Categories
teinit

Teenagers´ (Winter) Fashion 2022

Muutamia viikkoja sitten talven ensimmäiset pakkaset piristivät jälleen perheensisäistä vuorovaikutusta. Näkemyserot sopivasta pukeutumisesta sukupolvien välillä olivat nimittäin jälleen tapetilla. Vaikka edelleen pidän omaa mielipidettäni oikeana totuutena, en täysin tuomitse kehittyvien jälkeläisteni vaatevalintoja, sillä niissä taitaa piillä survivalismin siemen. (Muista teinien elintärkeistä taidoista voi käydä lukemassa täältä.)

Kun jää ritisi rapakoissa ja kuuran vaalentamat ruohonkorret kaartuivat pihamaalla, kymmenvuotias suuntasi innokkaana kouluun. Ei hattua. Ei hanskoja. 

Collegepaita kuitenkin, jalassa läpikuultaviksi hituneet trikoot ja auringon haalistamat kesäavokkaat. 

Karjahdus tavoitti kuopuksen pihatieltä ja pakotti palaamaan puhuteltavaksi. 

“Missä hattu?”

“Tässä on huppu.”

“Hanskat?”

Omia sormia pakotti jo 10 asteen tuntumassa ja tämä juoksenteli ilman lapasia!

Kuopus katsoi minua kummissaan ja työnsi sitten kätensä taskuihin esitelläkseen minulle ilmeisen tuntemattoman tekstiili-innovaation. 

“Tässä on taskut.”

“Pitää olla paksummat housut. Ja takki.”

“Ei ole takkia.”

“Siellä se on naulakossa.”

“Ei ole.”

Ojensin takin naulakosta lapsen käteen. 

“Ulkohousut?”

“Ne on liian pienet.”

Jätin innokkaan esiteinin alkion hivuttamaan takkia päälleen ja lähdin kaivamaan vaatehuoneen syövereihin varaamiani ulkovaatteita.

“Sopisikohan nämä?”

“Joo, sopii”, lapsi vinkaisi ja tunki housut reppuunsa. 

“Ne pitäis laittaa jalkaan…”

“Laitan koulussa. Myöhästyn. Heippa!”

Vilkaisin ikkunasta maantiekiitäjää ja totesin, että lämpimät asusteet puuttuivat edelleen. Mutta takki oli ainakin päällä.

Varttia myöhemmin katselin teinin lähtöä. Tällä oli jalassa farkut. Ainakin nimellisesti. Aivan varmasti nuoruudessani oli ollut kangastakin reikien ympärillä. 

“Eikö siulla ole ehjiä housuja!”

“Ei. Nää on ihan hyvät.”

“No ei ole!”

Deja vú. Tämä keskustelu oli käyty aiemminkin. Noin 25 vuotta sitten… Mutta äitin argumentit olivat olleet ihan perseestä. Rikkinäiset housut olivat siistit. Kaikilla muillakin oli. Kaupasta ostetut ja oikealla tavalla, polven kohdalta revityt. Ei silleen vahingossa vaurioituneet, kun lahje jää pyörän ketjun väliin, myhjäytyy mustaksi ja repeää pystysuuntaan.

“Takki?!”

“Ei ole.”

Haroin naulakosta takin, jonka tytär itse oli edellisenä iltana varastosta hakenut.

“En tarttee.”

“Tarvitset. Siellä on pakkasta!”

“En.”

“Sie palellut!” 

“En.”

“Senpä huomaat sitten miun ikäisenä!”

Hengitin syvään. Teinille tulevaisuus, jossa tällainen puolipukeutuminen tulisi kostautumaan pakottavina polvina ja särkevinä sormina, oli yhtä kaukainen ja vaikeasti hahmotettava kuin scifi-leffojen mielikuvituksellinen maailma.

Ehkä olinkin itse syypää teinieni itseriittoiseen lämmönsäätelyyn. Modernin kotimme lämpötilaa nimittäin säädetään villasukilla ja vilteillä, ja etelänlomat hoidetaan sukulaisissa, joissa lämpötila nousee 20 asteen paremmalle puolelle. (Ei kuitenkaan liian paljon.) Appiukkokin tulee kylään yleensä kesäaikaan ja toppahaalarissa. Jo vauvana lapset mönkivät villahaalareissa vetoisilla lattioilla. Liekö siksi alkoivat niin varhain pyrkiä kahdelle jalalle ja sen jälkeen eivät paikallaan pysyneetkään. Jatkuva kylmäaltistus oli ilmeisesti karaissut lapset selviämään pienistä pakkasista kevyemmällä varustuksella.

