Viime kesänä sain palautetta mieheltäni, että voisin näyttää aavistuksen vähemmän mieheltä. Perustelu oli aukoton, emme kulkeneet mieheni kanssa samanlaisissa tuulipuvuissa vaan samanlaisissa maastohousuissa ja työkengissä. Mietin, että nyt on saavuttu siihen pisteeseen, ettei mikään ole varmaa. Naiseuteni oli enemmän kuin rauhaton, mutta olin vakuuttunut, ettei lumovoimani todellakaan ole kiinni vaatteista. Toki vuosiin en ole saanut ihailevia kommentteja keikistellessäni mökkiverkkareissa, puhumattakaan siitä, että beibi olisi antanut mulle piiskaa…
Naisellisuus visualisoituu mielessäni huolelliseen meikkiin, tyylikkäisiin mekkoihin ja korkeisiin korkoihin. Kuulostaa vaivalloiselta, epäkäytännölliseltä, jopa kivuliaalta, vaikka kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän. Toivoisin kyllä näyttäväni Audrie Hepburnilta tai Jackie Onassikselta. Mutta toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten. Sillä minä teen ihan mitä vaan ja menen ihan mihin vaan ja tyylissä on tehtävä kompromisseja. Korkkarit eivät toimi kanalassa, kypärän alla eivät kiharat kestä ja rantaa ruopatessa hulmuavat helmat houkuttelevat hyttysiä.
Tykkään kyllä laittautua ja näyttää nätiltä, vaikka turhempaa ei oo olemassakaan. Kaikesta kauneudesta puolet on itsetuhoa. En meikkaa miellyttääkseni muita, vaan saadakseni itsevarmuutta– Paskapuhetta! Kyllähän se boostaa itsetuntoa, kun joku sanoo jotain sellaista, mitä kuulla haluaa. Yleensä meikkaan kunnioituksesta muita ihmisiä kohtaan. Pystyn helposti lähtemään kaupungille ja jopa baariin ilman meikkiä (jos siis pysyisin hereillä baarien avaamisen asti), mutta jos unet ovat vähissä, meikki on välttämätön sosiaalisten suhteiden ja edustustilanteiden kannalta. Töissäkin on näytettävä vastuulliselta ja vakuuttavalta aikuiselta. Tunnilla rohkeus on voimaa. Rehellinen asiakaspalaute tulee välittömästi, jos olen unohtanut meikata: “Oletko sinä vihainen? Jäikö kauneusunet välistä?”
Kyllähän sitä hereillä olevan näköinen opettaja on vakuuttavampi kuin hengen kuolio tai tiivistynyt huokaus. Olen vakavasti harkinnut pellemeikkiä, jossa silmät on piirretty luomiin ja hymy korviin. Kun mieli usvan keskellä vain ohjaa laivaa, on luotava matkustajille illuusio siitä, että kapteenilla on homma hallussa.
Kaikki loputon kauneus, meikkaaminen ja laittautuminen ei kuitenkaan saa kestää kovin kauan. Yleensä lähdön hetkellä tuppaa ilmaantumaan pari muuttujaa, kun on vain hetki aikaa. Kun kuopus oli pieni, kokeilin tekoripsiä. Voi miten ne pelastivat päivän! Joku ihminen kurkisti peilistä! Siksiköhän kuopus itki vähemmän kuin ensimmäiset…? Kaupungille lähtökin nopeutui, kun tarvitsi etsiä vain vähiten pukluinen paita päälle.
Nykyisin juostaan kilpaa aikaa vastaan, mut kuitenkaan ei voiteta. Painovoima vetää luomia ja suupieliä, uurteet kairautuvat silmiin ja suupieliin. Yritäpä rajata löysää nahkaa! Toinen ongelma on, etteivät meikit pysy millään paikallaan. Kauniitkin luomivärit ropisevat poskille ja vielä en ole tavannut ripsaria, joka kestäisi koko päivän. Huulipuna kyllä juoksee vastoin fysiikan lakeja uurteita pitkin ylöspäin kapillaari-ilmiön tavoin. Hiuksiakin eräs kampaaja tupeerasi hartaudella, sumutti lakkaa ja muita kemikaaleja kahden tehtaan verran. Turhautuminen näkyi naamasta, kun lopputulos kesti noin kolme minuuttia. Se tupeeraus oli kuulemma ollut ainut vaihtoehto liian liukkaisiin ja eloisiin kutreihini.
Ehostaminen ja tälläytyminen on minulla vaikeaa, luultavasti jokin virhe ohjelmoinnissa, joten olen mielelläni antanut tytärten kokeilla ja leikkiä, jotta aggressio ei taittuisi johonkin tyhmään. Mielessäni välähtelivät omat epäonniset kokeilut: meikkivoidenaamio, paksut, mustat, paksut rajaukset, liikaa hajuvettä, liikaa huulipunaa, liian vähän tajua… Kaikki suurimmat kauhut on toiveitten peilikuvia ja meikkisuti kädessä on avain niihin. Vanhempi neitokainen harjoitteli Youtube-videon avulla punaamaan huulet. Antoi asiantuntevia neuvoja minulle ja vinkui sitten luvan meikata pikkusiskonsa.
Seuraava maanantai ei ollut taaskaan kaikkein armeliain ja päätös todisti, että viisaus ei asu minussa.Tavoitteena oli kahden minuutin meikki. Lähtöön oli kahdeksan minuuttia, joten silmiin rajaus… Mitä helvettiä! Terä oli tylsynyt pyöreäksi! Ja minä kun halusin terävän, ohuen rajauksen. No, tuleepahan utuinen meikki. Vetäisin autopilotilla rajauksen vasempaan silmään. Punaista! Syntinen silmämeikki oli muuttunut silmätulehdukseksi. Tarkempi terän havainnointi paljasti, että kynällä oli rajattu huulipunaa.
No, ei rajauksia sitten! Ripsarit ja kulmat… Mitä v…?! Oikea kulmakarvani oli muuttunut punaiseksi! Kulmavahasudilla oli silläkin siloiteltu punaa. Siinä vaiheessa vilkaisin kelloa ja totesin, että viisaus on siinä, että ymmärtää milloin kääntyä pois. Oikeastaan melko jees freestylemeikki. Parempi kuin se taidonnäyte ennen Apulannan keikkaa. Viimeistelin meikkiä vessan peilin edessä, odotin keikkaa ja loistavaa tunnelmaa. Valot pimeyksien reunoilla loivat kasvoilleni outoja varjoja… Puuterivipalla oli siivottu lavuaarin murentuneet aurinkopuuterit. Kuopus oli lukenut aurinkopuuterin pohjasta, että ravistettava ennen käyttöä.
Katsoin peiliin. Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään.