Categories
Yleinen

Kumi kaput ja tankki täynnä tyhjää

Tien päällä, osa 1.

”Vaimos tuli tänne bensavalo palaen ja ruuvi renkaassa. Tykkää vissiin elää reunalla”, viestitti mieheni velikulta juhannusaattona veljelleen.

Reunalla? Kyllä minä ihan kieli keskellä suuta sain ajella viimeiset viisitoista kilometriä.

Kaikki alkoi siitä, kun aamulla heräsin pesueeni kanssa mökiltä ja isommat alkoivat heti herättyään rankuttaa, että haluavat toiseen mummolaan juhannusta juhlimaan. Serkkujen seura poltteli. Mikäs siinä, eipähän tarvitsisi itikoiden ininän ohella kuunnella muuta ininää. Pakkakin oli jo valmiiksi levällään, kun ukko kökötti yksin kotona karanteenissa ulkomaankomennukselta tultuaan.

Suunnittelin, että viidenkymmenen kilometrin maakuntamatkalla pienin ottaisi kätevästi päikkärit ja tekisin ylimääräisen koukkauksen naapuripitäjän puolelle rakkineen tankatakseni. Samalla kun nönnöttelisimme menemään, voisimme ihailla keskikesän komeita maisemia ja lipaista jäätelöuutuuksia.

Kun teimme mökkirannassa lähtöä, kehotin lapsia höristämään korviaan.

– Kuikka! Laittakaa silmät kiinni ja kuunnelkaa. Kappale kauneinta Suomea.

Isoin ei arvostanut: – Joku sorsa rääkyy, mitä ihmeellistä tuossa on?

En luovuttanut vaan jatkoin: – Ja mitkä tuoksut! Laittakaa silmät kiinni ja haistelkaa. Koivun ja helteisen mullan aromi! Yöttömän yön tuulahdus.

Isoin: – Joo. Paska haisee! Nyt lähetään!

Keskikokoinen venyttäen: – Kato äiti kärpänen! Itkeä tiiiiirautapa vähän, kun on niin söpö ja yksi jalka puuttuu.

Huokaisin syvään, starttasin auton ja haaveilin siitä omasta iltahetkestä, kun saisin istuutua kissan ja viinipullon kanssa laiturille ja huudella kuikan kanssa kilpaa yöttömän yön tarinoita. Ehdottomasti tai estottomasti tekisin myös pari juhannustaikaa. Ainakin piehtaroisin alasti kasteisella niityllä ja… Takapenkin möly palautti nopeasti nykyhetkeen. Pienin kiljui, kun ei saanut riisuttua nukelta housuja ja keskikokoinen rääkyi, kun isoin veti letistä. Väänsin namikasta Topi Sorsakosken kovemmalle ja painoin kaasua.

Matkan puolivälissä pysähdyimme Ahvenisen kioskille. Parkissa oli muitakin juhannusliikkujia ja kesäesat olivat silmin nähden hyväntuulisia. Siinä Kingis-puikkoa nuoleskellessani ja lasten tökkiessä tuuteilla toisiaan eräs mies askelsi viereeni ja totesi, että ”Sulla on tainnut mennä kumi puhki”. Luulin ensin, että mies vihjaili kyvystäni lisääntyä, mutta sitten hoksasin sormen, joka osoitti autoni eturengasta. Ou shit.

Pian selvisi, että renkaaseen oli porautunut ruuvi ja ilmat olivat sen takia jääneet matkalle. Apua ei tarvinnut kuitenkaan kauaa odottaa. Neljästä suunnasta riensi miestä apuun, vaikka mekko ylsi alle vesirajan. Charmikas taksiautoilija otti ohjakset käsiinsä ja alkoi täyttämään tyhjää rengasta kompuralla. Siinä kumin turvotessa yksi pelastajista alkoi arvuutella, miksi olen niin tutun näköinen. Toista kiinnosti hirveästi, miksi minulla ei ollut miestä mukana. Vastasin olevani niin liukas liikkeissäni, ettei ukko pysy kyydissäni. Tästäkös mies innostui ja halusi väen vängällä viedä minut iltakaljalle ja tutustua lähemmin, vaikka takapenkki oli täynnä tappelevia lapsia. Täytyi olla kaverin todella pahasti juhannusheilan puutteessa. 

Kun rengas oli toimintavalmis, kiitin vuolaasti pumppauspalvelusta ja yllytin ihailijaani kokeilemaan juhannustaikoja. Tiedä vaikka tuleva vaimo kurkistelisi kaivosta tai lammen pinnasta. 

Loppumatka sujui rattoisasti, vaikka Volvo hiukan alla vapisikin. Anoppilan pihaan päästyäni sain tietää, että mieheni velikulta oli sopivasti verstaalla valmiina palvelukseen. Jostakin kumman syystä kytymies on aina paikalla silloin, kun tarvitsee paikkailla vesiputkia tai renkaita tai porailla ovia pois paikoiltaan. Lucky me.

Apupoika antero paikkasikin renkaan käden käänteessä, mutta pian paljastui uusi ongelma: punaisena helottava bensavalo. Ou shit. Sehän se oli, kun jäätelöä lipoessani mietin, että jotain oli unohtunut! Tämäkin vielä. Normaali auto kulkisi vielä sata kilometriä bensavalon palaessa, mutta ei meidän kosla. Ihme että vaivaantui edes ilmoittamaan menoveden ehtymisestä. Anoppi pudisteli päätään. Ei ollut pitkä aika, kun toinen miniä oli jäänyt samaisella Volvolla pihaan bensan loppuessa.

Huokaisin. Ei kai auttaisi kuin lähteä kanisteri kainalossa tien päälle. Vaan tiedä häntä, kuinka monta uutta ystävää sillä reissulla saisin – ei olisi pitkä matka Selostajantorpalle välipalalle ja matkalla voisi pysähtyä keräämään sen seitsemää sorttia kukkaa ja… Haave ylimääräisestä juhannusajelusta tyssäsi kuin seinään, kun mieheni velikulta sukelsi aitan uumenista kanisteri kädessään. Oli pieraissut jostain pari litraa bensaa, että pääsisin tankille asti. Varsinainen sankari – paitsi arjen, myös juhlan.

Kun illalla laskeuduin kotterollani takaisin mökkipihaan, takapenkiltä kuului tasainen kuorsaus. Pienin nukkui niin sikeää unta istuimessaan, ettei herännyt, vaikka millä yritin tökkiä. Great.

Kun pienin puoli kahdeksalta suvaitsi herätä, virtaa oli kuin sinne tänne räiskivässä juhannusvihdassa. Laiturille kyllä pääsin, kuten oli haaveillut, mutta istua en ehtinyt puhumattakaan siitä, että olisin vastannut kuikan tai viinipullon kutsuhuutoon. Pienimmällä oli näet omat juhannustaikansa – suu kävi koko ajan kuin loitsuja sylkevällä shamaanilla ja kädet riipivät kukkia mummon kalliilla rahalla ostamista amppeleista. Sitten juostiinkin alasti pitkin laituria ja ympäri halkopinoa. Pienin edellä, minä perässä.

Koska ensi juhannukselta toivon vähemmän äksöniä, aion vastedes pitää kumeista parempaa huolta. 

Categories
Yleinen

Perheen peli-ilta täydenkuun aikaan

Iltapäivän aurinko loi pitkiä tummia varjoja keittiön kolhuiselle pöydälle. Ilmastointi humisi ja kärpäset surisivat likaisella ikkunalla. Pahaenteisen hiljaisuuden rikkoivat lähestyvät askeleet, jotka liimaantuivat tahmaiseen lattiaan. 

Pieni tyttö seisoi keittiön ovella. Valkoiset hiukset valuivat olkapäille ja silmät tuijottivat tiukasti. Hymytön suu avautui vaativaan kuiskaukseen, joka viilsi äidin korvia ja sai sydämen lyömään kiivaammin. 

-Äiti… minä haluan… pelata lautapeliä.

Kauhu valahti kuin sankollinen jäävettä rintaan ja vatsaan. Pakokauhu sai hengityksen tuntumaan raskaammalta. Ei, mitä tahansa muuta, mutta ei tätä!

Äidin silmissä vilisi filminauha huutavista lapsista, lentävistä nappuloista ja silputuista sääntövihkoista. Tuo pieni demonin ja enkelin sekoitus tiesi, että äiti heltyisi. Jos joku lapsi tänä tietokonepelien hallitsemana aikakautena halusi levittää pelilaudan pöydälle ja asetella konkreettisia nappuloita oikeiden, fyysisten ihmisten kanssa, ei äidillä ollut sydäntä kieltää. Olohuoneen puolella mies näki, kuinka äidin päässä visualisoitui myös kadehdittava somemyytti idyllisestä perheestä, joka nauraen pelasi perjantai-iltana seurapelejä. Äidin suu aukeni, silmäkulmat pehmenivät. Ei! Mies viittilöi tiukoilla käsimerkeillä, että äidin pitäisi pitää suunsa kiinni. Pahalle ei saanut antaa pikkusormea. 

– Voidaanhan me pari peliä pelata kohta. 

Lapsen kasvoille levisi onnellinen hymy, silmät tuikkivat innosta. Mies itki tuolissaan. Eikö vaimo vieläkään ollut oppinut, että näin ei pitänyt tehdä. Se oli samaa veren kaivamista nenästään kuin elokuvissa, kun päähenkilöt lähtevät yksin tutkimaan pimeää taloa tai jäljittämään rikollista, manaavat pahoja henkiä tai hautaavat rakkaimpansa lemmikkien hautausmaalle. 

Äiti vakuutti isälle, että ei huolta. Hän oli lomalla ja hermoja oli vaikka muille jakaa. Valmistaudutaan vain hyvin. Tarkka aikataulu oli ehdoton. Tasan kello 19 laitetaan peli pöydälle, ja peli päättyy klo 20 tai välittömästi, jos tappelu alkaa. Äiti keskittyi uloshengitykseen, tämä onnistuisi. Oli tärkeää pitää aika rajattuna, harjoittaa tietoisesti pentujen itsehillintää ja verenhimoa.

Mies ei ollut yhtä varma.

Kellon lähetessä seitsemää teini esitti vastalauseen, ettei mitkään #%&!! pelit kiinnosta. Äiti ilmoitti, että saa &%# luvan kiinnostaa.

Pelin valinnan aikaan liikuttiin hämärän rajamailla. Kiiluvista silmistä näki, että ne maistoivat jo veren. Afrikan tähti oli tylsää, Cluedon logiikka oli mahdotonta pienimmälle, Port Royal oli liian pitkä, shakkia pystyi pelaamaan ainoastaan kaksi, joukkueena peli muuttuu fyysiseksi yhteenotoksi. 

Äiti huokasi, mietti hetken luovuttaisiko, mutta vain hetken. Hänen silmiinsä nousi tumma varjo. Päättäväisyys tai itsepäisyys, se riippui näkökulmasta. Tämä homma vietäisiin maaliin, vaikka väkisin. Diktaattorina äiti totesi, että kokeillaan Aliasta, kun kuopuskin osaa vihdoin lukea eivätkä kaikki selitykset ole: “Se on se, joka on taivaalla ja tuikkii.”

Klo 19.06 pelipöydän ympärillä oli hiljaista. Äiti meni ulko-ovelle ja raotti sitä. Kuunteli. Levitti sieraimensa ja veti henkeä. Tuulen tuoma öljyn haju paljasti konepellin alle piiloutuneen miehen. Äidin ei tarvinnut karjaista kulmahampaiden takaansa kuin kerran, kun mies hiipi, käsien pesun kautta, keittiöön. 

Peli alkoi. Tytöt vastaan pojat. Ihan hyvin meni. Isä ja äiti ajattelivat pelänneensä turhaan. Isä silitti äidin karvaista kättä. Pienimmälle annettiin tupla-aika ja selityksiä katsottiin hieman sormien läpi. Keskimmäisen kalpeilla kasvoilla oli teatraalinen mökötys, koska ei pelattu Cluedoa. 

Kuopus: Se on mustan vastakohta…

Äiti: Valkoinen?

Kuopus: Se on mustan talon vastakohta. 

Äiti: Valkoinen talo?

Kuopus: Joo. 

Esikoinen: Et voi sanoa sitä sanaa, jota selität. 

Kuopus: Enhän minä sanonut. 

Esikoinen: Ei helvetti, mikä idiootti.

Äiti: Se on kaksi tuntia puhelinkieltoa. 

Esikoinen: Ei ole reilua! Se on niin v****n tyhmä, ettei osaa sääntöjä. 

Äiti: Kolme. 

Esikoinen: Pitääkö olla paska äiti?

Äiti. Pitää. Neljä. 

Esikoinen: Minä…

Näki, että etsi sanoja.

Äiti: Niin…? Jatkatko? 

Ei jatkanut. Äiti huokasi helpottuneena. Onneksi, koska noin monen tunnin puhelinsakon valvominen olisi ollut äidille jo mahdotonta. 

Peli jatkui. Isän ja pojan välillä oli yli-inhimillinen yhteys. Sanat löytyivät liian helposti ja vaivatta. Tyttäret alkoivat epäillä huijaamista. Vilkaisivat toisiaan silmäkulmiensa alta. Toinen väijyi silmä kovana tiimalasia, toinen vahti, että kortit otettiin uudesta pakasta. Matala murina korisi kurkussa.

Isä: Se mitä tehdään kun otetaan kaupasta ilman lupaa. 

Esikoinen: Varastaminen. 

Isä: Eiku se yksikkö. 

Esikoinen: Se on yksikkö. 

Isä: No se mitä yksi tekee. 

Esikoinen: Ai verbin perusmuoto? Varastaa.

Isä: Ilmeisesti se sitten.

Keskimmäinen nauroi makeasti, teroitti kynsiään penkkiin. Vahingonilo on paras ilo. Mutta ilo oli ennenaikaista. Äiti oli mielissään, että nyt on helppo sana. Vastahan tästä teemasta puhuttiin. 

Äiti: Missä vauva on mahassa?

Keskimmäinen: Vatsassa? Mahalaukku?

Äiti: Ei kun se, missä se vauva kasvaa isoksi. Mikä se on?

Keskimmäinen: Ruokalaukku?

Äiti: Ei. Se on kohtu. Ei mahalaukku.

Keskimmäinen: No, voi se sinnekin joutua.

Äiti vilkaisi silmäkulmastaan tytärtään, joka nuolaisi huuliaan. Ei uskaltanut kysyä. Poikien vuorolla tunnelma kiristyi, kun musta nappula oli jo kierroksen edellä. Nappulat heilahtelivat, kun tyttäret potkivat vuorotellen pöydän jalkoja. Murisivat hiljaa.

Isä: Vesialue Suomen yläpuolella. 

Esikoinen: Pohjanlahti. Eiku Pohjanmeri. 

Isä: Ei, ku sellanen kylmä. 

Esikoinen: Kylmävesi?

Isä: Mitä vedestä tulee, kun sen laittaa pakastimeen?

Esikoinen: Jäätä?

Isä: Niin mikä se vesi on?

Esikoinen: Jäävesi. 

Tasoittava vuoro.

Kuopus: Se on ei-lumoavan vastakohta?

Keskimmäinen: Ihana?

Äiti: Ärsyttävä?

Isä: Mieletön? Huumaava?

Keskimmäinen: Ettekö te tajua? Lumoava.

Kuopus: Oikein! 

Mies peitti kasvot käsillään ja tärisi naurusta tai itkusta. Esikoinen aukaisi suunsa sanoakseen jotain. Äiti kohotti ylähuulta ja paljasti kulmahampaan, esikoinen vaikeni.

Ruokatauolla tyttäret ulvoivat, koska olivat häviöllä ja kyynelten välistä sähisivät toisilleen kirouksia. Voittajaehdokas puolestaan vihoitteli puhelinrangaistuksesta ja loi kiukkuisia silmäyksiä vanhempiinsa.

– Miten meni noin niinku omasta mielestä tää perheen yhteinen harrastaminen? isä uteli. – Joko voitas lopettaa nää kokeilut?

– Onko miulla tapana luovuttaa? Kerran kuussa kokeillaan edes.

Isä vaikeni. 

Sämpylän syönnin jälkeen selitykset jatkuivat. Hämärä laskeutui. Pöydän päällä valo sirisi ja sammui välillä. Tuntui kuin joku olisi tuijottanut. Äiti vilkaisi ympärilleen. Kissa istui uunin päällä ja tuijotti. Koira istui keittiön ovella ja tuijotti. Aika tuntui pysähtyneen, vaikka kello raksutti.

Kuopus: Mikä on se oranssi kissa, jota katotaan telkkarista?

Äiti: Karvinen. 

Kuopus: Ei se, vaan se toinen, jolla on ne saappaat jalassa?

Keskimmäinen: Saapasjalkakissa. 

Kuopus: Oikein!

Esikoinenkaan ei enää jaksanut kommentoida. Tuijotti suu auki sisartaan ja pudisteli päätään. Sulkeutui omaan teinikammioonsa, suojaan sosiaalisilta kontakteilta ja jätti siskonsa keräilemään sijaiskärsijöiksi joutuneet pelinappulat lattioilta.

Categories
Yleinen

Vaahtobileet

Vietimme taannoin viikonloppua anoppilassa kaikenlaista puuhastellen ja uutta peltistä perheenjäsentä ihmetellen. Taisi olla joku nostokurki tai kurkinostin. En muista, itseäni kiehtoi enempi se pellolla käyskentelevä kaksijalkainen kurki, jota ei tarvinnut yötä myöten maanitella liikkumaan.

Lauantai-iltana ukko tiedusteli naama ja kädet mustan rasvan peitossa, että haluaisiko rouva kylpee. Minä sanoin, että en mie tuommosen kanssa, joka ei ossaa edes ärrää sanoa. Vanha vitsi ei miestäni juuri naurattanut, mutta itse hirnuin omalle hauskuudelleni. Kaikki hyvinvointivalmentajat, life koutsaajat ja elämäntapaintiaanit sanovat, että on elintärkeää viihtyä itsensä seurassa. Minä tyttö se viihdyn.

Tottahan toki sitten päädyimme lauantai-illan ratoksi saunan lauteille miehen mustaa nahkaa hinkkaamaan ja kylvimme oikein pitkän kaavan mukaan. Kun löyly puraisi liiaksi, menimme saunan kuistille jäähylle ja ajattelin korkata oluen. Kun ryhdyin kaatamaan tölkistä olutta lasiini, loogisesti ohjelmoitu mieheni ei voinut olla puuttumatta toimenpiteeseen.

Mies: – Ei tainnut tulla kuin pari senttiä tuon vaahdon alle.

Minä: – Vaahto on kaunista. Saapi vaahtoviikset kaupan päälle. Kato vaikka! [Tinsku näyttää naamaansa ja irvistää]

Mies: – Etkö voinu kaataa silleen, että ei vaahtoa?

Minä: – Mitä sinä siinä vaahtoat? Ei se kato oo niin justiinsa. Ei elämä ole niin justiinsa.

Mies: – No jos sinä kaadat itsellesi olutta, niin varmaan haluat sitä juodakin.

Minä: – Kaikki aikanaan. Ja kyllä tähän maailmaan vaahtoakin mahtuu. Sitä paitsi on iso muki.

Mies: – Mutta kun kallistaa mukia, niin ei tule vaahtoa.

Minä: – Tiedän.

Mies hymähtää ja korottaa ääntään: – No jos sinä tiedät, miten olutta kannattaa kaataa, niin miksi sinä et tee niin?

Minä: – No enpä jaksanu ottaa toista kättä kaveriksi. Olisi liian tylsää kaataa virtaviivaisesti.

Mies: – Eli on OK kusta vessan lattialle, jos ei jaksa ottaa toista kättä kaveriksi.

Minä nollasta sataan kiihtyen: – No eihän oluen kaatamista yhdellä kädellä ja kusemista ilman kättä voi verrata millään tavalla toisiinsa!! Onko tämä jotain miehen logiikkaa? Jos laitan vähän vaahtoa mukiin niin siitä ei tule vahinkoa eikä tarvii luututa lattiaa. Jos kuset lattialle niin joudut moppaamaan. Enkö saatana saa kaljaakaan kaataa omalla tavallani?

Mies: – Ihmettelen vaan.

Tinsku alkaa laulaa: – Sinä valitsit minut, minut, minut. Joo ja minut sinä sait. Ota minut tällaisena kuin oon. Tällaisena kuin oon…

Mies: – Elä laula. Eipä ollu kaikki featuret silloin ilmassa, kun tavattiin.

Minä: – Nonni, mieki rakastan sinnuu. Saanko nyt kylpee?

Categories
Yleinen

Lady-like ja freestylemeikit

Viime kesänä sain palautetta mieheltäni, että voisin näyttää aavistuksen vähemmän mieheltä.  Perustelu oli aukoton, emme kulkeneet mieheni kanssa samanlaisissa tuulipuvuissa vaan samanlaisissa maastohousuissa ja työkengissä. Mietin, että nyt on saavuttu siihen pisteeseen, ettei mikään ole varmaa. Naiseuteni oli enemmän kuin rauhaton, mutta olin vakuuttunut, ettei lumovoimani todellakaan ole kiinni vaatteista. Toki vuosiin en ole saanut ihailevia kommentteja keikistellessäni mökkiverkkareissa, puhumattakaan siitä, että beibi olisi antanut mulle piiskaa… 

Naisellisuus visualisoituu mielessäni huolelliseen meikkiin, tyylikkäisiin mekkoihin ja korkeisiin korkoihin. Kuulostaa vaivalloiselta, epäkäytännölliseltä, jopa kivuliaalta, vaikka kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän. Toivoisin kyllä näyttäväni Audrie Hepburnilta tai Jackie Onassikselta. Mutta toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten. Sillä minä teen ihan mitä vaan ja menen ihan mihin vaan ja tyylissä on tehtävä kompromisseja. Korkkarit eivät toimi kanalassa, kypärän alla eivät kiharat kestä ja rantaa ruopatessa hulmuavat helmat houkuttelevat hyttysiä. 

Tykkään kyllä laittautua ja näyttää nätiltä, vaikka turhempaa ei oo olemassakaan. Kaikesta kauneudesta puolet on itsetuhoa. En meikkaa miellyttääkseni muita, vaan saadakseni itsevarmuutta– Paskapuhetta! Kyllähän se boostaa itsetuntoa,  kun joku sanoo jotain sellaista, mitä kuulla haluaa. Yleensä meikkaan kunnioituksesta muita ihmisiä kohtaan. Pystyn helposti lähtemään kaupungille ja jopa baariin ilman meikkiä (jos siis pysyisin hereillä baarien avaamisen asti), mutta jos unet ovat vähissä, meikki on välttämätön sosiaalisten suhteiden ja edustustilanteiden kannalta. Töissäkin on näytettävä vastuulliselta ja vakuuttavalta aikuiselta. Tunnilla rohkeus on voimaa. Rehellinen asiakaspalaute tulee välittömästi, jos olen unohtanut meikata: “Oletko sinä vihainen? Jäikö kauneusunet välistä?” 

