Kategoriat
Yleinen

Asiakaspalvelija ahdingossa

Miehistä näkökulmaa vierailevalta nuorelta kirjoittajalta!

Monia ihmisiä keskuudessamme puhuttaa työhyvinvointi ja syystäkin. Se on tärkeää, oli työ mikä tahansa. Jokaisen tulisi nauttia omasta työstään, tai edes jossain määrin pitää siitä. Hyvin surullista on se, että jopa kaupoissa käynti saattaa vaikuttaa sinun henkilökohtaisen päiväsi kulkuun. Esimerkiksi kun työhönsä pillastuneet asiakaspalvelijat purkavat ärsyyntyneisyytensä juuri sinuun. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää mistä tällainen käytös johtuu, joten antakaa heille hieman siimaa. Syitä on monenlaisia.

Itse näin baarityöntekijänä joudun tällaisiin tilanteisiin valitettavan usein, siis olemaan ärsyyntynyt ja ehkä tartuttamaan vihaisuuteni muihin. En tietenkään pyri siihen, mutta kun kerron syyn, luulen, että jokainen antaa sympatiapisteensä minulle. Ainakin toivottavasti. Baarityössä asiakkaat ovat usein hyvin tyyliteltyjä, kukapa lähtisikään viinille aivan sekaisilla hiuksilla ja epätyylikkäillä collegehousuilla. Nytkun tuli puheeksi, niin aika monet harrastavat sitäkin, mutta näin matemaattisin termein 80% asiakkaista on hyvin laitettuja. Miehillä on hienot vaatteet, pari suihkausta parasta parfyymia kaulalla ja hiuksiin on käytetty enemmän aikaa, kuin minulle on annettu tämän tekstin kirjoittamista varten.

Sama koskee tietysti naisia, luultavasti vain vielä suuremmassa mittakaavassa. Naisten meikit, hiusten suoristaminen ja ne vaatteet. Vaatteet myötäilevät kropan jokaista muotoa. Jokaisen miehen korvaan tämä luultavasti kuulostaa paratiisilta, jossa silmänruokaa on loputtomiin, mutta paratiisi se ei ole. Muistakaa, että olen siinä tilanteessa töissä. Jos alkaisin puhelinnumeroita kysellä, niin mitä luultavammin työnantajani heittäisi minut niskaperseotteella ulos vedoten epäsoveliaaseen työkäytökseen. Toisin sanoen ainoa asia, mikä minulle heistä jää on muisto. Ei mitään muuta.

Tämä väliinpitämättömyyden pakko tyydyttävän näköisiä asiakkaita kohtaan ei kuitenkaan ole suurin syy siihen, mikä siellä töissä masentaa. En voi missään määrin sanoa, että naispuoliset työkaverini eivät tyydytä silmääni millään tavalla. Sieltähän se suurin vitutus syntyy. Kun työkaveri pyörii ympärilläni ja pyllistelee nostellen tavaroita alimmalta hyllyltä, saattaa hikipisara juolahtaa otsalle jostain muusta syystä kuin kiireestä.

Tätä jatkuu viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia. Et missään vaiheessa voi tehdä asialle mitään, ettei yhteishenki työpaikalla murennu. Luojalle kiitos, että töitä tehdessä naiset eivät tälläydy ihan yhtälailla kuin viihteellä ollessaan. On ne mustat ohkaiset legginsit silti kivan näköiset, varsinkin heidän nostellessaan tavaroita alimmaiselta hyllyltä, unohtamatta sitä ruusunpunaista kapeaa kangasta mikä kuultaa legginsien lävitse.

Yhteenvetona pyytäisin teitä kaikkia antamaan kaikille asiakaspalvelijoille armoa. Jos joskus huomaat, että asiakaspalvelijalla ei ole kaikista paras päivä, muista, että syy voi olla näinkin painava.

Kala-Jarkko

Kategoriat
Yleinen

Uutta verta

Jos alkaa meidän jutut tympiä ja kaipaatte nasevampia tekstejä ja tuoreempia tarinoita, Vieraskynä-sivulle ilmestyy muutamia nuorten kirjoittajien tekstejä. Tänään tarjolla Siljan oivalluksia. Käykääpä lukemassa!

Kategoriat
Yleinen

Lakanmakuinen esileikki ja mustikkakiima

– Hakeudu hoitoon, tokaisi mieheni, kun vastasin puhelimeen marjametsästä.

Sinnehän minä nimenomaan hakeudun, kun metsään menen. Tänäänkin oli töiden jälkeen 45 minuuttia tehokasta marjastusaikaa ennen kuopuksen hakemista hoidosta. Ja niin vain täyden sankon kanssa apajilta lähdin.