Kolmas lapsista mönki kammiostaan minuuttia vaille bussin lähtö. Päässä pikkusiskon lippis, lapaset ja ohkainen takki. Ulkovaatteita kuitenkin. Jalkaan sankari veti hikisiltä varpailta tuoksahtavat kosteat lenkkarit. Nuo ympärivuotisesti käytössä olevat monitoimijalkineet, joiden alkuperäistä väriä oli enää hankala arvata.

“Eikö palele varpaita?”

Kysymys kimposi takaisin suljetusta ovesta. 

Niin, jos varpaita ei palellut, miksi vaivautua lämpimämpiä kenkiä hankkimaan turhan takia? Varsin järkevää oli olla tuhlaamatta jonninjoutaviin hyödykkeisiin, kun vähemmälläkin selvisi. Alla olevaan taulukkoon on koottu lenkkareiden käyttökohteet.

SäätilaTeiniÄitiIsä
+30 °Clenkkaritei kenkiätyökengät
-30 °Clenkkarit
(villasukat, varrettomat)
toppakengät ja villasukattyökengät
sukujuhlatlenkkaritavokkaattyökengät
(jos vaimo ei ennätä puuttua asiaan)
veneen nostolenkkaritkumpparittyökengät
lenkkeilyno v****u lenkkeilelenkkaritei harrasta
koulu/työlenkkarithengittävät, elvyttävät, verenkiertoa virkistävät sisäkengättyökengät
Teini lienee perinyt kulutusgeeninsä isältään.

Itse asiassa vaikuttaa siltä, että käyttöprosentti teinin lenkkareilla on huimasti suurempi kuin omillani.

Vaikka näin vanhempana teinien epämääräinen pukeutuminen tuntuu käsittämättömän typerältä, laajemmassa mittakaavassa ja vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa se ei välttämättä sitä ole. 

Vastuullinen kuluttaminen ja kylmänsietokyky ovat oikeastaan erinomaisia piirteitä teineille. Selviävät hyvin ensi talvena, kun inflaatio syö verottajalta jääneet tähteet ja sähköä säästetään lämmitystä pienentämällä tässäkin torpassa. 

Tai niin me luulimme. Anoppi soitti välittömästi, kun radiomainoksessa kehotettiin alentamaan huonelämpötilaa asteella. Kielto oli jyrkkä: “ Te ehdottomasti ette!” Asteenkin pudotus olisi kuulemma kohtalokasta talon rakenteille. Saisimme toteuttaa kansallisvelvollisuuttamme sanomalla hyvästi pitkille, kuumille suihkuille. 

En tiedä kenelle se tulee olemaan vaikeinta. Teineille?

Vai minulle…

Categories
Yleinen

Päivä ilman sinua

On viimeinen tavallinen sunnuntai. Heräämme kaikki yhdessä kesämökillä. Isoimmat lapset kinastelevat kaukosäätimestä, pienimmäinen kömpii ukin ja mummin sänkyyn kellimään. Radio Suomessa Tapani Kansa laulaa Kesän lapsesta. Mieleen muistuvat lapsuuden hikiset automatkat mökille, kun isän Volvossa soi yksi ja sama C-kasetti ja lämpöpuhallin paahtoi täysillä taustoja. Isi kuuuuuuma! huusimme kuorossa, mutta isä ei raaskinut laskea lämpöjä.

Nytkin on lämmin. Höytiäinen on rasvatyyni, pihapuut seisovat värähtämättä paikallaan, elokuun aurinko panee parastaan. Sunnuntai-ilma, hymähdämme. Silloin ei tee mieli lähteä maalta kaupunkiin.

Luen Sunnuntaisuomalaista ja otan kolmannen kupin kahvia. Huomaan ettei isäni juo enää kahvia entiseen tapaansa. Tuskin saa alas kupillistakaan.

Silloin tiedän.

Luen kuolinilmoitukset ja niiden värssyjen kuluneet lauseet läpi. On siellä ikuinen kesän maa, sydän uupunut levätä saa. Sydän seisahtuu. Ei, ei, ei minun isälläni ole uupunutta sydäntä. Ottakaa joku, joka on oikeasti uupunut ja elämään kyllästynyt! Ei tämä näin voi mennä, helvetin epäreilua!

Aamupalan jälkeen alamme touhuta ja laittaa mökkiä talviteloille. Isäni lompsii puupinolle ja alkaa halkoa pöllejä halkomakoneella puoliksi. Huomaan että raskaimmat jäävät pinoon. Minä otan rautaharavan ja alan levittää multakuormaa, jonka isäni on kipannut jo alkukesästä kuorma-autolla keskelle pihamaata ja joka kasvaa jo heinää ja horsmaa.

Kasvaa heinää. Kasvaako isäkin heinää ensi kesänä? Minun villi ja pitelemätön isäni?

Isä huilaa halonteon välissä, istahtaa pöllille ja katselee pitkään järvelle. Nostaa likaisen lippahatun lippaa, kääntää katseensa minuun ja sanoo ensi kesänä pannaan tuplasti perunaa. Sen jälkeen olemme pitkään hiljaa. Aavistamme molemmat, että seuraavaa kesää ei ehkä tule. Kyyneleet kätkeäkseni käännän isälle selkäni ja alan levittää multakuormaa yhä kiivaammin liikkein. Isä tulee pian viereeni, ottaa otteen haravasta ja neuvoo hellästi ”Katso kulta pieni – isi näyttää, tällä tavalla.”

Kävelen rantaan kerätäkseni uimalelut talveksi talteen. Yksinäinen kalatiira kaartaa rantaan ja kohoaa kohti aurinkoa niin, etten enää kärsi katsoa sen lentoa. Raahaan lötteröiksi vajuneet uimarenkaat ja ilmapatjat kuistille ja alan tyhjentää niitä. Puristan sormet venttiilin ympärille ja kuuntelen kun hiljainen suhina karkaa ilmoille. Isäni istuu kuistin keinuun ja katselee touhujani vaitonaisena.

Tällä tavallako ilma pakenee isästänikin? Tuosta noin vaan? Niin kuin elämää ei olisi koskaan ollutkaan? 

”En minä vielä täältä haluaisi lähteä. Näin kun saisi olla ja elää”, isä sanoo ääni väristen kuin aavistaen ajatukseni.

Päiväruuan jälkeen teemme vielä retken soramontulle. Isäni uusi kuorma-auto seisoo hiekkaharjujen edessä täysi sorakuorma päällään kuin huutaen kohtalon ivaansa. Montako vuotta sitä etsittiin ja montako kuormaa isä sillä ehtii ajaa? Entä jos kuormia tulee vähemmän kuin etsintään käytettyjä vuosia?

Poika haluaa harjoitella auton ajamista sorateillä. Poika kääntää virrat päälle vanhaan Peugeotiin, ja isäni nousee apukuskin paikalle. Katson kun auto kiemurtelee soraharjujen väliin ja katoaa näkyvistä jälkiä jättämättä.

Kävelen metsään. Huomaan että kangas on täynnä haaparouskuja ja karvarouskuja. Niitä löytyy aina vain lisää ja lisää. Kumarrun kuusien alle ja kerään saalista koriini nelinkontin. Oksat repivät poskiani, mutta sienet eivät lopu. 

Tällä tavallako syöpäkin leviää? Kuin sienirihmasto. Niin ettei jaksa enää kurkottaa, niin että lopulta ote höltyy ja käsiin jää enää nihkeä ja kalvava kylmyys. 

Seitsemän viikkoa myöhemmin seison isäni kuolinvuoteen äärellä. Kun kuuntelen viimeistä pitkää hengenvetoa ja pidän hiljalleen kylmenevästä kädestä kiinni, en voi ymmärtää, miten joku niin elävä voi yhtäkkiä olla niin poissa.

”Siinä oli yksi ihmiselämä”, sanon ääneen.  

”Mutta eli kolmen edestä”, siskoni kuiskaa lohdullisesti nyyhkytyksensä lomasta.

Niin – yhtenä päivänä kuolemme, kaikkina muina päivinä saamme elää.

