Kategoriat
Yleinen

Katoavan keskittymisen kannoilla

Eräänä elokuisena aamuna opettaja katselee stressaantuneena luokkaansa. Näyttöjen taakse piiloutuneita tulevaisuuden toivoja, joiden peukalot luistelevat kosketusnäytöllä ja sormet hakkaavat näppäimistöä. Muutama yrittää kohdistaa katsettaan satunnaisesti taululle, sylissä peli on täydessä vauhdissa.

Siellä se paasaa opettaja suu vaahdossa sanaluokista. Ei vaan nappaa. Käyttää käsittämättömiä sanoja.  Puhuisi suomea! Opettajan ääni muuttuu tasaiseksi taustameluksi. Pöydällä puhelin välkähtää. Nopea vilkaisu. Snäppi. Äkkiä kuva kirjan reunasta. Mut hei, Mirkkukin on jossain menossa. Kuva bussin ikkunasta. Joku hyppyyttää dinosaurusta Googlen etusivulla. Kaverit tuijottavat pikselidinoa ja kannustavat.

Ei opettajalla ole mitään mahdollisuuksia kilpailla kännykän tai addiktoivan pelin kanssa. Ei vaikka pukeutuisi välkkyviin jouluvaloihin ja päästäisi palkitsevia kilahduksia silloin tällöin. Peli on menetetty. Myönnä tappiosi!

Ei nuorilla riitä energiaa keskittyä joutavaan. Ei halua keskittyä turhaan. Ei voimia vaivautua tarpeettomien asioiden ymmärtämiseen.

Ketä kiinnostaa yhtälöt tai sanajärjestys? Maailmassa on paljon mielenkiintoisempia asioita, kuten maaginen laite, jonka lasisen näytön alla on kokonainen universumi. Laite, joka palkitsee dopamiiniryöpyin saamansa huomion ja kosketukset. Väline, joka auttaa unohtamaan stressaavan elämän.

Kyllä! Nykynuorten elämä on stressiä täynnä. Koulu, työt, vanhempien vaatimukset, parisuhderiidat, huonosti nukuttu yö, harrastukset tai harrastuksettomuus, ilmastonmuutos, tulevaisuus, houkuttelevat uramahdollisuudet, vaikeat valinnat… Samalla pitäisi nauttia nuoruudesta, elämän parhaasta ajasta. Olla luvan kanssa vastuuton, tehdä virheitä ja kokea. Ei sitä vanhana enää kehtaa eikä kykene. Tokkopa kovin moni keski-ikäinen hyypiö on valmis työpäivänsä päätteeksi hyppäämään vielä koulunpenkille. Nykynuoret sen tekevät. Töitä ja koulua kellon ympäri!

Joskus on vaan valittava taistelunsa ja tavoiteltava unelmansa. Priorisoitava ja laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Katsoako illalla uutta sarjaa Netflixistä vai kirjoittaa enkun ainetta? Kas siinäpä pulma! Kohtahan sinne pitää kuitenkin toinen aine kirjoittaa. 

Tunnilla istuu vieressä kaveri, jolle on kerrottava sarjan käänteistä tai pelitaktiikasta. Aivan käden ulottuvilla puhelin vilkuttaa tärkeää snäppiä seinästä tai jonkun nenästä. Pakkohan se on vilkaista, että pysyy kärryillä. Ei sitä houkutusta voi vanha ihminen ymmärtää! Miten hankala onkaan keskittyä kielen saloihin tai lukujonoihin, kun muutamalla pyyhkäisyllä esiin saa hassuja tanssivideoita, kavereiden naamakuvia ja uusiokäytettyjä meemejä!

Ja itse opiskelu, se ei ole helppoa. Yhtäkkiä pitäisi tajuta, miten joku tangentti toimii tai mitä hittoa synestesia tarkoittaa. Hyvähän se opettajan on niistä jankuttaa, jos kymmeniä vuosia on termit tuntenut. Nuorten ihmisten maailmaan ne eivät linkity mitenkään. 