Meidän suvussa tätä tautia kutsutaan mustikkakiimaksi. Niin se vain joka vuosi iskee samaan aikaan kuukaudesta ja juoksuttaa illat pitkät pitkin maita ja mättäitä niin, että mehut valuvat pitkin reisiä. Yöllä se kuumottaa unissa. Tavaran laatukin on niin hyvää, että sitä haluaa aina vaan lisää.

Kunnon mustikkakiimaan pääseminen edellyttää esileikkiä lakkasuolla, jotta hekuma on huipussaan, kun varsinainen leikki alkaa. Tänä vuonna hillat huusivat nimeäni siinä määrin, että suolle oli päästävä keskellä yötä. Heräsin aamuyöllä 03.00, pistelin puuroa napaan 03.30 ja ennen neljää olin jo marjakavereideni kanssa autossa matkalla kohti Ilomantsin kullankeltaisia aarreaittoja. Kun ajelimme läpi usvaisten peltojen ja heleän punaisena helottavan aamuruskon, ajattelin, ettei voisi olla paremmin. Kun pääsimme suolle, oli pakko nipistää itseäni. Suon tuoksu, karhujen rellestysjäljet ja kurkien töräyttämä aamunavaus suorastaan huusivat, että elän tänäänkin.

Kun seitsemän aikaan istahdimme kelon alle ensimmäisen keräilyerän jälkeen puuskuttamaan ja juustoleipää näykkimään, oli kliimaksi täydellinen. Halusin piirtää maiseman mieleeni, säilöä tuoksut sisimpääni ja ammentaa mielenrauhaa varastoon.

– Miten se kahvi näin hyvältä maistuukin, marjakaveri huokaili.

Totta virkkoi. Koskaan ei ollut sumppi hieronut makunystyröitä yhtä makeasti.

Illalla olin suokävelyn jälkeen niin euforisessa olotilassa, että nukahdin saunan jälkeen sohvalle enkä häiriintynyt, vaikka lapset pomppivat päällä.

Neljä päivää lakkareissun jälkeen olin ihmeen äärellä. Yritin oikaista anoppilan sohvalla selkääni, kun isommat lapseni alkoivat kiskoa minua käsistä mustikkametsään. Juuri kun sieltä olin pois päässyt. Mitähän sieniä olivat syöneet?

– Ylös sieltä! Meistä tulee rikkaita, ukki maksaa satasen litralta! he hihkuivat kilpaa.

Varovaisesti raotin realiteetteja ja kerroin, kuinka hikistä hommaa mustikanpoiminta on. Lisäksi valotin, että sataseen pitäisi kerätä kolme viiden litran sankoa marjaa, sillä todellisuudessa ukki lupasi pulittaa seitsemän euroa litralta.

Onneksi nämä tosiseikat eivät laimentaneet pienten poimijoiden intoa. Puutarhatraktorista näkyi vain kärryn perälauta, kun lapset hurauttivat metsätielle. Poika puristi rattia määrätietoinen tuike silmissään ja pienin keikkui kärryssä isosiskonsa sylissä pidellen pienen pientä sankoa tiukasti hyppysissään.

Saatuani traktorin juoksemalla kiinni, katselin pian silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä, kun lapseni juoksentelivat intopiukeina mättäältä toiselle kuin aropuput. Poimurit viuhusivat eikä kukaan suuttunut, vaikka auliisti jakelin neuvojani oikean ranneliikkeen käyttöön. Vikinää tai voivottelua en kuullut kertaakaan. Illalla ukki oli 70 euroa köyhempi. 

Erilaisiakin marjamatkoja olen vuosien varrella kokenut – sellaisia, joiden perästä en suinkaan ole tuntenut fyysistä väsymystä, mutta henkistä kylläkin.

Muutama vuosi sitten vietimme Aikun ja viiden lapsen kanssa retkipäivää isäni soramontulla. Koska marja-aika oli parhaimmillaan ja ympäröivä metsä notkui herkkuja, tottahan toki meidän oli apajille mentävä. Ja mikäs oli mennessä – olihan meillä kymmenen pientä ja sukkelaa kättä apuna!

Päivästä tuli suorastaan rentouttava. Yksi mukuloista heitti vaivalla keräämämme hillat ja mustikat jorpakkoon, toinen pissi housuunsa ja kolmas upposi suohon. Aina kun joku lopetti vinkumisen tai täyttä kurkkua huutamisen, niin seuraava aloitti. Jossain välissä hävitimme pojat. Kun saimme vinkuvan ja märän joukkomme – tai sen mitä siitä oli jäljellä – noukittua kasaan ja löntystettyä takaisin montulle, löysimme pojat isäni toimistosta. Siellä ne istuivat vierekkäin pallilla ja selasivat seinällä roikkuvaa tyttökalenteria suurella mielenkiinnolla. Kun tiedustelimme, mitä teette, vastaus kuului:

– Myö etitään pimppejä.

Siltä istumalta sovimme Aikun kanssa, että seuraavalla kerralla lähtisimme metsään ihan kahden kesken ja etsisimme pimppien sijasta sielun rauhaa. Saaliskin olisi toisarvoinen.

Erään toisen kerran olin mustikassa äitini ja kahden isomman lapseni kanssa. Kun penikat olivat vetäneet napansa täyteen mustikkaa suoraan mättäältä, levitimme heille metsäautotien viereen viltin kaikilla tykötarvikkeilla: pikkuautoilla, pehmoleluilla ja piirustusvälineillä. Pian lapset alkoivatkin leikkiä leikkejään keskittyneesti. Minä pääsin puolestani kunnon flow-tilaan mustikkaleikissäni. Marjat vilisivät silmissäni ja varvut tanssivat ranteeni ympärillä taipuen tahtooni. Tunsin olevani yhtä poimurini kanssa, ja muu maailma hävisi ympäriltä. 

Kun sivusilmällä muistin vilkuilla jälkikasvuani, myhäilin hiljaa mielessäni. Niin hyvin viihtyivät metsässä! Ja miksipä eivät olisi viihtyneet, johan he jo vatsassani pomppivat mättäältä toiselle ja päivänvalon nähtyään roikkuivat rintarepussa lakkasuolla.

Jossain vaiheessa huomasin, että mukulat viettivät enemmän aikaansa autossa kuin metsässä. Sen suuremmin en asiaan kiinnittänyt huomiota, sainpahan rauhassa ahnehtia metsän mustaa kultaa.

Kun sanko oli täynnä ja palasin autolleni, selvisi, miksi oli ollut niin hiljaista. Ne katuliituvärit, jotka olivat unohtuneet autoni jalkatilaan, olivat päässeet tositoimiin muuttumisleikin muodossa. Passattini oli saanut uuden liituväripinnan kojelaudasta penkkeihin. Kaikissa sateenkaarenväreissään.

Ripitin lapseni, mutta en jaksanut kunnolla pillastua. Kaikella on hintansa – myös mustikoilla.

Kategoriat
Yleinen

007 ja paluu arkeen

Aamuvirkku

Mies palasi viikko sitten töihin. Ankeus hiipi mieleen välittömästi, vaikka omaa lomaa oli vielä viikon verran jäljellä. Pitkä viikko aikaa keksiä aktivoivia harrasteita junioreille, miettiä ruokaa ja tapella kännykän käytöstä. Käytännönsyistä, ja osittain myös myötätunnosta, aloin herätä miehen kanssa aamukahville heti maanantaina klo 5.50. 

Illalla päätimme, että myös lapset voivat osallistua tähän kidutukseen, jota arkirytmiin palaamiseksi kutsutaan. Tyttöjen unirytmi ei ollut pahasti sekaisin, mutta teini eli kuin eri aikavyöhykkeellä. Lisäksi pojan syventynyt symbioosi kännykän kanssa oli huolestuttava. Kerran puhelimen ollessa takavarikossa poika oli epätoivoisena yrittänyt katsoa kuopuksen puhelimesta tiktokkeja. Ajattelimme kokeilla asteittaista vieroitusta. Kännykkä olisi yöunilla aluksi klo 22 alkaen.

– Pitääkö mennä jo sillon nukkumaan? En mene!

– Ei siun ole pakko mennä nukkumaan. Et vaan ole kännykällä. 

– Mitä mie sitten teen muka?!

– Luet, katot telkkaria…

Ovi paiskattiin kiinni. 

Illalla mies viritteli pojan kännykän laturiin tietyllä tavalla. Emme uskoneet hetkeäkään lupauksiin siitä, ettei puhelimeen koskettaisi yön aikana.

– Viimeksi jäi kiinni, kun puhelin oli eri asennossa. Mutta nyt on johtokin, myhäili agenttipuolisoni rakennellessaan ansaansa. 

Seuraavana aamuna heräilin pirteänä kuin perseelle ammuttu karhu keväällä. Herääminen oli hirveää. Aivan kamalaa. Olisi varmaan pitänyt mennä aiemmin nukkumaan. Mieheni tuli hykerrellen keittiöön ja alkoi laskea kellotaulusta tunteja. Yrittiköhän se laskea monelta piti olla töissä? Keväällä mies oli onnistuneesti mennyt tunnin myöhässä töihin. Nyt ei kuitenkaan mietitty työaikoja, vaan tarkistettiin ansaa.

