Categories
Yleinen

Nolo, nolompi, teinin äiti

Tulevana sunnuntaina hemmotellaan synnyttäjiä, meitä helliä hoivaajia, joilla on ainoa pääsy jääkaapille ja pesukoneelle, ikuisesti kärsivällisiä kasvattajia, joilla on pohjattomat taskut täynnä valuuttaa, vuorokaudessa 30 tuntia ja joiden lempiharrastuksia on keräillä likaisia astioita lattioilta, järkätä sote-aikoja, reagoida Wilma-viesteihin ja taikoa ehjät ja katu-uskottavat kengät kahdeksalta kouluaamuna.

Äitienpäivän kukkaset, kortit ja kakut korvaavat kaiken. Toki esikoiseni äitienpäiväkortti vuodelta 2017 on edelleen matkalla. Ilmeisesti se oli joutunut jotenkin – täysin lapsestani riippumattomista syistä – koulun ilmanvaihtokanavaan… Mutta koska vuosien saatossa äitienpäivämuistamiset ovat vähentyneet, arvelin kysellä josko lapsilla joitain muistoja minusta olisi. Tai siis kuulin radiosta, että teinien vanhempien tehtävä on olla noloja, joten kysyin, milloin lapseni olivat hävenneet minua.

“Milloin viimeks oltiin missään yhtäaikaa? Silloin.”

“Kun pidit liikkakerhoa ja aloit tanssia.” Vähän jos pyllyä ketkutin kun päässä soi chachacha…

“Kun tulit kukkakaupan kanssa optikolle.”

Kolme alenarsissia nappasin Prismalta odotellessani lasta optikolta! Puolustukseni on sanottava, että olin matkalla autolle, kun lapsi soitti ja hätäili, että pitäisi tulla maksamaan… Eikä niistä paljon multaa karissut, kun olihan siinä ne toppatakit vähän eristeenä.

“Kun tanssit koululla. Miulla on muuten videoaineistoa.” Harkitsin hetken jakavani videon kyläjuhlien tansseista tässä…

“Kun tulit koululle.”

Kutsu kävi tulla juttelemaan opettajan kanssa. Onnistuneempi keikka olisi kuulemma ollut, jos en olisi tervehtinyt lasta tai sen kavereita, enkä kaivanut kassista pillimehua ja patukkaa ja tarjonnut niitä nuorisolle välipalaksi tai jos en olisi tullut oikeastaan paikalle ollenkaan.

“Kun kerrot muka hauskoja juttuja miun kavereille ja sie oot ainut joka nauraa. Vähän niinku opettajat, jotka kertoo omasta mielestään hyviä juttuja ja nauraa yksin.”

Totta kai mie sellaiset opettajat tiedän! Vasta eilen totesin, että ei 16-vuotiailla ole huumorintajua…

“Se kun menit päivystykseen väärästä ovesta, vaikka siellä oli isot kyltit ja nuolet ja opasteet.”

Tässä olisi hyvä olla onnellinen, koska kuitenkin käveltiin yhdessä kauppaan (jossa oli lasten kavereita energiajuomaostoksilla) ja sen parkkipaikalta (jonne palattiin juosten, koska unohdettiin kiekko) rakennustyömaan (jossa oli muutama moikattava tuttu, jotka ei sitten olleetkaan tuttuja) läpi pääovelle ja siitä laboratorion ja kahvion kautta infopisteelle, josta ystävällinen hoitaja ohjasi takaisin kävelytielle ja rakennusten M, C tai H kautta päivystyksen ovelle. Olisi ollut nimittäin melko monta muutakin mahdollisuutta hävetä!

Onneksi mies tuumi, ettei häpeä minua. Se on hyvä, sillä itseä välillä vähän hävettää omat toilailut. Toki epäilen, että puolisoni häpeämättömyys on vain taito sulkea silmät oikeissa tilanteissa. Taito, jota kannattaa tietoisesti harjoittaa, sillä uskon sen olevan kestävän rakkausavioliiton ydin. Varsinkin meidän tapauksessa. Anna Perhokin toteaa kolumnissaan: ” Jokainen luovaan elämäntapaan ja konventioiden rikkomiseen heittäytyvä joutuu myös kohtaamaan t-paitasloganin Aina saa kärsiä ja hävetä.”

Categories
arki kaaos perhe Yleinen

Selviytymisstoori osa 88 – Mitä sitä pienistä pillastumaan

– Isiiiiiiiiiiiiiiiiiiii……

Rakas päiväkirja, 20.2.2016

Tässä on nyt kolme viikkoa leskeyttä takana. Mies on hilloa haalimassa Suomen rajojen ulkopuolella – oliko Köpiksessä vai Stokiksessa kuka näitä muistaa. En oikein tiedä miten kuvailisin tätä arkea parhaiten. Paljon kertoo jo se, että kahden viikon Karjalaiset on lukematta, viikon tiskit tiskaamatta, ja töitä ei ehdi tehdä ihmisten aikoihin. Eilen tulin kotiin vasta kymmenen jälkeen ja sisällä oli helvetin kylmä – vain 16 astetta lämmintä. Hain puita liiteristä, mutta en saanut kylmiä kalikoita syttymään sitten millään ennen puoltayötä. Sauna syttyi kyllä iloisesti, ja meninkin sitten sinne lämmittelemään. 

Tänä aamuna muistin töissä, että kahvinkeitin jäi päälle. Meni sitten sekin kahvitauko autolla ajeluksi. Liikennevaloissa joku mies näytteli erinäisiä käsimerkkejä ja huitoi hirveästi pysähtymään. Luulin että se kalasteli puhelinnumeroani, mutta kadunvarteen pysähdyttyäni huomasin todellisen syyn – rekisterikilpi roikkui puoliksi irti Volvon perässä. Naapurissa asuva äitikin on juossut peltilehmäni perässä pitkin viikkoa ja palautellut erinäisiä esineitä, jotka ovat lennelleet kotinurkilla auton katolta. Bumerangina takaisin tulivat muun muassa lumiharja, keskiviikon Karjalainen ja Thinsulaten rukkaset. 