Kyllähän sitä hereillä olevan näköinen opettaja on vakuuttavampi kuin hengen kuolio tai tiivistynyt huokaus. Olen vakavasti harkinnut pellemeikkiä, jossa silmät on piirretty luomiin ja hymy korviin. Kun mieli usvan keskellä vain ohjaa laivaa, on luotava matkustajille illuusio siitä, että kapteenilla on homma hallussa. 

Kaikki loputon kauneus, meikkaaminen ja laittautuminen ei kuitenkaan saa kestää kovin kauan. Yleensä lähdön hetkellä tuppaa ilmaantumaan pari muuttujaa, kun on vain hetki aikaa. Kun kuopus oli pieni, kokeilin tekoripsiä. Voi miten ne pelastivat päivän! Joku ihminen kurkisti peilistä! Siksiköhän kuopus itki vähemmän kuin ensimmäiset…? Kaupungille lähtökin nopeutui, kun tarvitsi etsiä vain vähiten pukluinen paita päälle. 

Nykyisin juostaan kilpaa aikaa vastaan, mut kuitenkaan ei voiteta. Painovoima vetää luomia ja suupieliä, uurteet kairautuvat silmiin ja suupieliin. Yritäpä rajata löysää nahkaa! Toinen ongelma on, etteivät meikit pysy millään paikallaan. Kauniitkin luomivärit ropisevat poskille ja vielä en ole tavannut ripsaria, joka kestäisi koko päivän. Huulipuna kyllä juoksee vastoin fysiikan lakeja uurteita pitkin ylöspäin kapillaari-ilmiön tavoin. Hiuksiakin eräs kampaaja tupeerasi hartaudella, sumutti lakkaa ja muita kemikaaleja kahden tehtaan verran. Turhautuminen näkyi naamasta, kun lopputulos kesti noin kolme minuuttia. Se tupeeraus oli kuulemma ollut ainut vaihtoehto liian liukkaisiin ja eloisiin kutreihini. 

Ehostaminen ja tälläytyminen on minulla vaikeaa, luultavasti jokin virhe ohjelmoinnissa, joten olen mielelläni antanut tytärten kokeilla ja leikkiä, jotta aggressio ei taittuisi johonkin tyhmään. Mielessäni välähtelivät omat epäonniset kokeilut: meikkivoidenaamio, paksut, mustat, paksut rajaukset, liikaa hajuvettä, liikaa huulipunaa, liian vähän tajua… Kaikki suurimmat kauhut on toiveitten peilikuvia ja meikkisuti kädessä on avain niihin. Vanhempi neitokainen harjoitteli Youtube-videon avulla punaamaan huulet. Antoi asiantuntevia neuvoja minulle ja vinkui sitten luvan meikata pikkusiskonsa. 

Seuraava maanantai ei  ollut taaskaan kaikkein armeliain ja päätös todisti, että viisaus ei asu minussa.Tavoitteena oli kahden minuutin meikki. Lähtöön oli kahdeksan minuuttia, joten silmiin rajaus… Mitä helvettiä! Terä oli tylsynyt pyöreäksi! Ja minä kun halusin terävän, ohuen rajauksen. No, tuleepahan utuinen meikki. Vetäisin autopilotilla rajauksen vasempaan silmään. Punaista! Syntinen silmämeikki oli muuttunut silmätulehdukseksi. Tarkempi terän havainnointi paljasti, että kynällä oli rajattu huulipunaa. 

No, ei rajauksia sitten! Ripsarit ja kulmat… Mitä v…?! Oikea kulmakarvani oli muuttunut punaiseksi! Kulmavahasudilla oli silläkin siloiteltu punaa. Siinä vaiheessa vilkaisin kelloa ja totesin, että viisaus on siinä, että ymmärtää milloin kääntyä pois. Oikeastaan melko jees freestylemeikki. Parempi kuin se taidonnäyte ennen Apulannan keikkaa. Viimeistelin meikkiä vessan peilin edessä, odotin keikkaa ja loistavaa tunnelmaa. Valot pimeyksien reunoilla loivat kasvoilleni outoja varjoja… Puuterivipalla oli siivottu lavuaarin murentuneet aurinkopuuterit. Kuopus oli lukenut aurinkopuuterin pohjasta, että ravistettava ennen käyttöä. 

Katsoin peiliin. Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään.

Categories
Yleinen

Armoitettu vessarauha

– Mikä siellä oikein rapisee? Vieläkö sulla menee kauan? Huhuu!

Se oli hetki, kun elämäni muuttui.

Minä, omaan napaansa tapittava opiskelijatyttö olin tavannut elämäni miehen vajaa vuosi sitten ja nyt olin tutustumassa uusperhearjen vähemmän tunnettuun puoleen. Kolmevuotias lapsipuoleni makasi vessan oven ulkopuolella ja kuunteli suurella hartaudella vessakäyntini ääniä. Minä, pahasti järkyttyneenä, yritin hoitaa lirutteluni ja rapisteluni niin hiljaa kuin mahdollista. Rehellisestä pierusta ei voinut puhuakaan. Tämä oli pahempaa kuin ensitreffeillä!

Ajattelemattomuuttani olin sulkenut oven. Nyt toki ymmärrän, että lapsien laumakäyttäytymiseen kuuluu vessakokemusten läheinen jakaminen ja on suorastaan julmaa kieltää heiltä tämä lämmin yhteinen kokemus.

Ensisäikähdyksen jälkeen lanseerasin termin vessarauha. Jos jossain, niin vessassa pitää saada olla yksin. Minä halusin paukutella rauhassa, eikä kenenkään tarvinnut tietää, olinko toimittamassa ykkös- vai kakkostyypin hätää. Suhteeni – mieheen tai lapsiin – ei ollut vielä tällä tasolla!

