Kun työkaveri pyörii ympärilläni ja pyllistelee nostellen tavaroita alimmalta hyllyltä, saattaa hikipisara juolahtaa otsalle jostain muusta syystä kuin kiireestä.

Tätä jatkuu viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia. Et missään vaiheessa voi tehdä asialle mitään, ettei yhteishenki työpaikalla murennu. Luojalle kiitos, että töitä tehdessä naiset eivät tälläydy ihan yhtälailla kuin viihteellä ollessaan. On ne mustat ohkaiset legginsit silti kivan näköiset, varsinkin heidän nostellessaan tavaroita alimmaiselta hyllyltä, unohtamatta sitä ruusunpunaista kapeaa kangasta mikä kuultaa legginsien lävitse.

Yhteenvetona pyytäisin teitä kaikkia antamaan kaikille asiakaspalvelijoille armoa. Jos joskus huomaat, että asiakaspalvelijalla ei ole kaikista paras päivä, muista, että syy voi olla näinkin painava.

Kala-Jarkko

Kategoriat
Yleinen

Uutta verta

Jos alkaa meidän jutut tympiä ja kaipaatte nasevampia tekstejä ja tuoreempia tarinoita, Vieraskynä-sivulle ilmestyy muutamia nuorten kirjoittajien tekstejä. Tänään tarjolla Siljan oivalluksia. Käykääpä lukemassa!

Kategoriat
Yleinen

Lakanmakuinen esileikki ja mustikkakiima

– Hakeudu hoitoon, tokaisi mieheni, kun vastasin puhelimeen marjametsästä.

Sinnehän minä nimenomaan hakeudun, kun metsään menen. Tänäänkin oli töiden jälkeen 45 minuuttia tehokasta marjastusaikaa ennen kuopuksen hakemista hoidosta. Ja niin vain täyden sankon kanssa apajilta lähdin.

Meidän suvussa tätä tautia kutsutaan mustikkakiimaksi. Niin se vain joka vuosi iskee samaan aikaan kuukaudesta ja juoksuttaa illat pitkät pitkin maita ja mättäitä niin, että mehut valuvat pitkin reisiä. Yöllä se kuumottaa unissa. Tavaran laatukin on niin hyvää, että sitä haluaa aina vaan lisää.

Kunnon mustikkakiimaan pääseminen edellyttää esileikkiä lakkasuolla, jotta hekuma on huipussaan, kun varsinainen leikki alkaa. Tänä vuonna hillat huusivat nimeäni siinä määrin, että suolle oli päästävä keskellä yötä. Heräsin aamuyöllä 03.00, pistelin puuroa napaan 03.30 ja ennen neljää olin jo marjakavereideni kanssa autossa matkalla kohti Ilomantsin kullankeltaisia aarreaittoja. Kun ajelimme läpi usvaisten peltojen ja heleän punaisena helottavan aamuruskon, ajattelin, ettei voisi olla paremmin. Kun pääsimme suolle, oli pakko nipistää itseäni. Suon tuoksu, karhujen rellestysjäljet ja kurkien töräyttämä aamunavaus suorastaan huusivat, että elän tänäänkin.

Kun seitsemän aikaan istahdimme kelon alle ensimmäisen keräilyerän jälkeen puuskuttamaan ja juustoleipää näykkimään, oli kliimaksi täydellinen. Halusin piirtää maiseman mieleeni, säilöä tuoksut sisimpääni ja ammentaa mielenrauhaa varastoon.

– Miten se kahvi näin hyvältä maistuukin, marjakaveri huokaili.

Totta virkkoi. Koskaan ei ollut sumppi hieronut makunystyröitä yhtä makeasti.

Illalla olin suokävelyn jälkeen niin euforisessa olotilassa, että nukahdin saunan jälkeen sohvalle enkä häiriintynyt, vaikka lapset pomppivat päällä.

Neljä päivää lakkareissun jälkeen olin ihmeen äärellä. Yritin oikaista anoppilan sohvalla selkääni, kun isommat lapseni alkoivat kiskoa minua käsistä mustikkametsään. Juuri kun sieltä olin pois päässyt. Mitähän sieniä olivat syöneet?