Tämän päivän kohokohta oli, kun onnistuin polttamaan hihani takassa. Sitä ennen onnistuin pudottamaan kasan lasisia tomaattipurkkeja Lidlin lattialle. Tuli taas yksi kauppa lisää, johon ei ilkeä mennä. 

On tässä ollut muutakin äksöniä. Olen selviytynyt tyttäreni raivokohtauksista, poikani synttäreistä ja tyttökavereille järjestämistäni pimppibileistä. Tosin pimppibileiden järjestämiseen tarvittiin munat, kun piti saada palju pihaan. Omat haba ei sitten millään riittänyt, kun yritin kiinnittää paljuperäkärriä autoni perään vuokraamon peilijäisellä pihalla, joka vietti alamäkeen. Soitin sedälleni. Setä oli kännissä mutta suostui ajelulle humalasta huolimatta tai ehkä juuri siksi. Käsisilmäkordinaatiokin sillä pelasi sen verran hyvin, että saatiin palju matkaan. Kotipihassa sisko peruutti peräkärrin takapihalle. Muuten hyvä, mutta Volvo jäi ahtaassa kaarteessa vasemmasta takapyörästään hankeen kiinni. Angsteissani kaivoin pyörää lumesta vähän liian lujaa ja rikoin talon ainoan pistolapion. Tämän jälkeen rikoin vielä vessanpöntön vetokoukun. Mies artikuloi illalla selkeästi puhelimessa, että se on huuhtelutappi ja että hänen aika ja rahat eivät riitä korjaamaan kaikkea, mitä siskon kanssa hajotamme.

Kun seuraavana aamuna yritin täyttää paljua vedellä, letku taisteli vastaan kuin pyton, ja onnistuin kastelemaan itseni vyötäröstä alaspäin. Kun letku kuta kuinkin pysyi kädessä, vesi ei pysynyt altaassa. Vesi virtasi sitä mukaa pois kun täytin paljua, vaikka tulppa istui kuin tatti paljun pohjassa. Tavasin ohjetta toinen tatti otsassa ja konttasin paljun pohjalla etsimässä syytä vuotoon. Lopulta otin videopuhelun ystävälleni Sampalle, joka oli juuri saanut unen päästä kiinni yövuoron jälkeen. Sampan avulla sain reiät umpeen ja bileet pelastettua.

Niin ja olihan meillä rakkaan mökkinaapurini hautajaisetkin. Kun hautajaisia edeltävänä iltana laitoin juhlavaatteet pesukoneeseen ja yritin tehdä hetken töitä, alkoi kodinhoitohuoneesta kuulua rytmikästä rumpusooloa. Pian todistin kuinka pesukone lähti kävelemään samalla hurjasti lingoten. Yritin sammuttaa rakkinetta ja käännellä namiskoita jokaiseen ilmansuuntaan, mutta kone ei totellut vaan hytkyi iloisesti pitkin kodinhoitohuonetta. Soitin miehelle, joka käski vetää töpselin seinästä. Kone sammui, mutta samalla lähti sähköt pesuhuoneesta. Kun yritin aukoa pesukoneen luukkua ja pelastaa juhlavaatteita, syliini ryöpsähti kymmenen litraa vettä ja kilo juhlatamineita. Kun nyrkkipyykkäsin pukineita, kuulin kuinka ovi kävi. Rakas isäni syöksyi kengät jalassa sisään ja iski pöytään limaisen muovipussin. Höyrysi käyneensä verkoilla ja saaneensa saaliikseen viisi ahventa ja kaksi kuhaa. Pitäähän Viljon hautajaisiin saada vedenelävää tarjolle omasta rannasta, että saa pappikin syödäkseen. Isä pakotti minut ottamaan puhelun vainajan pojalle. Vähän hävetti soittaa surevalle omaiselle ja hehkuttaa, että täällä odottelee kuha ahvenpedillä huomista saattoväkeä. Yllättäen poika liikuttui eleestä ja kohta itkimme kaikki. Hautajaisissa isäni kuha sai erikoismaininnan.

Oli tässä yksi mahdollisuus lepoonkin. Korostan sanaa mahdollisuus. Viime viikolla piti kesken päivän mennä gynekologiseen tutkimukseen ja ajattelin, että saanpahan hetken huokaista ja maata ketarat ojossa kattoa katsellen. Neuvolan ovella oli kuitenkin kaksi valkotakkista vastassa. Vanhempi täti kyseli, voisiko nuorempi täti vilkuilla vierestä ja vähän kopaistakin. Tottakai, vastasin. “Tältä näyttää synnyttänyt nainen”, sanoi vanhempi täti ja tähtäsi minua lampulla sinne minne valo ei välttämättä yllä. Kun molemmat olivat aikansa painelleet, tökkineet ja ronklanneet sisuksiani, vanhempi täti alkoi kehui minua vuolaasti. “Sinä se oot ihmeellinen nainen, kun et älähtele pienistä!” Vastasin ettei ole tapana. Kun illalla kerroin tapauksesta äidilleni, sain kerrankin sympatiaa. “Olisivat harjoitelleet toisillaan!!”, äiti huusi. Totesin että jostainhan se on aloitettava – ei minunkaan ensimmäiset oppitunnit tai käännöslauseet priimaa pukanneet!

Ihan kaikesta muustakaan en ole jaksanut kolmen viikon aikana pillastua. Kun Volvo ei starttaa ensimmäisellä, lasken kymmeneen. Töitä olen välillä tehnyt yön pikkutunteina ja kellahtanut joka yö lasteni keskeen kissa kasan päällimmäisenä, vaikka talomme järjestyssäännöt tämän kieltävätkin. 

Ainiin, ensi sunnuntaina pitäisi vielä olla jotakin spektaakkelimaista jääveistosta vuolemassa ampumahiihtokisojen aitiopaikalla. Kaikkeen tuo sisko saakin höynäytettyä mukaan. 

Luoja ota minut pois täältä! Tai älä sittenkään ihan vielä – onhan tämä elo varsin mielenkiintoista, kun koskaan ei tiedä, mitä uusi päivä tuo tullessaan. Mutta mies voisi kyllä kohta kotiutua. Joten korjaan toiveeni: Rakkaani tule jo pois sieltä ja jaa tämä hullu arki kanssani! 

Categories
kaaos keski-ikäiset Kriisit parisuhde perhe

Vapise Supernanny! Tässä tulee kasvatusvinkki nro 1!

Kaikki hyvät vanhemmat ovat varmasti kokeilleet kiristyksen, lahjonnan ja uhkailun pyhän kasvatuksellisen kolminaisuuden. Tähän löysin täydentävän neljännen elementin eräänä viikonloppuaamuna, kun koin lievän hermoromahduksen. Yö oli mennyt poikkeuksellisesti nukkuessa, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Vuorokauden päästä tiesin yrjötaudin vietelleen limakalvojani, mutta tässä vaiheessa tulkitsin olotilani perinteiseksi vitutukseksi. 

Kyhjötin olohuoneen nojatuolissa ja siemailin pahvilta maistuvaa aamukahvia. Aurinko ei ollut noussut vielä, mutta kirkas päivä oli tulossa, niin sameana hohtivat ikkunat. Pölyä ei tasoilta voinut erottaa limpparintahmalla levyyn liimattujen astioiden, kynien, kynsisaksien, laastareiden, parittomien sukkien ja karkkipussin riekaleiden alta, mutta tiesin sen siellä olevan. Kissa pyöri haloista karisseissa roskissa, lattialla koirasta karisseet karvatupot jahtasivat toisiaan. Piski itse istui vieressä ja vinkui lenkille. Keittiössä tiskit oli kasattu huojuviksi torneiksi ja kodinhoitohuoneessa pyykkivuori oli jo romahtanut lattialle. Lämpötila huiteli sisätiloissa vähän päälle kymmenessä eikä polttopuista vastaava pentu ollut kotona.

Kuulin kuinka korvien välissä pinna kiristyi kitisten äärimmilleen ja pamahti sitten kivuliaasti ohimoille. 

“Miksi aina minä! Mie siivoan… pesen…. siivoan… lenkitän… kannan…. Miks aina minä! Kyllä mie tiiän, että te ootte kipeitä, mutta mie… en… Ja nyt mie lähen hiihtämään!”

Oikeastaan oli positiivista, että uni oli harjannut amyloidia aivoistani siinä määrin, että kykenin marttyrointiin.

Mies ei sanonut mitään, mutta ilme kertoi kaiken. Suksin siis kuusikkoon naama räässä ja kyyneleissä. Ei, suksi ei luistanut, hartioita pakotti, mutta loppujen lopuksi aurinko teki ihmeitä tai ladun varresta yhytetty kaveri.

Kun tulin kotiin, oli koira lenkitetty, lattiat imuroitu, keittiö tyhjennetty  ja vessa siivottu. Suolavesi valui jälleen poskille. Tällä kertaa onnesta. 

“Anteeksi! Te ootte ihania! Ja mie ehkä tartteen miun aamulenkin.”

“Niinpä! Mie jo lapsille sanoin, että mitä helvettiä sie siihen jäit aamulla pyörimään, kun siun pitää päästä heti pihalle. Heti.”

Mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni puolison, joka tunnisti tarpeeni paremmin kuin minä itse?

Sitten iski syyllisyyden tiskirätti vasten limaisia ja turvonneita kasvoja. Varoittamatta räjähtelevä äiti traumatisoi lapset! Niistä tulee hyväksikäytettäviä miellyttäjiä, hermoheikkoja toisten mielialojen ilmapuntareita! Vaikka kuinka jälkikäteen anteeksi anelisin, syntyneitä vaurioita se ei korjaisi. Tai sitten ne alkavat pikkurikollisiksi saadakseen huomiota, jota eivät ylikuormittuneelta äidiltään saa. Paitsi teini, joka välttelee ammattimaisesti kaikkea huomiota.

Ei auttanut, vaikka kuinka toistelin mielessäni, että kaikki vanhemmat traumatisoivat lapsensa tavalla tai toisella. Syyllisyys oli piinaavaa.

Kuopuksen valmistama lounas piristi olotilaani, mutta aurani saattoi silti hohtaa hitusen negatiivisena.

“Äiti?”

“Niin?”

Tenava katsoi minua pää kallellaan ja mietti.

“Ehkä mie kysyn kuitenkin huomenna.”

“Ei, kyllä mie nyt jaksan kuunnella.”

Lapsi harkitsi hetken ja puisteli sitten päätään. 

“Ei, kyllä mie varuilta ootan huomiseen.”

Seuraavana aamuna kuopus toi aamukahvin sänkyyn. 

“Tässä. Siun kannattaa juoda tää täällä, ettet samalla kato mikä kaikki on sotkussa. Ja sitten lähdet heti lenkille.”

Lapsi kaivautui kainaloon. 

“Traumatisoiduitko sie, kun mie silleen eilen kiukkusin?” 

“En. Se on ihan ok, että sie välillä raivoat. Muuten me ei saatas mitään kotitöitä tehtyä. Mutta ens kerralla huuda sitten kun velikin on kotona.”

Categories
Yleinen

Kolmen A:n lomamatka, osa 2

Olet jo varmaan odottanut perheemme lomamatkan jatko-osaa jännityksensekaisin tuntein! Jos et ole lukenut osaa 1, tee se tästä.

Armoa!

Aamulla heräämme Mikkelin hotellista. Pienin sanoo olevansa nälkäinen ja hamuaa eväshedelmiä kassistani.

– Otan tän banaanin mukaan!

– Äitin tyttö. Mutta nyt rakas jätä se banaani siihen, nyt ei syödä banaania. Myö mennään aamupalalle tuonne saliin.

Hotellin ravintolassa on järkyttävä ryysis, sillä osa pöydistä on käyttökiellossa koronarajoitusten takia. Joudumme odottamaan ikuisuudelta tuntuvan ajan nälkäisten lasten kanssa aulassa. Tarjoilija sinkoilee sinne tänne ja pahoittelee joka käänteessä.

– Eipä meillä kiirettä, myö ollaan lomalla, poika vastaa verkkaisesti ja hymyilee tarjoilijalle rennosti.

Hämmennyn. Ehkei ne ihan vinoon kasvaneita ole?

Ruokapöydässä pienin alkaa laulaa. Viereisen pöydän täti ei saa pikkuisesta silmiään irti.

Kun aamiaisen jälkeen pakkaamme kamat ja teemme lähtöä hotellihuoneesta, kaivan vielä puhelimeni esille. Sanon miehelle, että on pakko ottaa muistoksi kuva sängyn päädyssä lojuvasta Hitler-tyynystä.

On sillä viikset.

– Siis älä vaan jumalauta sano, että luulet tuon olevan Hitler!!

– Siltä se näyttää. Viikset ja kaikki.

– Ei jumalauta. Se on Marsalkka Mannerheim. Myö ollaan Mikkelissä ja Mannerheim on Mikkelissä vaikuttaneita suurmiehiä. Ylipäällikkö Mannerheim siirsi päämajansa Pohjanmaalta Mikkeliin, ja se päämaja sijoittui tähän Hotelli Seurahuoneeseen. Hämmentää tuo musta aukko siun historian tietämyksessä.

– Jos se on minun mielestä Hitlerin näköinen mies, niin sillä ei ole mitään tekemistä miun historian tietämyksen kanssa!! Ei sillä että sillä voisi kehuskella, mutta anyway, puolustaudun.

Hotellin käytävällä keskustelu jatkuu.

– Okei kyllä mie vähän ihmettelin, että se oli vähän erinäköinen Hitler kuin yleensä, totean.

– Elä vaan lausu ääneen sitä nimeä!! mies kuiskaa kovaäänisesti ja vilkuilee ympärilleen.

– Vittu ootko tosissas?

– Ei ole korrektia sanoa sitä nimeä ääneen yhtään missään.

– Trust me, I know. Oon saksan ope. Mutta nyt ollaan Suomessa.

– Ei edes Suomessa!!

– Olkaa hiljaa, hävettää!!! poika karjuu.

– Isäs on sotajalalla niin kuin Aatu aikoinaan. 

Siinä me sitten riidellään keskellä kauneinta lomamatkaa eteläsavolaisen hotellin käytävällä Natsi-Saksan johtajasta. Mutta lienee niitä turhempiakin riidanaiheita – kuten tiskikoneen täyttäminen ja loogisessa järjestyksessä etenevä ruohonleikkuu.

Autossa pienin aloittaa kyselytuntinsa, kun suuntaamme auton nokan kohti Visulahtea.

– Minne me mennään? Hoplopppin mennään, Ilolahteen!                  

– Mie haluun Tykkimäelle! keskimmäinen huutaa.

– Tykkimäkeen! Nyt mennään Tykkimäkeen. Tykkimäellä kiva päivä vietetään!! alan laulaa.

– Lapset, muistakaa. Ei tätä sanaa tai äiti laulaa. Kiellettyjen sanojen listalla Tykkimäki, Visulahti, Tässäkö tää oli, mies luettelee.

– Oikeesti mennään Visulahteen, kertaan.

– Vivulahteen jee! pienin huutaa.

Visulahdessa sodimme konkreettisesti pallopyssyillä. Mies tähtää minua pyllyyn, osuu ja näyttää nauttivan. Isoimmat puhaltavat kerrankin yhteen hiileen huvipuistolaitteisiin rynniessään ja pienin nukahtaa vetokärriin. Pian lapset hinkuvat vesimaahan, vaikka on kesän kylmin päivä eikä meillä ole pyyhkeitä. Tyypillistä. Tyypillistä on myös, että vessasta on hädän hetkellä paperi loppu. Käytän pyyhkimiseen kasvomaskia ja myhäilen tyytyväisenä luovuudelleni. Toimisikohan maski pyyhkeenäkin?

Seuraava sota alkaa vahakabinetissa. Olen askeleen edellä lapsiani enkä malta vastustaa kiusausta. Tekeydyn vahanukeksi vankien joukkoon. Kun perhe saapuu nukkien eteen, hyppään esiin ölisten ja mölisten. Lapset melkein paskovat alleen ja mies alkaa huutaa.

– Onko pakko?!! Tässä vaiheessa päivää ei enää huumori riitä!!

– Olisko kannattanut miettiä riittääkö huumori vai ei jo 16 vuotta sitten?

Mies alkaa mököttää. Kaiken lisäksi törmäämme Marsalkka Mannerheimiin. En uskalla sanoa ääneen, ketä hän mielestäni muistuttaa.

En sano mitään.

Illalla syömme Imatran hotellilla buffetpöydästä. Pienin suostuu vain maistelemaan kurkkua ennen kuin menee pöydän alle potkiutumaan.

– Mie himoitsen tuota jälkipöytää, sanon ja repeän pian lapsukselle.

– Jälkipöytä? Meillä on alkupöytä, pääpöytä ja jälkipöytä tiramisupinnoitteella. Kotiinko halajat? Syökäähän lapset niin jaksetaan kantaa, painaa aika paljon, mies vitsailee.

Pienin on jo siepannut jälkipöydästä vaahtokarkit molempiin käsiinsä ja alkaa leikkiä.