Kun menen ensimmäistä kertaa mökille isäni kuoleman jälkeen, löydän isäni vihreät saappaat mökin kuistilta. Ne ovat samassa paikassa, johon isäni ne viimeisenä tavallisena sunnuntaina jaloistaan riisui. Kärjet järvelle päin, kuinkas muutenkaan? Kuistin naulassa roikkuu kalaverkko, jossa ammottaa iso reikä. Isällä ei riittänyt hermo päästellä kuhia verkosta ilman saksia. 

Mökin vieressä seisoo tutulla paikallaan isän verstas. Se persoonallisesti pintalaudasta rakennettu kyhäelmä, jonka keltaiseen liukuoveen on naulattu hirventalja. Pihamännystä katsoo hymyilevä kuu, josta äiti sai sätkyn. Se jota varten isä varasti liinavaatekaapista keltaisen lakanan, päällysti sillä autonvanteen, piirsi tussilla lakanaan silmät ja suun ja ripusti täysikuun puuhun.

Tontin vasemmassa laidassa seisoo sauna, jossa isä sai parhaimmat ideansa. Ne joille muut pudistelivat päätään. Vaatehuoneessa roikkuu isän villatakki. Nuuhkin sitä varovasti ja suljen silmäni. Tuttu tuoksu – Axe Africaa, hiekkakenttien lämpöä ja auringonpaahtamaa moottoriöljyä. 

Tulee ensimmäinen isänpäivä ilman isää. Kesäkin tulee, mutta isä pysyy poissa. Tulee toinen isänpäivä ilman isää. Silti hän on jossakin. Jossakin lähelläni, vierelläni, sisälläni, sielussani – minussa. Aina kun innostun lapsen lailla, tunnen että isäni on läsnä. Kun saan idean, joka lähtee laukalle enkä pysy nahoissani, hän elää minussa. Kun pelleilen ja nauratan lapsiani tikahtumisen partaalle, hän kulkee kanssani. Kun hermostun ja ärähtelen ympärilleni, isäni luonne puskee esiin. Kun kysyn mutten malta kuunnella vastausta, hän on rinnallani. Kun olen surullinen, hän vie minut kujeillaan varjosta valoon. Kun lähden tien päälle ja viivyn reissullani luvattua kauemmin, koska maailmassa on niin paljon mielenkiintoista nähtävää, tulee kotoisa olo. Silloin hän on lähelläni.

Categories
Yleinen

Kolmen A:n lomamatka, osa 2

Olet jo varmaan odottanut perheemme lomamatkan jatko-osaa jännityksensekaisin tuntein! Jos et ole lukenut osaa 1, tee se tästä.

Armoa!

Aamulla heräämme Mikkelin hotellista. Pienin sanoo olevansa nälkäinen ja hamuaa eväshedelmiä kassistani.

– Otan tän banaanin mukaan!

– Äitin tyttö. Mutta nyt rakas jätä se banaani siihen, nyt ei syödä banaania. Myö mennään aamupalalle tuonne saliin.

Hotellin ravintolassa on järkyttävä ryysis, sillä osa pöydistä on käyttökiellossa koronarajoitusten takia. Joudumme odottamaan ikuisuudelta tuntuvan ajan nälkäisten lasten kanssa aulassa. Tarjoilija sinkoilee sinne tänne ja pahoittelee joka käänteessä.

– Eipä meillä kiirettä, myö ollaan lomalla, poika vastaa verkkaisesti ja hymyilee tarjoilijalle rennosti.

Hämmennyn. Ehkei ne ihan vinoon kasvaneita ole?

Ruokapöydässä pienin alkaa laulaa. Viereisen pöydän täti ei saa pikkuisesta silmiään irti.

Kun aamiaisen jälkeen pakkaamme kamat ja teemme lähtöä hotellihuoneesta, kaivan vielä puhelimeni esille. Sanon miehelle, että on pakko ottaa muistoksi kuva sängyn päädyssä lojuvasta Hitler-tyynystä.

On sillä viikset.

– Siis älä vaan jumalauta sano, että luulet tuon olevan Hitler!!

– Siltä se näyttää. Viikset ja kaikki.

– Ei jumalauta. Se on Marsalkka Mannerheim. Myö ollaan Mikkelissä ja Mannerheim on Mikkelissä vaikuttaneita suurmiehiä. Ylipäällikkö Mannerheim siirsi päämajansa Pohjanmaalta Mikkeliin, ja se päämaja sijoittui tähän Hotelli Seurahuoneeseen. Hämmentää tuo musta aukko siun historian tietämyksessä.