– Ylös sieltä! Meistä tulee rikkaita, ukki maksaa satasen litralta! he hihkuivat kilpaa.

Varovaisesti raotin realiteetteja ja kerroin, kuinka hikistä hommaa mustikanpoiminta on. Lisäksi valotin, että sataseen pitäisi kerätä kolme viiden litran sankoa marjaa, sillä todellisuudessa ukki lupasi pulittaa seitsemän euroa litralta.

Onneksi nämä tosiseikat eivät laimentaneet pienten poimijoiden intoa. Puutarhatraktorista näkyi vain kärryn perälauta, kun lapset hurauttivat metsätielle. Poika puristi rattia määrätietoinen tuike silmissään ja pienin keikkui kärryssä isosiskonsa sylissä pidellen pienen pientä sankoa tiukasti hyppysissään.

Saatuani traktorin juoksemalla kiinni, katselin pian silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä, kun lapseni juoksentelivat intopiukeina mättäältä toiselle kuin aropuput. Poimurit viuhusivat eikä kukaan suuttunut, vaikka auliisti jakelin neuvojani oikean ranneliikkeen käyttöön. Vikinää tai voivottelua en kuullut kertaakaan. Illalla ukki oli 70 euroa köyhempi. 

Erilaisiakin marjamatkoja olen vuosien varrella kokenut – sellaisia, joiden perästä en suinkaan ole tuntenut fyysistä väsymystä, mutta henkistä kylläkin.

Muutama vuosi sitten vietimme Aikun ja viiden lapsen kanssa retkipäivää isäni soramontulla. Koska marja-aika oli parhaimmillaan ja ympäröivä metsä notkui herkkuja, tottahan toki meidän oli apajille mentävä. Ja mikäs oli mennessä – olihan meillä kymmenen pientä ja sukkelaa kättä apuna!

Päivästä tuli suorastaan rentouttava. Yksi mukuloista heitti vaivalla keräämämme hillat ja mustikat jorpakkoon, toinen pissi housuunsa ja kolmas upposi suohon. Aina kun joku lopetti vinkumisen tai täyttä kurkkua huutamisen, niin seuraava aloitti. Jossain välissä hävitimme pojat. Kun saimme vinkuvan ja märän joukkomme – tai sen mitä siitä oli jäljellä – noukittua kasaan ja löntystettyä takaisin montulle, löysimme pojat isäni toimistosta. Siellä ne istuivat vierekkäin pallilla ja selasivat seinällä roikkuvaa tyttökalenteria suurella mielenkiinnolla. Kun tiedustelimme, mitä teette, vastaus kuului:

– Myö etitään pimppejä.

Siltä istumalta sovimme Aikun kanssa, että seuraavalla kerralla lähtisimme metsään ihan kahden kesken ja etsisimme pimppien sijasta sielun rauhaa. Saaliskin olisi toisarvoinen.

Erään toisen kerran olin mustikassa äitini ja kahden isomman lapseni kanssa. Kun penikat olivat vetäneet napansa täyteen mustikkaa suoraan mättäältä, levitimme heille metsäautotien viereen viltin kaikilla tykötarvikkeilla: pikkuautoilla, pehmoleluilla ja piirustusvälineillä. Pian lapset alkoivatkin leikkiä leikkejään keskittyneesti. Minä pääsin puolestani kunnon flow-tilaan mustikkaleikissäni. Marjat vilisivät silmissäni ja varvut tanssivat ranteeni ympärillä taipuen tahtooni. Tunsin olevani yhtä poimurini kanssa, ja muu maailma hävisi ympäriltä. 

Kun sivusilmällä muistin vilkuilla jälkikasvuani, myhäilin hiljaa mielessäni. Niin hyvin viihtyivät metsässä! Ja miksipä eivät olisi viihtyneet, johan he jo vatsassani pomppivat mättäältä toiselle ja päivänvalon nähtyään roikkuivat rintarepussa lakkasuolla.