– Minä olen Illi, kuka sinä olet? Mennään piiloon!

Kun nousemme pöydästä, mies saa kuningasajatuksen.

– Pannaanko äiti navigoimaan takaisin hotellihuoneeseen?

– Joo, se ei varppina osaa perille! lapset nauravat.

– Onko tää teille suurtakin hupia? kyselen.

– Empiirinen koe kontrolloidussa testiympäristössä.

Perhe jättäytyy jälkeeni ja minä yritän tsempata ravintolan edessä. Käännyn vasemmalle, ja tällä kertaa onni suosii rohkeaa, mutta tänka på tulee heti seuraavassa käytävähaarassa. Käännyn eri suuntaan kuin muu perhe.

– Isi, äiti katosi! keskimmäinen huutaa.

– Äiti hävisi ekan kokeen.

Aamulla kävelen jälleen itsetietoisena pitkin hotellin käytäviä kohti samaa ravintolaa, mutta lähden jo lähdössä eri suuntaan kuin muu perhe.

– Darwinismi toimii, mies toteaa.

Aamiaista popsiessamme pähkäilemme, kumpi ottaa pienimmän vastuulleen kylpylässä.

– Onks sulla piilarit päässä? Viimeksi lähdit vieraan miehen matkaan, kun niitä ei ollu, mies muistelee.

– On piilarit, en kai mie kolmeveen kanssa uskalla uimaan ilman silmiä.

– Mutta minun kanssa lähdet mielelläsi?

Viereisessä pöydässä istuu niin ikään kolmilapsinen perhe ja mummo. Äidillä näyttää olevan hermo pinkeällä, kun lapset kinastelevat milloin mistäkin. Syönnin jälkeen mummo ryhtyy siivoamaan pöytää ja latomaan lautasia päällekkäin.

– Äiti anna olla! Ne siivoo kyllä! Kohta on haarukka jonkun silimässä, kun siinä reuhdot.

Jotenkin lohdullista, ettei muillakaan menee kuten elokuvissa.

Kylpylässä lillun paikallani ja katselen ikkunasta ulos, sillä ei tee mieli uida ihmiskeitossa. Populaa on liikaa, kuka tästä oikeasti nauttii? Yhtäkkiä olen varma, että läheisen männyn latvassa istuu valkoinen kakadu. Reppana on karannut joltakin huolestuneelta omistajalta, joka etsii siipiveikkoaan hermorauniona ympäri pitäjiä. Päätän jakaa huomioni Kadonneet lemmikit -ryhmään heti kun pääsen hotellihuoneeseen. Pian lintu lähtee lentoon ja huomaan että se onkin naakka. Hotellihuoneessa kerron nauraen harhoistani miehelle.

– Onneksi et kertonut kellekään. Oltais jouduttu neljästään kotiin, kun olisit joutunu suljetulle. Tosin itse en erota edes naakkaa ja korppia toisistaan.

– Oikeesti?? ihmettelen.

– No samalla tavalla kaikki kakspyöräset on sulle mopoja.

Hotellihuoneessa alan meikata päivän seikkailuja varten. Lapset ovat jo lähtökuopissaan.

– Äiti naamioituu, saattaa kestää vielä hetkisen, mies varoittelee lapsia.

– Katotaan kenellä kestää, kun isänne pääsee vessaan.

– Tämä on isin aamurukous – drop and go! ukko huutaa pöntöltä.

– Voisitte sillä välin kerätä roskat. Pöydän alla on karkkipapereita. Muistakaa kolme a:ta. Tässä kohtaa Avuliaisuus!

– Anna Armoo, mie vein jo tuon roskat roskiin! keskimmäinen kommentoi ja osoittaa veljeään.

Päätän meikata itseni loppuun autossa, porukka käy sen verran kuumana.

– Nyt mennään sinne Ahvenanmaalle! poika julistaa.

– Eikun Lappeenrantaan, korjaan.

Autossa huomaan, että Elinan nukke on jäänyt kyydistä. Mies peruuttaa ja juoksen hakemaan Babybornia leikkipaikalta. Onneksi lelu löytyy ja matka voi jatkua.

– Äitille piste Avuliaisuudesta, kun muisti nuken.

Kolmevuotias alkaa höpöttää. 

– Pinkkiin luolaan ei saa mennä. Äiti, miten meidän päät pysyy?

Alan käydä läpi selkärankaa ja muita kehonosia ja annan selonteon, miksi pää pysyy paikoillaan samalla kun ehostan nahkaani. Kohta käännyn poikani puoleen.

– Onks miun pää nyt hyvä? Onko kulmat hyvin vai piirsinkö ohi?

– Otsassa on kikkeli.

– Hihihihih.

Kun pääsemme Lappeenrantaan, etsimme ensimmäiseksi vatsantäytettä. Ihmisiä on liikenteessä kuin meressä monneja ja ruokajonossa alkaa mennä hermo. Kun odotamme yläterassilla apetta pöytään, tunnelma on suorastaan hilpeä. Isoin ja keskimmäinen mököttävät hattujensa uumenissa ja yrittävät vuorotellen käydä käsiksi toisiinsa. Pienin konttaa pöydän alla ja kymmenen lokkia kärkkyy roskiksen vieressä. 

– No jo on lokkeja, mies huokailee.

– Lokki, lokin päällä lokki, alan laulaa.

– Ei jumalauta. Ei jaksa.

Kun syön pitaleipää, salaatti ja nyhtökaura valuvat pitkin poskia, tippuvat syliin ja siitä terassin laudoitukselle. Lokit aktivoituvat ja sieppaavat murusia jalkojen välistä. Ärsyttää ihan kaikki. Mies katsoo pinkeää ilmettäni eikä voi olla kommentoimatta.

– Äiti muistaa nyt ne kolme a:ta. Asenne, Avuliaisuus ja Armo. Ja varo kakaduita.