Lienee sanomattakin selvää, että yrityksilleni lähinnä naurettiin. Vessarauha menestyi yhtä hyvin kuin toiveeni, että minun henkilökohtaiset tavarani jätettäisiin rauhaan. Sain jatkossakin vessaseuraa, luentomuistiinpanoihini piirreltiin ja joka kerta lähtiessäni ulos sain käyttää 20 minuuttia kännykkäni etsiskelyyn.

Vessarauha on ollut kadoksissa siitä lähtien. Henkilökohtainen tila on jotain, josta olen joskus ehkä kuullut.

13 vuotta myöhemmin olen täysinoppinut. Teini-ikäiset lapsipuoleni eivät onneksi enää ahtaudu vessaan mukaan, mutta alusta asti itse tuotetut jälkeläiseni pitävät huolen siitä, etten ole ikinä yksinäinen. Onnistuneen suorituksen jälkeen kaksivuotias tarkistaa työn jäljen ja kehuu minua taitavaksi, kun taas neljävuotias vaatii halauksen ja pohdiskelee, mahtoiko olla löysä kakka.

He eivät ole kuulletkaan sanaa vessarauha.

Joskus hetkellisessä mielenhäiriössä yritän hiipiä vessaan yksin kirja kainalossa. Lapset voivat olla täydellisen uppoutuneina kotileikkiin. Lapsi on juuri nukuttamassa vauvaansa päivän kuudensille unille, kun silmiin tulee poissaoleva katse, selkä oikenee ja hän tutkaa tilanteen nanosekunnin nopeudella. Pian kodinhoitohuoneen ovi narisee ja tumma hahmo piirtyy suihkuhuoneen lasiovea vasten. Sormet kurottuvat oven alta ja hamuavat otetta alareunasta…

– Äiti!

Mainitsinko, että siinä #¤%#;n ovessa ei ole lukkoa?

Vippe

Categories
Yleinen

Vesileikkejä ja velikultia

Moni ystävä sanoo, että meillä on viihdyttävää käydä kylässä. Kun saa piirakkaa lautaselle ja kahvikupin käteensä, on mukava seurata sketsiä aitiopaikalta. Farssiksi näytelmä muuttuu siinä vaiheessa, kun mies on lähtenyt työmatkalle. Viiden tunnin todennäköisyydellä hajoaa joko tietokone, auto, pyykinpesukone tai ulko-ovi. Tai sitten hajoaa kissa, joka on niellyt rautalankaa ja ilta vierähtää rattoisasti eläinlääkärin päivystyksessä.

Viime viikolla mies lähti Tukholman kautta Keski-Eurooppaan. Kun auton perävalot hävisivät näkyvistä, pidätin hengitystä seuraavat kaksi tuntia enkä uskaltanut liikkua. Mitä pasahtaa, missä napsahtaa, mikä hajoaa tällä kertaa atomeiksi?

Ei mennyt kuin yksi yö niin johan alkoi tapahtua. Ajattelin lauantain ratoksi vähän kastella takapihan nurmikkoa, sillä olin paikkaillut pari päivää aikaisemmin kaljuja länttejä uusilla nurmikonsiemenillä. (Aloitin muuten epäonnekseni siementämisen pihan perimmäisestä nurkasta niin, ettei aitiopaikalle riittänyt siementä sitten alkuunkaan. Enkä ole muistanut ostaa lisää kylvettävää. No, kolme viikkoa ja silmä tottuu.)

Otin kasteluvettä kannuun lähimmästä ulkohanasta. Kun käänsin hanaa kiinni, se hannasi pikkuisen vastaan, mutta taipui tahtooni. Kun toistamiseen täytin kannun ja olin sulkemassa hanaa, vesisuihku ei katkennutkaan. Väänsin vuorotellen molempiin suuntiin, mutta suihku vain yltyi. Väänsin kaikin voimin, mutta vesiputous ei ottanut talttuakseen vaan ryöppysi iloisesti pitkin seiniä, maita ja mantuja.

Isoin huusi hädissään, että pelottaa. Minä huusin paniikissa, että ei paniikkia, äiti hoitaa! Keskikokoinen itki, että kukat kuolevat vedenpaisumukseen. Minä karjuin, että ne kuolee kumminkin.

Toiminnan ihmisinä lapset alkoivat kantaa erikokoista ja -näköistä sankoa vesisuihkun alle.  Löytyi laastisankoa, multasankoa ja marjasankoa. Isoin löysi jostain hervottoman kokoisen vuotavan saavin – ja jostain tiskin alta oksennussangon. Pian vesisuihkun seassa sinkoili multapaakkuja ja epäilyttäviä eritteitä. Pienin kantoi tormakkana hiekkalaatikolta aina vain pienempiä ämpäreitä, jotka lensivät paineen alla ilmojen halki. Pian mukulat olivat yhtä märkiä kuin äitinsä. Minä sörkin edelleen hanaa naama vettä valuen ja huusin että kantakaa mieluummin jostain puhelin, sillä taidetaan tarvita apua.

Niin, kenet hälyttäisin apuun? Naapurin mies härräsi pihalla ja varmasti kuuli härdellin, mutta siltä en aikonut pyytää yhtään mitään – en ainakaan miss märkämekkona. Vittuili viime vuonna, kun jätin peräkärrin väärään paikkaan. Toisestakin naapurin miehestä oli havainto, mutta sille en kehtaisi huudella mitään. Todisti laulu- ja tanssiesitystäni pari viikkoa takaperin. Nyt jos menisin raja-aidan taakse huitoutumaan, niin luulisi että tällä kertaa esitän sadetanssia. Kolmannelle naapurin miehelle voisi soittaa, mutta se oli vähän liian mukava mies. En sitten millään hennoisi häiritä viikonloppuna. 

Ärsytti. Aikun naapurit olisivat olleet viivana pihassa jo ensimmäisen perkeleen kuultuaan.