Jossain vaiheessa huomasin, että mukulat viettivät enemmän aikaansa autossa kuin metsässä. Sen suuremmin en asiaan kiinnittänyt huomiota, sainpahan rauhassa ahnehtia metsän mustaa kultaa.

Kun sanko oli täynnä ja palasin autolleni, selvisi, miksi oli ollut niin hiljaista. Ne katuliituvärit, jotka olivat unohtuneet autoni jalkatilaan, olivat päässeet tositoimiin muuttumisleikin muodossa. Passattini oli saanut uuden liituväripinnan kojelaudasta penkkeihin. Kaikissa sateenkaarenväreissään.

Ripitin lapseni, mutta en jaksanut kunnolla pillastua. Kaikella on hintansa – myös mustikoilla.

Kategoriat
Yleinen

007 ja paluu arkeen

Aamuvirkku

Mies palasi viikko sitten töihin. Ankeus hiipi mieleen välittömästi, vaikka omaa lomaa oli vielä viikon verran jäljellä. Pitkä viikko aikaa keksiä aktivoivia harrasteita junioreille, miettiä ruokaa ja tapella kännykän käytöstä. Käytännönsyistä, ja osittain myös myötätunnosta, aloin herätä miehen kanssa aamukahville heti maanantaina klo 5.50. 

Illalla päätimme, että myös lapset voivat osallistua tähän kidutukseen, jota arkirytmiin palaamiseksi kutsutaan. Tyttöjen unirytmi ei ollut pahasti sekaisin, mutta teini eli kuin eri aikavyöhykkeellä. Lisäksi pojan syventynyt symbioosi kännykän kanssa oli huolestuttava. Kerran puhelimen ollessa takavarikossa poika oli epätoivoisena yrittänyt katsoa kuopuksen puhelimesta tiktokkeja. Ajattelimme kokeilla asteittaista vieroitusta. Kännykkä olisi yöunilla aluksi klo 22 alkaen.

– Pitääkö mennä jo sillon nukkumaan? En mene!

– Ei siun ole pakko mennä nukkumaan. Et vaan ole kännykällä. 

– Mitä mie sitten teen muka?!

– Luet, katot telkkaria…

Ovi paiskattiin kiinni. 

Illalla mies viritteli pojan kännykän laturiin tietyllä tavalla. Emme uskoneet hetkeäkään lupauksiin siitä, ettei puhelimeen koskettaisi yön aikana.

– Viimeksi jäi kiinni, kun puhelin oli eri asennossa. Mutta nyt on johtokin, myhäili agenttipuolisoni rakennellessaan ansaansa. 

Seuraavana aamuna heräilin pirteänä kuin perseelle ammuttu karhu keväällä. Herääminen oli hirveää. Aivan kamalaa. Olisi varmaan pitänyt mennä aiemmin nukkumaan. Mieheni tuli hykerrellen keittiöön ja alkoi laskea kellotaulusta tunteja. Yrittiköhän se laskea monelta piti olla töissä? Keväällä mies oli onnistuneesti mennyt tunnin myöhässä töihin. Nyt ei kuitenkaan mietitty työaikoja, vaan tarkistettiin ansaa.

– Joo, selvä tapaus. Puhelin oli tarkasti samalla tavalla, mutta johto ei. Ja tässä on tallennettu kuvakaappaus viis tuntia sitten, kahdelta. Amatöörimaista. 

Puhelin lähti takavarikkoon. Varmistaakseen vuorovaikutteisen päivän mies sitoi pojan laturiin marjapoimurin.  

Join kahvin mieheni seurana ja kun ovi painui kiinni, hiivin takaisin sänkyyn. Heräsin kauhuun, että olin unohtanut mennä tunneille. Työasiat alkoivat ahdistella alitajunnasta. 

Päiväherkku

Iltapäivästä aloin kipuilla töihin paluun kanssa ihan tosissaan. Oli pakko tarkistaa lukkarista milloin ja missä olisi maanantaina oltava. Samalla tajusin, että minulla ei ollut pääsyä pojan Wilmaan. Mietin, kannattaisiko edes hankkia tunnuksia vai olisinko vain onnellisempi, jos en tietäisi kaikkea. 