– Buaahhahha.

Kun vatsat on ravittu, alamme etsiä Lappeenrannan kuuluisia hiekkaveistoksia. Taivallamme helteessä pitkin rantaa ja kannamme vuorotellen pienintä milloin sylissä, milloin reppuselässä, milloin reidessä. Ranta jatkuu loputtomiin. Lapset valittelevat jalkojaan enkä ihmettele. Omanikin ovat jo tohjoina. Veistokset kierrettyämme lapset alkavat kärttää tivoliin. Kun kiellämme moisen huvin, alkaa huuto ja mökötys. Jätskikojukaan ei viilennä tunteita, sillä jäljellä ei ole kuin yhtä makua. Kun yritämme löytää mukulakatua pitkin autolle, mies ehdottaa museokäyntiä.

– Ootko niinku tosissas? 

Ite tekisin paremman.

Kotiin päästyäni huokaisen ja säntään ensitöikseni mustikkametsään.

Tästä alkaa loma.

Mättäällä alan jo haaveilla töihin pääsystä, eikö tässä jo lomailtu ihan omiksi tarpeiksi. Töihin pääsy jää haaveeksi, sillä mustikkareissun jälkeen ihmettelen outoja vatsakramppeja ja pian alan harrastaa drop and go:ta sen verran tehokkaasti useamman päivän ajan, että alan muistuttaa kuivan kesän oravaa.

Töitä edeltävänä viikonloppuna käyn hakemassa vauhtia sairaalasta. Kun makaan tipassa ja kuuntelen hoosiannaa huutavaa suolistoani, luulen kuolevani. Tosin se ei ole mitään verrattuna siihen kärsimysnäytelmään, jonka koin ennen petiin pääsyä, kun yöllä haahuilin ja harhailin aution lasaretin käytävillä yksin ja tuskissani. “Seuraa sinistä viivaa, jos olet menossa osastolle 4G, seuraa punaista linjaa niin pääset 3EKG:lle, seuraa vihreää vanaa niin pääset päivystykseen” tai jotain. Ellei ystävällinen hoitaja olisi taluttanut minua oikeaan osoitteeseen, voin kertoa että seuraava potilas olisi seurannut paskavanaa.

Lomani jatkuu sairaslomalla. Kun pysyn tolpillani ja saan diagnoosiksi Ehec-bakteerin, joudun antamaan terveysviranomaisille tarkan selostuksen niin suullisesti kuin kirjallisesti lomani käänteistä ja kaikesta, mitä olin pannut suuhuni niin pää- kuin jälkipöydässä. Joudun listaamaan myös kaikki kontaktini eläinkunnan edustajiin. Yhteen kohtaan kirjoitan “Juvalla nuohosin pässipojan kanssa.” Tehkööt omat päätelmänsä lomani kohokohdista. Melikuvituskakadua en katso aiheelliseksi mainita.

Categories
teinit Yleinen

Elämää teinin kanssa – rehellinen vuodatus

elämää teinin kanssa

Varoitus. Sisältää sopimatonta kieltä. 

Teinit ovat luojan rangaistus siitä, että on itse ollut vittumainen teini. Joka kerta, kun hermojen hernekeitto palaa pohjaan manaan lapsilleni yhtä raivostuttavaa jälkikasvua. Ja olen harvinaisen tietoinen, että geneettinen perimä sen heille hyvin todennäköisesti takaa. 

Pari viikkoa sitten päätin tehdä lastensuojeluilmoituksen omasta lapsestani. En enää tiennyt kuinka selviytyä teinin kanssa.

 “Vittu tee! Ihan sama!” suojelunkohde ilmoitti.

Murrosikä on raskasta aikaa, myös teineille itselleen. Eihän teini tahallaan ole vittumainen. Aivot eivät vaan toimi. Erityisesti etuotsalohkot ovat kehitysvaiheessa ja siellä tapahtuu niinkin merkittäviä aivotoimintoja kuin itsehillintä ja tunteiden hallinta. Samalla mantelitumake on kypsä tuottamaan (ääri)tunteita ja keho pumppaa nuoren täyteen sukupuolihormoneita ja stressihormoneita. 

Vähän kuin ajaisi viritetyllä mopolla, josta puuttuu jarrut. Pitää vaan toivoa, että muuten on mopo kunnossa.

Teinien aivot eivät todistetusti kykene tuntemaan myöskään empatiaa, ja oksitosiiniryöpsähdykset saavat teinin kuvittelemaan olevansa maailmankaikkeuden keskipiste. (Tässä on toki hankaluuksia joillain kolmekymppisilläkin. Nelikymppisenä alkaa vituttaa se, kun pitää ottaa huomioon kaikkien tunteet ja toiveet.)

Toissaviikon sota syttyi niinkin tavanomaisesta tilanteesta kuin kotitöistä ja niiden jakautumisesta. Ruuanlaitto lankesi “taas” teinille. Oli käsittämätöntä, myös meille vanhemmille, miksi huone oli “taas” siivottava, sillä roskis ei kovin kaukana ole ja keittiöönkin on kävelymatka. 

Ymmärsin kymmenen minuuttia. Sitten takavarikoin puhelimen. 

“Nyt en varmasti tee mitään!”

“Saat sen kun ruoka on tulilla ja huone raivattu.”

“En.”

“Et halua puhelinta?”

“En.”

“Asia selvä.”

Teinien kielenkäyttö on muuten helvetin yksipuolista. “En tee. Ihan sama. En. Ei kiinnosta. Mene pois. Vittu, elä kysele. Miks aina minä?”

Jälkiviisaana olisi tässä vaiheessa pitänyt muistaa, että teinin aivot ovat keskeneräiset. Kyky hahmottaa syy-seuraus-suhteita ja pitkäjänteisen toiminnan suunnittelu ovat vielä kehittymässä siellä etuotsalohkossa. Nuorten aivot janoavat mielihyvää ja nopeaa palkintoa, ja kaikki tuntia kauempana on kaukaisessa tulevaisuudessa.  