Päätin soittaa miehen veljelle. Hän ei ollut olemukseltaan mikään mister sunshine, joten tuskin ärsyyntyisi häiriöstä sen enempää olipa arki tai pyhä. Kytymies ampaisikin tuota pikaa valkoisella ratsullaan pihaan ja yritti vääntää hanaa. Suihku ei kesyyntynyt muskeleidenkaan alla, joten ei siis ollut kyse voimasta. Huojentavaa. Seuraavaksi kuulin oleellisen kysymyksen: missä teillä on pääsulku? Tosiaan! Eipä ollut tullut mieleen sulkea vettä. Eikä ollut kyllä muuton jälkeen koskaan käynyt mielessä tiedustella ukolta, missä meillä on pääsulku. Ei sillä että olisin hanan sijaintia enää huomenna muistanutkaan, vaikka olisin kysellyt.

Sillä aikaa kun arjen sankarini pyllyili pääsulkua etsiessään, katseeni viipyili aavistuksen liian pitkään saunan lauteiden alle sukeltavien pakaroiden perässä ja hävitin yhden lapsistani. Litimärissä kengissä ja tukka vettä valuen juoksentelin paniikissa ympäri taloa ja seuraavaksi pitkin poikin leikkipuistoa pienintä huhuillen. Lapsi löytyi lopulta sisältä. Älysormukseni huuteli, että päivän askeltavoite on melkein suoritettu. Keep going! Teki mieli heittää huutelija lähimpään vesisaaviin.

Kytymies sai vaihdettua hanaan väliaikaisen osan ja muutama päivä episodin jälkeen saapui putkimies, kutsutaan häntä vaikka Panuksi. Samalla ovenavauksella tuli myös siskoni, joka oli tehnyt edellisenä päivänä tinskut. Oli mennyt vääntämään omaa ulkohanaansa ja saanut never ending sadetuksen päälle. Putkimies opasti meitä molempia konkreettisin käsimerkein, että hanan sulkeminen on taitolaji.

Kun Panu härräsi röörien kimpussa, otin lohilaatikon uunista ja työnsin tilalle omenapiirakan. Keskikokoinen sattui tulemaan keittiöön ja tarkkaili puuhiani. Pian hän venytti pikkuvanhalla äänellä:

– Ihanko oooomin pikku kätösin leipasit vähän Panulle piirakkaa?

Hämmentävää. Vaikutti siltä, että äidin verbaalinen lahjakkuus ja isän vittuilun taito olivat risteytyneet ja siirtyneet seuraavalle sukupolvelle jo varhaisessa vaiheessa.

Vastasin lapselleni, että kyyyyyllä vähän menin ja leipasin, sillä Panu oli piirakkansa ansainnut. Lisäsin myös, että meinasin seuraavien päivien aikana leipasta vähän muillekin naapuruston miehille, sillä heidän kädentaidoilleen tulisi olemaan vielä käyttöä tässä elämän teatterissa. Meidän farssi ei näet kaipaa yleisöä vaan roolisuorittajia.

Categories
Yleinen

Voiko rakastaa kahta? – käytännöntoteutus

Se tapahtui huomaamatta. Salakavalasti. Ajattelin lakkaamatta sitä toista, uutta ja innostavaa, joka sai minut tuntemaan itseni itsevarmaksi, kauniiksi ja vahvaksi. Levottomuuteni kasvoi, jos jouduin olemaan pitkään erossa. Vieroitusoireet saivat tiuskimaan tietokoneelle, liikehtimään levottomasti ja itkemään väärin avatulle maitotölkille. Ovelana etsin hetkeä, jolloin voisin varastaa hetken itselleni ja sille toiselle. 

Nautin hetkistä, jotka kotona istuin sohvan nurkassa ja kuuntelin elämän ääniä ympärilläni. Mutta jotain puuttui. Vanha tuntui raskaalta. En tuntenut enää olevani kiinnostava tai sulava sormistani. Tunsin oloni vain armottoman tylsäksi. Aloin maatua sohvannurkkaan. Näin oli käynyt ennenkin. Tarvitsin jotain muuta!

Huomasin yhä useammin ajattelevani hikisiä hetkiä sen toisen luona. Punaa poskilla, veren kohinaa korvissa, sormenpäissä sykkivää sydäntä… Kuinka lihakset piirsivät minut uudeksi…

Eikä se ollut ainoastaan fyysistä, vaikka toki ruumini muisti ja kaipasi. Jälkikäteen leijuin ja muutuin hilpeiksi soinnuiksi. Mutta usein sain myös ajatukseni selkiytymään. Arjen harmauttamat ajatukset hajosivat ilmaan tiivistyäkseen kirkkaiksi ja selkeiksi. 

Silloin tajusin sen. Olin rakastunut.

Olen aina ihastunut helposti, mutta vielä helpommin kyllästynyt! Vaadin uutta, jännitystä, haastetta! En usko, että yksi on koskaan tarpeeksi. Olen kohtuuton, tiedän. Vaihdan uuteen, kun kipinä katoaa. Mutta nyt peli on menetetty. Tämä ei ole vain ohimenevää ihastusta. 

Olin kahden tulen välissä. Kumpikin houkutteli minua, kummastakaan en halunnut luopua. En vanhasta, tutusta, joka oli seissyt tukenani aina, auttanut etsimään itseni. Enkä uudesta, joka sai minut unohtamaan keski-ikäistyvän ruumiini ja hidastuvan ajatukseni. Olisko kamalaa, jos… voisin saada molemmat?

Sehän on vaan aikataulukysymys. Minun täytyi vain tehdä tiukka suunnitelma ja pysyä siinä. Time management, kuten lukioaikainen ryhmänohjaajani totesi määrätessään deadlineja deadlinien perään. Saan mitä haluan, kun vain järjestän aikaa. 