– Joo, selvä tapaus. Puhelin oli tarkasti samalla tavalla, mutta johto ei. Ja tässä on tallennettu kuvakaappaus viis tuntia sitten, kahdelta. Amatöörimaista. 

Puhelin lähti takavarikkoon. Varmistaakseen vuorovaikutteisen päivän mies sitoi pojan laturiin marjapoimurin.  

Join kahvin mieheni seurana ja kun ovi painui kiinni, hiivin takaisin sänkyyn. Heräsin kauhuun, että olin unohtanut mennä tunneille. Työasiat alkoivat ahdistella alitajunnasta. 

Päiväherkku

Iltapäivästä aloin kipuilla töihin paluun kanssa ihan tosissaan. Oli pakko tarkistaa lukkarista milloin ja missä olisi maanantaina oltava. Samalla tajusin, että minulla ei ollut pääsyä pojan Wilmaan. Mietin, kannattaisiko edes hankkia tunnuksia vai olisinko vain onnellisempi, jos en tietäisi kaikkea. 

Poika oli löytänyt marjapoimurinsa ja tuli kertomaan, että olimme ihan paskoja ja epäreiluja vanhempia. Selityksiä puhelimen liikkumiseen ja keskellä yötä tapahtuneeseen toimintaan riitti. Puhelimeen oli asetettu eri aika jonkin pelin huijaamiseksi! (Tämän melkein uskoinkin.) Hän oli ollut varmasti nukkumassa kahdeltatoista. Kissa oli siirtänyt johtoa! Koira oli katsonut youtubesta kissavideoita! 

Todistusaineisto oli kuitenkin vedenpitävä. Luettelin listan kotitöitä, joiden jälkeen voisimme keskustella puhelimen palautumisesta. 

Paluu omaan työmoodiin sujui lupsakasti. Sähköpostissa oli kymmenen viestiä kirjastolta, joka ilmoitti, että lainani olivat myöhässä. Kuukauden. Sakko oli rapiat 60€. Itkettyäni hillitöntä summaa whappi-ryhmässä, eräs empatiakykyinen ystäväni kertoi, että olin ymmärtänyt kirjastokonseptin väärin. Tarkoitus oli lainata kirjoja, ei ostaa niitä.

Seuraavan stressireaktion sain huomatessani, että kurssialusta oli päivitetty. Uusi ulkoasu oli sekava! Missä olivat kaikki työkalut? Miten tässä nyt mitään tekisi? Taistele, pakene tai lamaannu! aivot huusivat toimintaohjeita.

Poika kävi kertomassa, että oli levittänyt pyykin. Luonnollisesti hän lisäsi, että kenenkään muun äidit eivät pakottaneet tällaiseen orjatyöhön. Pyysin häntä valmistamaan ruokaa. 

Taistellessani selvyyttä uuden layoutin hienouksiin, vanha kurssipohja tehtävineen alkoi näyttää tylsältä ja sekavalta. Teki mieli tuhota koko kurssi atomeiksi ja aloittaa alusta. Hillitsin itseäni. Tähänkin päti sama viisaus kuin aviomiehen valintaan. Silloin tällöin valinnat vaikuttavat kyseenalaisilta, mutta niden taustalla on aina perustellut syyt. Niitä ei vaan aina muista. 

Juuri sillä hetkellä työkaveri soitti. Kysymykset aiheuttivat vain lisäkysymyksiä. Lopulta emme muistaneet, mikä alkuperäinen ongelma oli ja päätimme lähteä vaanimaan vadelmia. Hienoista altistusta töihinpaluuseen.

Iltatorkku

Kun illan hämyssä palasimme ystävättäreni kanssa kotiin vattutaivaasta, tytöt ja keskimmäisen kaveri juoksivat kilpaa vastaan. Edellisenä iltana olin saanut neitokaisilta kymmeniä viestejä siitä, että pitäisi tulla kotiin, koska isi oli tyhmä eikä lähtenyt kauppaan ostamaan jäätelöä yhdeksältä illalla. Nyt ei palveluksia kaivattu, sillä keskimmäinen oli leiponut.

– Tulkaa syömään suklaakakkua, tyttäreni kutsui ystävättäreni iltapalalle. 

Kollega jäi haahuilemaan pihalle tarkistamaan pesispelin yksityiskohtia puhelimestaan. Yritin mennä sankoineni sisälle, mutta kuopus torppasi sen tiukasti. 

– Odota kaveria. 

Kakkupöydässä kaadoin itselleni kahvia. Päässä suhisi jo, sillä vattujen keskellä nälkä oli unohtunut. Vatsa huusi ruokaa.

– Äiti, vieraille ensin. 

Seuraavaksti yritin ottaa kakkua. Painottaen jokaista sanaa kuopus komensi:

Äiti, vieraat ensin. 

Saatuaan minut ruotuun he kertoivat kollegalle tarinoita kissanpennusta, marjastusaddiktiostani, pojan kännykästä ja mistä lie. Hämmästelin tällaista sosiaalisuutta, sillä he eivät olleet tavanneet kollegaani kuin muutaman kerran ohimennen. 

– Sori, kun tälleen teidän äitin varastin. 

– Ei kuule mitään, saatiin olla puhelimilla ihan rauhassa. 

– Ens viikolla äiti lähtee töihin ja me saadaan vihdoin lomailla!

Tyttäret huikkasivat vielä ovelta heipat. Aloin epäillä olivatko ufot kaapanneet lapseni.

Pakastettuani saaliini olin valmis nukkumaan. Poika oli kuitenkin vielä kalassa kaverinsa kanssa. Poika oli saanut kännykän kalaan mukaan, joten puhelin oli kuitenkin saatava yöpuulle sekin. 

Töihin paluu oli imenyt miehestä elinvoiman. Ukko nuokkui unen rajamailla telkkarin edessä, joten koin velvollisuudekseni edes yrittää hoitaa pojan kotiin. 

Mie: Kotiin.

Poika: Ei. 

Mie: Kyllä. Siellä on jo pimeä ja mie haluun nukkumaan. 

Poika: Mee. 

Mie: en mie voi mennä nukkumaan ennenku oot kotona

Poika: Se ois vähän niinku tarkotus että menisit

Mie: En mie saa nukuttua ennen ku tulet. Ja sitten oon huomenna väsynyt ja kiukkunen. Onko kiva?

Poika: Ok kohta

Mie: Siellä sataa. Tulkaa pois. 

Poika: Siks me halutaanki täällä olla. 

Mie: Hyvää yötä!

Ulkona satoi kaatamalla, joten oletin pojan tulevan pikaisesti. Silmät tuntuivat painuvan kiinni. Mies oli edelleen jotakuinkin hereillä ja opiskeli lisää vinkkejä vanhemmuuteen 007:lta, joten päätin mennä nukkumaan. Hyödyllisempiä selvästikin nuo Bond-leffat kuin lastenpsykiatrien luennot ja SuperNännyt.

Silmissä vilisti vadelmia. Laskeuduin unimaahan, jossa vattupuskien keskellä seisoi mies, nautiskellen…Tuossa! keskimmäinen heitti sänkyyn kissanpennun.

– Se hyökkäilee koko ajan varpaisiin. 

– Ai niinkö, kissa oli kaivanut tiensä peiton alle ja tunki kynsiään ukkovarpaaseeni.

Tyttö katosi nopeasti ja sulki oven perässään. Kissa kiinnostui ikkunalla surisevasta kärpäsestä, joten saatoin vajota takaisin uneen ja vatunpiikkien naarmuttamille, lihaksikkaille käsivarsille…

 Ovi tempaistiin auki ja valot sytytettiin. 

– Arska tulee meille yöks! poika ilmoitti. 

– Jaa, sammutatko valot, mumisin. Ei olleet hukkuneet. Kaikki hyvin.

– Puhelimet pöydälle.

Pojan kainalon alta huoneeseen pyyhkäisi kuopus, joka ei saanut unta, koska isot tytöt höpöttivät. Ei kai ne niin kovasti höpötä.

– No ku mie olin niitten huoneessa!

Nyt alkoi olla liikaa liikennettä.

– Mitä kello on? Missä isänne on?

– Ykstoista. 

– Kattoo telkkaria. 

– Onko se hereillä? Miks te ootte hereillä?

– Oli kai. 

– Laitetaan puhelimet jemmaan, moikka, poika pakeni huoneesta. 

– Tule sinä miun viereen, sanoin pienimmälle.

Kuopus käpertyi kainaloon ja huokaisimme molemmat. Uni vei mennessään. Huumaava vadelman tuoksu ympäröi minut ja punainen mehu värjäsi…

– Oota, mie käyn vielä vessassa. 

Aamulla oli jumissa sekä selkä että pää.

Poikien kännykät olivat nätisti olohuoneen tasolla, mutta hiuspinni puhelinten päällä oli vaihtanut paikkaa…