– Jos se on minun mielestä Hitlerin näköinen mies, niin sillä ei ole mitään tekemistä miun historian tietämyksen kanssa!! Ei sillä että sillä voisi kehuskella, mutta anyway, puolustaudun.

Hotellin käytävällä keskustelu jatkuu.

– Okei kyllä mie vähän ihmettelin, että se oli vähän erinäköinen Hitler kuin yleensä, totean.

– Elä vaan lausu ääneen sitä nimeä!! mies kuiskaa kovaäänisesti ja vilkuilee ympärilleen.

– Vittu ootko tosissas?

– Ei ole korrektia sanoa sitä nimeä ääneen yhtään missään.

– Trust me, I know. Oon saksan ope. Mutta nyt ollaan Suomessa.

– Ei edes Suomessa!!

– Olkaa hiljaa, hävettää!!! poika karjuu.

– Isäs on sotajalalla niin kuin Aatu aikoinaan. 

Siinä me sitten riidellään keskellä kauneinta lomamatkaa eteläsavolaisen hotellin käytävällä Natsi-Saksan johtajasta. Mutta lienee niitä turhempiakin riidanaiheita – kuten tiskikoneen täyttäminen ja loogisessa järjestyksessä etenevä ruohonleikkuu.

Autossa pienin aloittaa kyselytuntinsa, kun suuntaamme auton nokan kohti Visulahtea.

– Minne me mennään? Hoplopppin mennään, Ilolahteen!                  

– Mie haluun Tykkimäelle! keskimmäinen huutaa.

– Tykkimäkeen! Nyt mennään Tykkimäkeen. Tykkimäellä kiva päivä vietetään!! alan laulaa.

– Lapset, muistakaa. Ei tätä sanaa tai äiti laulaa. Kiellettyjen sanojen listalla Tykkimäki, Visulahti, Tässäkö tää oli, mies luettelee.

– Oikeesti mennään Visulahteen, kertaan.

– Vivulahteen jee! pienin huutaa.

Visulahdessa sodimme konkreettisesti pallopyssyillä. Mies tähtää minua pyllyyn, osuu ja näyttää nauttivan. Isoimmat puhaltavat kerrankin yhteen hiileen huvipuistolaitteisiin rynniessään ja pienin nukahtaa vetokärriin. Pian lapset hinkuvat vesimaahan, vaikka on kesän kylmin päivä eikä meillä ole pyyhkeitä. Tyypillistä. Tyypillistä on myös, että vessasta on hädän hetkellä paperi loppu. Käytän pyyhkimiseen kasvomaskia ja myhäilen tyytyväisenä luovuudelleni. Toimisikohan maski pyyhkeenäkin?

Seuraava sota alkaa vahakabinetissa. Olen askeleen edellä lapsiani enkä malta vastustaa kiusausta. Tekeydyn vahanukeksi vankien joukkoon. Kun perhe saapuu nukkien eteen, hyppään esiin ölisten ja mölisten. Lapset melkein paskovat alleen ja mies alkaa huutaa.

– Onko pakko?!! Tässä vaiheessa päivää ei enää huumori riitä!!

– Olisko kannattanut miettiä riittääkö huumori vai ei jo 16 vuotta sitten?

Mies alkaa mököttää. Kaiken lisäksi törmäämme Marsalkka Mannerheimiin. En uskalla sanoa ääneen, ketä hän mielestäni muistuttaa.

En sano mitään.

Illalla syömme Imatran hotellilla buffetpöydästä. Pienin suostuu vain maistelemaan kurkkua ennen kuin menee pöydän alle potkiutumaan.

– Mie himoitsen tuota jälkipöytää, sanon ja repeän pian lapsukselle.

– Jälkipöytä? Meillä on alkupöytä, pääpöytä ja jälkipöytä tiramisupinnoitteella. Kotiinko halajat? Syökäähän lapset niin jaksetaan kantaa, painaa aika paljon, mies vitsailee.

Pienin on jo siepannut jälkipöydästä vaahtokarkit molempiin käsiinsä ja alkaa leikkiä.

– Minä olen Illi, kuka sinä olet? Mennään piiloon!

Kun nousemme pöydästä, mies saa kuningasajatuksen.