Ja järjestin. Aamulla uusi rakkauteni herättelee suudelmillaan uuteen päivään. Sitten tehokas ja turvallinen rutiinihetki vanhan kanssa. Kun tuntuu, että ruumis jumii, vetää hartioita kasaan ja niveliä kolottaa, uusi piristää pikaisella spurtilla tai kehonpainolla, joka saa lihakset tuleen ja… Illalla voi sitten taas käpertyä nautiskelemaan näppäilystä. Jos nautiskelee lasin viiniä, voi ehkä heittäytyä vähän villimmäksi, kokeilla uutta…

Ainut tietysti on, että työ ja perhe tästä kärsivät. Lapset ja mies. Mutta he ymmärtävät. Pakkohan heidän on. He eivät koskaan voi tulla minun ja kirjoittamisen väliin. Korkeintaan hetkellisesti. Vauvavuosiksi. Mutta nyt olen löytänyt vanhan rakkauteni uudelleen ja aion pitää siitä kiinni. Niin kuin liikkumisestakin, joka saa minut tuntemaan itseni vahvaksi, voittamattomaksi ja täysijärkiseksi. Mutta toinen rakkauteni petti, potkaisi polveen kirjaimellisesti: “Unohda, että juokseminen auringonnousun aikaan metsässä on parasta mitä voi tehdä housut jalassa.”  Nilkuttaminenhan ajaakin melkein saman asian.

Categories
Yleinen

Kultainen suihku

Meillä sattui viime viikolla vesivahinko, jonka seurauksena juoksentelin miss märkämekkona pitkin pihoja ja kotikatua. Episodi sai muistelemaan vuosien takaista hieman tahmeampaa suihkua. Se jos pikkuisen rypee puhtaassa vedessä omalla etupihalla ei ole mitään verrattuna siihen, kun saa kultaisen suihkun keskellä kaupanlattiaa.

Kymmenen kesää sitten remontoimme kotimme kylpyhuonetta. Tai siis siippani ja hänen hanslankarinsa. Minä olin aikaani edellä ja tein työhuoneessa etätöitä käyden välillä hämmentämässä soppakattilaa, jotta raskaan työn raatajilla riitti apetta purtavaksi.

Remonttireiskamme, kutsutaan häntä vaikka Enskaksi, oli metka tapaus. Oikein leppoisa kaveri, mutta liikkeissään varma ja vikkelä, silmissä mukavasti tuiketta. Kivannäköinenkin oli ikäisekseen. Näin hänestä pari märkää untakin; oli oikein kuuma kesäpäivä ja sekoitimme niin kiivaasti liisteriä, että hiki lensi.

Yksi heikkous Enskalla kuitenkin oli. Enskan piti saada joka aamu kaljaa ennen kuin vasara pysyi kädessä. Koska olin muonitusvastaavan roolissa, sain aamulla ensitöikseni lähteä hakemaan S-marketista tuota kullankeltaista elämän eliksiiriä.

Kaupan kaljahyllyn edessä seistessäni mietin, että Enska saattaisi tykätä Karhusta. Olihan hän metsien mies. Rupesin kurkottamaan kohti Karhun sikspäkkiä, mutta kuinka ollakaan, sikspäkki luiskahti kädestäni keskelle kaupan lattiaa. Kaikki kuusi lasipulloa menivät tuhannen pillun päreiksi ja haiseva kaljalätäkkö sirpaleineen levittäytyi laajahkolle alueelle kullaten lattian mennessään. Myös kenkäni saivat osumaa.

Menin hakemaan myyjää, vaikka kyllähän punapää oli jo kuullut ja haistanut touhuni kuten moni muukin aikainen ostosten tekijä. Myyjä hymyili rohkaisevasti, että ei haittaa, kaikille sattuu joskus vahinkoja.

Koska en uskaltanut enää toistamiseen sikspäkkiin koskea, otin hyllystä hidastetuin liikkein pari yksittäistä kaljapulloa ja laskin ne oikein varovasti ostoskoriini ja kassalle.

Seuraavana aamuna Enskalla oli taas jano. Olin itse juonut iltapalaksi jääkaappiin jääneet aamukaljat, joten ei auttanut muu kuin nousta pyörän selkään ja lähteä keskiketteränhakumatkalle lähikauppaan.

Kaljahyllyn eteen päästyäni oli selvää, etten enää kajoaisi lasipulloihin. Räjähtäisivät käsissäni kuitenkin. Nappasinkin vierestä kätevästi sikspäkillisen tölkkiolutta. Tai yritin napata, sillä kuinka ollakaan, sikspäkki luiskahti sormistani keskelle kaupan lattiaa. Kaksi pahiten osumaa saanutta tölkkiä alkoi pyöriä lattialla vimmatusti ympyrää ja ruiskuttaa kunnon paineella kaljaa pitkin poikin seiniä ja lattioita. Sihisevä ja suhiseva kalja kasteli myös minut päästä varpaisiin. Tukasta valui kultaista nestettä ja mekko liimautui kaljasta märkänä kiinni vartaloon.

Muiden kaupassa kulkijoiden ilmeet olivat näkemisen arvoiset, mutta kukaan ei uskaltanut nauraa ääneen.

Eihän siinä auttanut kuin lähteä hakemaan myyjää, vaikka tuttu haju varmasti kassaneitiä jo tavoittelikin. Pian kirosin mielessäni – kassalla istui sama punapää kuin edellisenä päivänä. Ei ollut todellista. Siirsin kaljaisia suortuvia otsaltani ja selitin, että tällä kertaa voisin maksaa aiheuttamani tuhot, sillä tämä alkaa olla päivittäistä. Teki myös mieli selittää, että en minä näitä itselleni ostanut, vaan Enskalle.

”Meillä on vakuutukset”, myyjä hymyili lohduttavasti. Sanoin että oikein hyvä ja että kannattaa pitää ne voimassa, sillä aion asua näillä hoodeilla vielä pitkään.

Koska en uskaltanut enää koskea lasisiin pulloihin enkä liioin metallisiin, nappasin hyllystä muovisen siideripullon matkaani.

Kotiin saavuttuani nakkasin pullon Enskan käteen ja sanoin, että alapa opetella juomaan siideriä. Kaljat saatte tästä lähin kantaa itse.