Kategoriat
Yleinen

Untako vain? Yöelämää

Väsymys ei sovi minulle missään määrin, joten otan uniasiat vakavasti. Palauttavaa unta on saatava vähintään kahdeksan tuntia. Unille on siis päästävä ajoissa sillä nautin aamulenkeistä ja rauhallisista aamukahveista. Ikävä kyllä aktiivisuuteni ei keskity ainoastaan päiväsaikaan, vaan voin unissani elää yhtä vilkkaan tai jopa vauhdikkaamman päivän. 

Ja jos unihiekkaani ei ole sekoitettu piristeitä, muu perhe pitää aktiivisuustasoa yllä. Vielä muutamia vuosia sitten askeleita tuli helposti 10 000 jo ennen aamuyötä, sillä sopivan reippaan jälkikasvun liikennöintiä oli hyvä tarkkailla. Koskaan ei tiennyt kuka herää mistä ja mitä yöllä on tapahtunut.

Nyt lapset eivät valvota, mutta mies senkin edestä. Nukahtamisprosessini on herkkä, joten miehen raskas hengitys hänen lipuessaan Höyhensaarille repii tärykalvoja ja hermoja. Joskus pitää vienosti vinkata, että jospa vaihtaisit kulta asentoa. Öisin taas joudun tökkimään miestä kylkeen, kun se ei hengitä.  “Yritä nyt päättää saanko hengittää vai olenko hengittämättä!” 

Tällainen yöheräily on vaarallista, sillä aamuyön pimeät tunnit ovat pahimpia psyykelleni. Paniikki pyykkinarulle jääneistä lakanoista ja maksamattomista laskuista kasvaa kohtuuttomaksi. Tuntuu, että elämä loppuu ja maailma kaatuu, jos pyykit kastuvat tai maksan laskut vasta eräpäivän jälkeen. Jos hyvin käy ja nukahdan uudelleen, asiat eivät näytä lainkaan niin dramaattisilta tai katastrofaalisilta aamuauringossa. Kolmannen kahvikupin jälkeen voi alkaa ratkoa ongelmia loogisesti asia kerrallaan. 

Joskus konkreettisten uhkien sijaan voi toki törmätä epäluonnollisiinkin ilmiöihin. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun huomaan japanilaisten kauhuleffojen demonilapsen seisovan sängyn vieressä tuijottamassa. Hiljaa. Kontrasti päiväsaikaan puhetta pulppuavaan prinsessaani on pelottava. 

Tosin kuopukseni yliluonnolliset kyvyt ihmetyttivät meitä jo vauvana. Kahdeksankuinen ilmaantui satunnaisesti viereemme öisin. Kumpikaan ei muistanut lasta nostaneensa pinnasängystä, mutta emme antaneet asian häiritä. Ei nimittäin ollut ainoa asia, jota emme pikkuvauva-aikana muistaneet. Vauva ilmestyi väliin eikä kadonnut minnekään. Kaikki hyvin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin kuulimme tumahduksen portaikossa ja salaperäiset ilmestymiset sänkyyn selvisivät. Yliaktiivinen bebe oli osannut sekä kiivetä pois pinnasängystä että laskeutua kolme neljännestä yläkerran rappusista. Viimeisen neljänneksen napero tuli vauhdikkaasti vierimällä. Seuraavat yöt nukuimme patjalla alakerrassa. (Haluan korostaa, että geeni unissakävelyyn tulee mieheni puolelta. Minun kultturellissa suvussani on keskitytty unissa laulamiseen. Veljeni bravuuri olivat christmas carols ympäri vuoden, esikoiseni Maamme-laulu.)

Koska yöt ovat meillä vauhdikkaita, on hyvä, että meillä on paimenkoira valvomassa unta. Eläkeläisvahtikoiramme nukkuukin useimmiten keskellä kulkureittiä, koska ei muuten kuule tai näe tarpeeksi hoitaakseen tehtäviään. Muutamia vuosia sitten keskimmäinen lapsista käveli pimeässä koiran päälle. Kertahan ei toki ollut ensimmäinen, mutta nyt valpas vahti joutui totaalisen yllätetyksi. Koira ulvaisi, lapsi kirkaisi. Sydän muljahti kylmästi rinnassa, kun kakofonia tunki korviin kesken unien.  Huusimme paniikissa sängystämme, että kukamitämitenkävi. Onneksi vaurioita ei tullut kuin lähinnä omille yöunilleni. Kuopus heräsi mekkalaan ja kiipesi sänkyymme. Kun koira ja keskimmäinen oli rauhoitettu, aloitti pienin kertomaan mitä unia hän oli nähnyt, mitä vessareissulla oli tapahtunut jne. Yllättävän paljon ehtii niinkin lyhyellä reissulla tapahtua.

Silloin muistin kertoa miehelleni, että pesin illalla kissanhiekkalaatikon, mutta unohdin täyttää sen. Samassa poika hoippui kalpeana makuuhuoneen ovelle kertomaan, että hänellä on vähän huono olo. Mittari näytti rapsakkaa 39,7 kuumetta, miehellä vähän vähemmän. Mies lähti lääkitsemään itseään ja poikaa ja aikoi täyttää kissanvessan ennen kuin kävisi vahinko. No, koska meidän perheessä kaikki ovat omatoimisia ja ratkaisukeskeisiä, kissat olivat hoitaneet homman. Mieheni löysi matosta tehdyn hiekkalaatikon korvikkeen astuessaan pimeässä kylmään kissanpaskaan. Sänkyyn palattuaan hän herätti minut horroksestani ja kuvaili tarinan yksityiskohtaisesti minulle. 

Vuoroin vieraissa, olen minäkin miestäni herättänyt. Pari viikkoa sitten töitten alkaminen stressasi tavallista enemmän. Mieheni tuumi maanantaiaamuna kahvia keitellessään, että olin kuulemma tehnyt koko yön töitä. Itse luulin herättäneeni siipan vain kerran kertoakseni löytäneeni kantarelleja.

Muutama päivä myöhemmin töissä olemisesta stressaantuneena näin unta epäilyttävästä, tuntemattomasta mieshenkilöstä. Puolustauduin luonnollisesti potkaisemalla uhkaavaa tunkeilijaa tiukasti vatsaan. Rakkaani kertoi aamulla, ettei ollut lainkaan valmistautunut tällaiseen lähestymiseen ja oli tippunut puoliksi lattialle. Toinen potku ei ollut tullut niinkään yllättäen, mutta sen jälkeen kultaseni oli päättynyt herättää minut ja vangitsi turvallisuussyistä tiukkaan lusikkaan. Eihän se toki pitkään pidätellyt, kun elimistö oli adrenaliinia täynnä. Mies sai monosta vielä kolmannenkin kerran. Onneksi vaan potkin, unessa oli puukkokin.

Kirjoittelen tätä ilmeisen vilkkaan yön jälkeen. Mitään en muista, mutta väsyttää. Kalastajan vaimolla ja Kaisa Jaakkolalla on vinkkejä levolliseen yöuneen. Kyllä. Otan opikseni. Mielelläni.