Lisäksi koulu alkaa aivan liian aikaisin. Miten muka kukaan jaksaa ymmärtää atomien toimintaa heti aamusta? Kahdeksalta aamulla aivot nukkuvat vielä. Ruumis toimii autopilotilla, kuskia ei ole. Yö meni pelatessa, koulutöitä tehdessä, töistä stressatessa. Energiajuomalla yritetään herätellä aivosoluja. Kroppa alkaa pikkuhiljaa liikehtiä, aivot piristyvät lähettämään viestiä: TYLSÄÄ!!!  Pitäisi raapustaa joku kaava. Onko pakko, jos ei tahdo? Teen sitten illalla. Nyt on liian nälkä tehdä mitään. 

Kategoriat
Yleinen

Untako vain? Yöelämää

Väsymys ei sovi minulle missään määrin, joten otan uniasiat vakavasti. Palauttavaa unta on saatava vähintään kahdeksan tuntia. Unille on siis päästävä ajoissa sillä nautin aamulenkeistä ja rauhallisista aamukahveista. Ikävä kyllä aktiivisuuteni ei keskity ainoastaan päiväsaikaan, vaan voin unissani elää yhtä vilkkaan tai jopa vauhdikkaamman päivän. 

Ja jos unihiekkaani ei ole sekoitettu piristeitä, muu perhe pitää aktiivisuustasoa yllä. Vielä muutamia vuosia sitten askeleita tuli helposti 10 000 jo ennen aamuyötä, sillä sopivan reippaan jälkikasvun liikennöintiä oli hyvä tarkkailla. Koskaan ei tiennyt kuka herää mistä ja mitä yöllä on tapahtunut.

Nyt lapset eivät valvota, mutta mies senkin edestä. Nukahtamisprosessini on herkkä, joten miehen raskas hengitys hänen lipuessaan Höyhensaarille repii tärykalvoja ja hermoja. Joskus pitää vienosti vinkata, että jospa vaihtaisit kulta asentoa. Öisin taas joudun tökkimään miestä kylkeen, kun se ei hengitä.  “Yritä nyt päättää saanko hengittää vai olenko hengittämättä!” 

Tällainen yöheräily on vaarallista, sillä aamuyön pimeät tunnit ovat pahimpia psyykelleni. Paniikki pyykkinarulle jääneistä lakanoista ja maksamattomista laskuista kasvaa kohtuuttomaksi. Tuntuu, että elämä loppuu ja maailma kaatuu, jos pyykit kastuvat tai maksan laskut vasta eräpäivän jälkeen. Jos hyvin käy ja nukahdan uudelleen, asiat eivät näytä lainkaan niin dramaattisilta tai katastrofaalisilta aamuauringossa. Kolmannen kahvikupin jälkeen voi alkaa ratkoa ongelmia loogisesti asia kerrallaan. 

Joskus konkreettisten uhkien sijaan voi toki törmätä epäluonnollisiinkin ilmiöihin. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun huomaan japanilaisten kauhuleffojen demonilapsen seisovan sängyn vieressä tuijottamassa. Hiljaa. Kontrasti päiväsaikaan puhetta pulppuavaan prinsessaani on pelottava. 

Tosin kuopukseni yliluonnolliset kyvyt ihmetyttivät meitä jo vauvana. Kahdeksankuinen ilmaantui satunnaisesti viereemme öisin. Kumpikaan ei muistanut lasta nostaneensa pinnasängystä, mutta emme antaneet asian häiritä. Ei nimittäin ollut ainoa asia, jota emme pikkuvauva-aikana muistaneet. Vauva ilmestyi väliin eikä kadonnut minnekään. Kaikki hyvin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin kuulimme tumahduksen portaikossa ja salaperäiset ilmestymiset sänkyyn selvisivät. Yliaktiivinen bebe oli osannut sekä kiivetä pois pinnasängystä että laskeutua kolme neljännestä yläkerran rappusista. Viimeisen neljänneksen napero tuli vauhdikkaasti vierimällä. Seuraavat yöt nukuimme patjalla alakerrassa. (Haluan korostaa, että geeni unissakävelyyn tulee mieheni puolelta. Minun kultturellissa suvussani on keskitytty unissa laulamiseen. Veljeni bravuuri olivat christmas carols ympäri vuoden, esikoiseni Maamme-laulu.)