Poika oli löytänyt marjapoimurinsa ja tuli kertomaan, että olimme ihan paskoja ja epäreiluja vanhempia. Selityksiä puhelimen liikkumiseen ja keskellä yötä tapahtuneeseen toimintaan riitti. Puhelimeen oli asetettu eri aika jonkin pelin huijaamiseksi! (Tämän melkein uskoinkin.) Hän oli ollut varmasti nukkumassa kahdeltatoista. Kissa oli siirtänyt johtoa! Koira oli katsonut youtubesta kissavideoita! 

Todistusaineisto oli kuitenkin vedenpitävä. Luettelin listan kotitöitä, joiden jälkeen voisimme keskustella puhelimen palautumisesta. 

Paluu omaan työmoodiin sujui lupsakasti. Sähköpostissa oli kymmenen viestiä kirjastolta, joka ilmoitti, että lainani olivat myöhässä. Kuukauden. Sakko oli rapiat 60€. Itkettyäni hillitöntä summaa whappi-ryhmässä, eräs empatiakykyinen ystäväni kertoi, että olin ymmärtänyt kirjastokonseptin väärin. Tarkoitus oli lainata kirjoja, ei ostaa niitä.

Seuraavan stressireaktion sain huomatessani, että kurssialusta oli päivitetty. Uusi ulkoasu oli sekava! Missä olivat kaikki työkalut? Miten tässä nyt mitään tekisi? Taistele, pakene tai lamaannu! aivot huusivat toimintaohjeita.

Poika kävi kertomassa, että oli levittänyt pyykin. Luonnollisesti hän lisäsi, että kenenkään muun äidit eivät pakottaneet tällaiseen orjatyöhön. Pyysin häntä valmistamaan ruokaa. 

Taistellessani selvyyttä uuden layoutin hienouksiin, vanha kurssipohja tehtävineen alkoi näyttää tylsältä ja sekavalta. Teki mieli tuhota koko kurssi atomeiksi ja aloittaa alusta. Hillitsin itseäni. Tähänkin päti sama viisaus kuin aviomiehen valintaan. Silloin tällöin valinnat vaikuttavat kyseenalaisilta, mutta niden taustalla on aina perustellut syyt. Niitä ei vaan aina muista. 

Juuri sillä hetkellä työkaveri soitti. Kysymykset aiheuttivat vain lisäkysymyksiä. Lopulta emme muistaneet, mikä alkuperäinen ongelma oli ja päätimme lähteä vaanimaan vadelmia. Hienoista altistusta töihinpaluuseen.

Iltatorkku

Kun illan hämyssä palasimme ystävättäreni kanssa kotiin vattutaivaasta, tytöt ja keskimmäisen kaveri juoksivat kilpaa vastaan. Edellisenä iltana olin saanut neitokaisilta kymmeniä viestejä siitä, että pitäisi tulla kotiin, koska isi oli tyhmä eikä lähtenyt kauppaan ostamaan jäätelöä yhdeksältä illalla. Nyt ei palveluksia kaivattu, sillä keskimmäinen oli leiponut.

– Tulkaa syömään suklaakakkua, tyttäreni kutsui ystävättäreni iltapalalle. 

Kollega jäi haahuilemaan pihalle tarkistamaan pesispelin yksityiskohtia puhelimestaan. Yritin mennä sankoineni sisälle, mutta kuopus torppasi sen tiukasti. 

– Odota kaveria. 

Kakkupöydässä kaadoin itselleni kahvia. Päässä suhisi jo, sillä vattujen keskellä nälkä oli unohtunut. Vatsa huusi ruokaa.

– Äiti, vieraille ensin. 

Seuraavaksti yritin ottaa kakkua. Painottaen jokaista sanaa kuopus komensi:

Äiti, vieraat ensin. 