– Pannaanko äiti navigoimaan takaisin hotellihuoneeseen?

– Joo, se ei varppina osaa perille! lapset nauravat.

– Onko tää teille suurtakin hupia? kyselen.

– Empiirinen koe kontrolloidussa testiympäristössä.

Perhe jättäytyy jälkeeni ja minä yritän tsempata ravintolan edessä. Käännyn vasemmalle, ja tällä kertaa onni suosii rohkeaa, mutta tänka på tulee heti seuraavassa käytävähaarassa. Käännyn eri suuntaan kuin muu perhe.

– Isi, äiti katosi! keskimmäinen huutaa.

– Äiti hävisi ekan kokeen.

Aamulla kävelen jälleen itsetietoisena pitkin hotellin käytäviä kohti samaa ravintolaa, mutta lähden jo lähdössä eri suuntaan kuin muu perhe.

– Darwinismi toimii, mies toteaa.

Aamiaista popsiessamme pähkäilemme, kumpi ottaa pienimmän vastuulleen kylpylässä.

– Onks sulla piilarit päässä? Viimeksi lähdit vieraan miehen matkaan, kun niitä ei ollu, mies muistelee.

– On piilarit, en kai mie kolmeveen kanssa uskalla uimaan ilman silmiä.

– Mutta minun kanssa lähdet mielelläsi?

Viereisessä pöydässä istuu niin ikään kolmilapsinen perhe ja mummo. Äidillä näyttää olevan hermo pinkeällä, kun lapset kinastelevat milloin mistäkin. Syönnin jälkeen mummo ryhtyy siivoamaan pöytää ja latomaan lautasia päällekkäin.

– Äiti anna olla! Ne siivoo kyllä! Kohta on haarukka jonkun silimässä, kun siinä reuhdot.

Jotenkin lohdullista, ettei muillakaan menee kuten elokuvissa.

Kylpylässä lillun paikallani ja katselen ikkunasta ulos, sillä ei tee mieli uida ihmiskeitossa. Populaa on liikaa, kuka tästä oikeasti nauttii? Yhtäkkiä olen varma, että läheisen männyn latvassa istuu valkoinen kakadu. Reppana on karannut joltakin huolestuneelta omistajalta, joka etsii siipiveikkoaan hermorauniona ympäri pitäjiä. Päätän jakaa huomioni Kadonneet lemmikit -ryhmään heti kun pääsen hotellihuoneeseen. Pian lintu lähtee lentoon ja huomaan että se onkin naakka. Hotellihuoneessa kerron nauraen harhoistani miehelle.

– Onneksi et kertonut kellekään. Oltais jouduttu neljästään kotiin, kun olisit joutunu suljetulle. Tosin itse en erota edes naakkaa ja korppia toisistaan.

– Oikeesti?? ihmettelen.

– No samalla tavalla kaikki kakspyöräset on sulle mopoja.

Hotellihuoneessa alan meikata päivän seikkailuja varten. Lapset ovat jo lähtökuopissaan.

– Äiti naamioituu, saattaa kestää vielä hetkisen, mies varoittelee lapsia.

– Katotaan kenellä kestää, kun isänne pääsee vessaan.

– Tämä on isin aamurukous – drop and go! ukko huutaa pöntöltä.

– Voisitte sillä välin kerätä roskat. Pöydän alla on karkkipapereita. Muistakaa kolme a:ta. Tässä kohtaa Avuliaisuus!

– Anna Armoo, mie vein jo tuon roskat roskiin! keskimmäinen kommentoi ja osoittaa veljeään.

Päätän meikata itseni loppuun autossa, porukka käy sen verran kuumana.

– Nyt mennään sinne Ahvenanmaalle! poika julistaa.

– Eikun Lappeenrantaan, korjaan.

Autossa huomaan, että Elinan nukke on jäänyt kyydistä. Mies peruuttaa ja juoksen hakemaan Babybornia leikkipaikalta. Onneksi lelu löytyy ja matka voi jatkua.

– Äitille piste Avuliaisuudesta, kun muisti nuken.

Kolmevuotias alkaa höpöttää. 

– Pinkkiin luolaan ei saa mennä. Äiti, miten meidän päät pysyy?

Alan käydä läpi selkärankaa ja muita kehonosia ja annan selonteon, miksi pää pysyy paikoillaan samalla kun ehostan nahkaani. Kohta käännyn poikani puoleen.