Koska yöt ovat meillä vauhdikkaita, on hyvä, että meillä on paimenkoira valvomassa unta. Eläkeläisvahtikoiramme nukkuukin useimmiten keskellä kulkureittiä, koska ei muuten kuule tai näe tarpeeksi hoitaakseen tehtäviään. Muutamia vuosia sitten keskimmäinen lapsista käveli pimeässä koiran päälle. Kertahan ei toki ollut ensimmäinen, mutta nyt valpas vahti joutui totaalisen yllätetyksi. Koira ulvaisi, lapsi kirkaisi. Sydän muljahti kylmästi rinnassa, kun kakofonia tunki korviin kesken unien.  Huusimme paniikissa sängystämme, että kukamitämitenkävi. Onneksi vaurioita ei tullut kuin lähinnä omille yöunilleni. Kuopus heräsi mekkalaan ja kiipesi sänkyymme. Kun koira ja keskimmäinen oli rauhoitettu, aloitti pienin kertomaan mitä unia hän oli nähnyt, mitä vessareissulla oli tapahtunut jne. Yllättävän paljon ehtii niinkin lyhyellä reissulla tapahtua.

Silloin muistin kertoa miehelleni, että pesin illalla kissanhiekkalaatikon, mutta unohdin täyttää sen. Samassa poika hoippui kalpeana makuuhuoneen ovelle kertomaan, että hänellä on vähän huono olo. Mittari näytti rapsakkaa 39,7 kuumetta, miehellä vähän vähemmän. Mies lähti lääkitsemään itseään ja poikaa ja aikoi täyttää kissanvessan ennen kuin kävisi vahinko. No, koska meidän perheessä kaikki ovat omatoimisia ja ratkaisukeskeisiä, kissat olivat hoitaneet homman. Mieheni löysi matosta tehdyn hiekkalaatikon korvikkeen astuessaan pimeässä kylmään kissanpaskaan. Sänkyyn palattuaan hän herätti minut horroksestani ja kuvaili tarinan yksityiskohtaisesti minulle. 

Vuoroin vieraissa, olen minäkin miestäni herättänyt. Pari viikkoa sitten töitten alkaminen stressasi tavallista enemmän. Mieheni tuumi maanantaiaamuna kahvia keitellessään, että olin kuulemma tehnyt koko yön töitä. Itse luulin herättäneeni siipan vain kerran kertoakseni löytäneeni kantarelleja.

Muutama päivä myöhemmin töissä olemisesta stressaantuneena näin unta epäilyttävästä, tuntemattomasta mieshenkilöstä. Puolustauduin luonnollisesti potkaisemalla uhkaavaa tunkeilijaa tiukasti vatsaan. Rakkaani kertoi aamulla, ettei ollut lainkaan valmistautunut tällaiseen lähestymiseen ja oli tippunut puoliksi lattialle. Toinen potku ei ollut tullut niinkään yllättäen, mutta sen jälkeen kultaseni oli päättynyt herättää minut ja vangitsi turvallisuussyistä tiukkaan lusikkaan. Eihän se toki pitkään pidätellyt, kun elimistö oli adrenaliinia täynnä. Mies sai monosta vielä kolmannenkin kerran. Onneksi vaan potkin, unessa oli puukkokin.

Kirjoittelen tätä ilmeisen vilkkaan yön jälkeen. Mitään en muista, mutta väsyttää. Kalastajan vaimolla ja Kaisa Jaakkolalla on vinkkejä levolliseen yöuneen. Kyllä. Otan opikseni. Mielelläni.