Saatuaan minut ruotuun he kertoivat kollegalle tarinoita kissanpennusta, marjastusaddiktiostani, pojan kännykästä ja mistä lie. Hämmästelin tällaista sosiaalisuutta, sillä he eivät olleet tavanneet kollegaani kuin muutaman kerran ohimennen. 

– Sori, kun tälleen teidän äitin varastin. 

– Ei kuule mitään, saatiin olla puhelimilla ihan rauhassa. 

– Ens viikolla äiti lähtee töihin ja me saadaan vihdoin lomailla!

Tyttäret huikkasivat vielä ovelta heipat. Aloin epäillä olivatko ufot kaapanneet lapseni.

Pakastettuani saaliini olin valmis nukkumaan. Poika oli kuitenkin vielä kalassa kaverinsa kanssa. Poika oli saanut kännykän kalaan mukaan, joten puhelin oli kuitenkin saatava yöpuulle sekin. 

Töihin paluu oli imenyt miehestä elinvoiman. Ukko nuokkui unen rajamailla telkkarin edessä, joten koin velvollisuudekseni edes yrittää hoitaa pojan kotiin. 

Mie: Kotiin.

Poika: Ei. 

Mie: Kyllä. Siellä on jo pimeä ja mie haluun nukkumaan. 

Poika: Mee. 

Mie: en mie voi mennä nukkumaan ennenku oot kotona

Poika: Se ois vähän niinku tarkotus että menisit

Mie: En mie saa nukuttua ennen ku tulet. Ja sitten oon huomenna väsynyt ja kiukkunen. Onko kiva?

Poika: Ok kohta

Mie: Siellä sataa. Tulkaa pois. 

Poika: Siks me halutaanki täällä olla. 

Mie: Hyvää yötä!

Ulkona satoi kaatamalla, joten oletin pojan tulevan pikaisesti. Silmät tuntuivat painuvan kiinni. Mies oli edelleen jotakuinkin hereillä ja opiskeli lisää vinkkejä vanhemmuuteen 007:lta, joten päätin mennä nukkumaan. Hyödyllisempiä selvästikin nuo Bond-leffat kuin lastenpsykiatrien luennot ja SuperNännyt.

Silmissä vilisti vadelmia. Laskeuduin unimaahan, jossa vattupuskien keskellä seisoi mies, nautiskellen…Tuossa! keskimmäinen heitti sänkyyn kissanpennun.

– Se hyökkäilee koko ajan varpaisiin. 

– Ai niinkö, kissa oli kaivanut tiensä peiton alle ja tunki kynsiään ukkovarpaaseeni.

Tyttö katosi nopeasti ja sulki oven perässään. Kissa kiinnostui ikkunalla surisevasta kärpäsestä, joten saatoin vajota takaisin uneen ja vatunpiikkien naarmuttamille, lihaksikkaille käsivarsille…

 Ovi tempaistiin auki ja valot sytytettiin. 

– Arska tulee meille yöks! poika ilmoitti. 

– Jaa, sammutatko valot, mumisin. Ei olleet hukkuneet. Kaikki hyvin.

– Puhelimet pöydälle.

Pojan kainalon alta huoneeseen pyyhkäisi kuopus, joka ei saanut unta, koska isot tytöt höpöttivät. Ei kai ne niin kovasti höpötä.

– No ku mie olin niitten huoneessa!

Nyt alkoi olla liikaa liikennettä.

– Mitä kello on? Missä isänne on?

– Ykstoista. 

– Kattoo telkkaria. 

– Onko se hereillä? Miks te ootte hereillä?

– Oli kai. 

– Laitetaan puhelimet jemmaan, moikka, poika pakeni huoneesta. 

– Tule sinä miun viereen, sanoin pienimmälle.

Kuopus käpertyi kainaloon ja huokaisimme molemmat. Uni vei mennessään. Huumaava vadelman tuoksu ympäröi minut ja punainen mehu värjäsi…

– Oota, mie käyn vielä vessassa. 

Aamulla oli jumissa sekä selkä että pää.

Poikien kännykät olivat nätisti olohuoneen tasolla, mutta hiuspinni puhelinten päällä oli vaihtanut paikkaa…