– Onks miun pää nyt hyvä? Onko kulmat hyvin vai piirsinkö ohi?

– Otsassa on kikkeli.

– Hihihihih.

Kun pääsemme Lappeenrantaan, etsimme ensimmäiseksi vatsantäytettä. Ihmisiä on liikenteessä kuin meressä monneja ja ruokajonossa alkaa mennä hermo. Kun odotamme yläterassilla apetta pöytään, tunnelma on suorastaan hilpeä. Isoin ja keskimmäinen mököttävät hattujensa uumenissa ja yrittävät vuorotellen käydä käsiksi toisiinsa. Pienin konttaa pöydän alla ja kymmenen lokkia kärkkyy roskiksen vieressä. 

– No jo on lokkeja, mies huokailee.

– Lokki, lokin päällä lokki, alan laulaa.

– Ei jumalauta. Ei jaksa.

Kun syön pitaleipää, salaatti ja nyhtökaura valuvat pitkin poskia, tippuvat syliin ja siitä terassin laudoitukselle. Lokit aktivoituvat ja sieppaavat murusia jalkojen välistä. Ärsyttää ihan kaikki. Mies katsoo pinkeää ilmettäni eikä voi olla kommentoimatta.

– Äiti muistaa nyt ne kolme a:ta. Asenne, Avuliaisuus ja Armo. Ja varo kakaduita.

– Buaahhahha.

Kun vatsat on ravittu, alamme etsiä Lappeenrannan kuuluisia hiekkaveistoksia. Taivallamme helteessä pitkin rantaa ja kannamme vuorotellen pienintä milloin sylissä, milloin reppuselässä, milloin reidessä. Ranta jatkuu loputtomiin. Lapset valittelevat jalkojaan enkä ihmettele. Omanikin ovat jo tohjoina. Veistokset kierrettyämme lapset alkavat kärttää tivoliin. Kun kiellämme moisen huvin, alkaa huuto ja mökötys. Jätskikojukaan ei viilennä tunteita, sillä jäljellä ei ole kuin yhtä makua. Kun yritämme löytää mukulakatua pitkin autolle, mies ehdottaa museokäyntiä.

– Ootko niinku tosissas? 

Ite tekisin paremman.

Kotiin päästyäni huokaisen ja säntään ensitöikseni mustikkametsään.

Tästä alkaa loma.

Mättäällä alan jo haaveilla töihin pääsystä, eikö tässä jo lomailtu ihan omiksi tarpeiksi. Töihin pääsy jää haaveeksi, sillä mustikkareissun jälkeen ihmettelen outoja vatsakramppeja ja pian alan harrastaa drop and go:ta sen verran tehokkaasti useamman päivän ajan, että alan muistuttaa kuivan kesän oravaa.

Töitä edeltävänä viikonloppuna käyn hakemassa vauhtia sairaalasta. Kun makaan tipassa ja kuuntelen hoosiannaa huutavaa suolistoani, luulen kuolevani. Tosin se ei ole mitään verrattuna siihen kärsimysnäytelmään, jonka koin ennen petiin pääsyä, kun yöllä haahuilin ja harhailin aution lasaretin käytävillä yksin ja tuskissani. “Seuraa sinistä viivaa, jos olet menossa osastolle 4G, seuraa punaista linjaa niin pääset 3EKG:lle, seuraa vihreää vanaa niin pääset päivystykseen” tai jotain. Ellei ystävällinen hoitaja olisi taluttanut minua oikeaan osoitteeseen, voin kertoa että seuraava potilas olisi seurannut paskavanaa.

Lomani jatkuu sairaslomalla. Kun pysyn tolpillani ja saan diagnoosiksi Ehec-bakteerin, joudun antamaan terveysviranomaisille tarkan selostuksen niin suullisesti kuin kirjallisesti lomani käänteistä ja kaikesta, mitä olin pannut suuhuni niin pää- kuin jälkipöydässä. Joudun listaamaan myös kaikki kontaktini eläinkunnan edustajiin. Yhteen kohtaan kirjoitan “Juvalla nuohosin pässipojan kanssa.” Tehkööt omat päätelmänsä lomani kohokohdista. Melikuvituskakadua en katso aiheelliseksi mainita.