On helvetin paljon mukavampaa makoilla sängyllä tuijottamassa tiktokkia ja snäppäämässä kavereille, kuin lukea kokeeseen, kerätä haisevat vaatteet pyykkikoneeseen (tai edes pyykkikorin tuntumaan), vaikka äiti saattaa seotakin, kun näkee kaaoksen. Tai jos estää mopovarkauden kesken ruotsin tunnin, voi siitä seurata luvaton poissaolo. 

Ollakseni objektiivinen  on myönnettävä, että oma olotila ei ollut suotuisa diplomatialle. Edelliset viikot olin ottanut töissä haltuun uusia vastuualueita ja ennakoimattomia muutoksia, siviilissä oli useampia surujuhlia. Lisäksi lähestyvät perhejuhlatkin stressasivat. (En väitä, että olisin mitenkään täydellinen kasvattaja muutenkaan, että ei tarvitse soitella ja kertoa sitä.)

Siksipä verbaalisen ruoskan sivaltaessa minun sijasta (tällä kertaa) sivulliseen sisareen, loppui ymmärrys teinin käytöstä kohtaan sekä mieheltä että minulta. Neuvotteluvara katosi ja lauseista tuli vaatimuksia ja konditionaaleista imperatiiveja. Samalla kaikki mahdollisuudet järkevään ja kypsään, vuorovaikutteiseen kommunikointiin hävisivät kuin teini kässäntunnilta.

Kun keskusteluun alkoi liittyä lentäviä tavaroita, otimme tulitauon. Lapsi otti reppunsa ja aavistuksen enemmän etäisyyttä kylätietä pitkin. Mies otti hermosavut, minä hermokahvit. Kuopus vakoili suunnan, josta lähtisimme teiniä etsimään, mikäli routa ei porsasta kotiin ajaisi. 

Aloin kaivella netistä lastensuojeluilmoituksen teko-ohjeita, mies googletti vinkkejä teinien kanssa selviytymiseen. Netti vyörytti eteemme artikkeleita teinien kehityksestä (mm. MLL). Helpotuksen aalto vyöryi lohdullisena ylitsemme, tämä oli normaalia!

Ja jos rehellisiä ollaan, sattuuhan sitä itsellekin ylilyöntejä, vaikka pitäisi olla enemmän elämänkokemusta ja tasaisempi hormonitoiminta. Ei siis ihme, jos keskenkasvuisella on vaikeuksia ymmärtää, että epämääräinen paha olo voi johtua nälästä tai väsymyksestä. Aikuisena olisi syytä jo tajuta, että tuiskahtelu ja äksyily johtuu teinilläkin stressistä tai jännityksestä. Jos itseä stressaa, entäpä sitten lasta, joka joutuu olemaan ensimmäistä kertaa sitten kastetilaisuuden huomion keskipisteenä. Ja vielä ilman turvallista hupparia ja likaista lippistä.

Huilitauon aikana mieliala tasaantui. Tajusin, että teini on rasittava keskimäärin kolme vuotta, mikä tekee noin 150 viikkoa (3 x 52 viikkoa). Itse olen vittumainen ämmä vähintään viikon kuukaudessa. Vuodessa se tekee noin 12-13 viikkoa, ehkä noin 30-35 vuoden ajan eli vähintään 350 viikkoa. Sitten olisi vaihdevuodet. Että lyhyemmän aikaa se teini on ärsyttävä. Paitsi tietysti, jos teinillä on kuukautiskierto…

Kun teini palasi, solmimme pidemmän aselevon ja jätimme lastensuojeluilmoituksen toistaiseksi tekemättä. Ensisijaisena tukimuotona ei nimittäin ollut välitön sijoitus. 

Kuinkas sitten kävikään?

Sukujuhlista selvittyämme kuoriutui lapsestamme huomaavainen nuori. Kotoa karannut raivopäinen jälkeläiseni leikitti ykkösluokkalaisia kylätapahtumassa ja small talkkasi aikuisten kanssa. Kotona tyyppi teki ruokaa, tyhjensi ruokakassit ja levitti pyykit ilman väittelyä. Etsi varapyörän varastosta (koska aikoi lainata minun pyörääni) ja lainasi rahaa uimahalliin sisarelleen (kysymättä).

Kuvittelin, etten voisi olla enemmän ylpeä jälkeläisestäni. Paitsi, että seuraavana päivänä olin. Kehittymättömistä aivoistaan huolimatta teinini oli koulussa pyytänyt asiallisesti anteeksi mokailujaan. Virheitähän sattuu kaikille. Suurinta kypsyyttä on myöntää tekemänsä virheet. 

Toivoa on.

Pari vuotta sitten kirjoitin asennoitumisharjoituksena teiniajan hyvistä puolista.

Categories
Yleinen

Hymyile, olet kotikamerassa!

Onko eettistä julkaista kaveriporukoiden Whatsapp-keskusteluja? Missä määrin on reilua käyttää toisten yksityiselämää viihteenä? Tällaisia olen toisinaan pohtinut, mutta antanut ystäväpiirilleni oikeuden yksityisyyteen. Taannoisena sunnuntai-iltana kohtalo päätti, että tuo oikeus oli nyt riistettävä, sillä erääseen ryhmään lävähti viesti, joka oli aiheeltaan ja merkittävyydeltään niin massiivinen, että se oli otettava julkiseen käsittelyyn.

Mahdollinen yksityisyyden suoja -rikkomus. Loukkaus, jonka rinnalla Googlen tietojen keruu, Facebookin henkilötietojen myynti ja Vastaamon tietomurto tuntuvat pikkujutulta.

Ja kukapa muukaan viestin lähetti kuin Tinsku.

Tinsku: Saanko kysyä: miten reagoisitte, jos puoliso ilmoittaisi hankkivansa kotiin valvontakameran. Kun koskaan ei kuulemma tiedä mitä täällä tapahtuu (ok, Pinja poltti tupakkaa saunassa yks päivä) —

Hmm. Pinja oli vasta 13-vuotias. Muutaman vuoden päästä se osaisi jo sauhutella nurkan takana, ostarilla tai kipaista kaverin luokkaan vetämään vapea kesken tunnin.

Tinsku: — mutta nyt keittää yli. Jos tuo rupee kyttää jokaista liikettä niin mie lähden. Hullu.

Viittasikohan Tinsku nyt mieheensä vai oliko se allekirjoitus?

Make: Mitä varten se kamera tulis? Lapsien kyttäystä vai niinku hälytysjärjestelmä?

Tinsku: Lapsia varten. Pitää kysyä enemmän infoa ku ei vituta näin paljon.

Rypistin kulmiani. Olihan Tinskun ukossa insinöörin piirteitä, mutta tämä oli jo pikkuisen friikkiä kontrollin halua siihen nähden. Olikohan se seonnut? Ei se toki yllätyksenä olisi tullut, jos Tinskun edesottamukset olisivat lopulta murtaneet niinkin vahvahermoisen tyypin kuin Ari…

Make: Onkohan fiksua? Pahempia temppuja tekevät ku saavat ne videolle.

Mielenkiintoinen pointti. Nykynuoriso ei tuntenut häveliäisyyttä eikä yksityisyyttä. Nettiin suolletaan kuvia naamasta, silmästä ja petaamattomasta sängystä, videoita käsien viuhtomisesta ja jäätelömaisteluista tai postipaketin avaamisesta. Työhaastattelukin tarkoittaa tälle sukupolvelle Temptation Islandiin tai Big Brotheriin osallistumista. Eivät ne välttämättä kokisi kameran alla elelyä ongelmaksi. 

Itse ahdistun jo liikennekameroista. Kaupassa muistan kameroiden olemassa olon vasta kassalla, kun näen näytöt, jotka kuvaavat juuri niitä hyllyvälejä, joissa keskustelin lasten kanssa selkein nonverbaalisin elein. Työpaikallakin saa hymyillä jokaiselle pallerolle katossa, kun ei voi tietää onko se palovaroitin vai kamera. Luokissa kameroita toivottavasti ei vielä ole, näkisivät muuten mitä me siellä oikeasti tehdään…

Jonna: Minähän olisin asentanut jo ekan vauvan kohdalla valvontakamerat sen sängyn viereen. Olisi voinut kattoa että kaikki on ok, jos ei viereiseen huoneeseen kuule. Mut nukuttiin pari yötä ja tultiin järkiimme. 

Omilla lapsillani itkuhälytin oli käytössä noin kolme kertaa ja enemmän kuulin sieltä venäjänkielistä radiota kuin itkua.

Tinsku: Tässä on kyse luottamuksesta ja lasten oikeuksista! 

Itse en olisi ollut huolissani lasten oikeuksista vaan vanhempien oikeudesta olla tulematta kuvatuksi. Kerran viikkoon pääsen jonkun videopuhelun taustaviuhahtajaksi tai annan maistiaisen korvakarkkia ammattipedagogin keuhkojen ja äänihuulten saumattomasta yhteistyöstä lasten kavereille ja todennäköisesti niiden vanhemmillekin.

Jonna: Olen hankkinut meille kodin täydeltä elektroniikkaa… Sano, että järjestää liveshowta omilta työmatkoiltaankin.

Tasapuolisuus oli tässäkin tärkeää. Ajatus siitä, että joku kuvaisi koko ajan alkoi tuntua ahdistavalta, vaikka kyseessä ei ollut edes oma koti. Ei alasti kekkuloiminen tai nenän kaivaminen nolottaisi. Mutta mikäli paljastuisi, että olen lorvinut sohvalla Netflixin kanssa vedottuani “kiireiseen työpäivään” vain välttyäkseni ikäviltä asioinneilta… 

Samppa: Taitaa Ari vaan tykätä elektronisista härpäkkeistä.

Make: Jos se kyllästy jo Jormaan. (Jorman seikkailuista täällä.)

Yön yli nukkuminen ei ollut Tinskun mielialaa tasannut kovinkaan paljon.

Tinsku: Tää on hei hyvä ryhmä! Miehet selkeästi lähestyy asiaa eri näkökulmista. Mutta se on kuulkaa Hellurei ja pillu huuleen, jos minä joudun kameran alla asumaan.

Olikohan Tinskun ukko oikeasti aikonut seurata lapsia, vai ehkä kuitenkin Tinskua…? Pahempia ideoita sillä oli kuin tupakointi saunassa. Täyttäisi astianpesukonetta väärällä tavalla tanssien samalla Topi Sorsakosken tahtiin… Mikäli oma rakkaani aikoisi kameroita asentaa, järjestäisin tarkoituksellisesti ohjelmaa, ettei kallis hankinta menisi hukkaan.

Tinsku: Eikä se Pinja tupakkaa polttanut, vaan sanomalehteä. Siellä oli vissiin kahvia sisällä.

Aikku: Eli ihan normisettiä.

Tinsku: No… se saatto saada idean multa, ku muistelin yks ilta lapsuuden tempauksia.

Kyllä, vaimoaan Ari halusi valvoa.

Aikku: Haluaako Ari muuten, että sitä kuvataan?

Tinsku: Eipä olla puheväleissä.

Oli ilmiömäistä miten Tinsku ja Ari pystyivät olemaan mykkäkoulussa päiviä. Itselleni jo tunti on maksimi ja siitäkin yleensä olen kolme varttia lenkillä tasaamassa verenpainetta.

Ella: Mä koitin googlata onko sellanen kuvaaminen laillista, mutta ilmeisesti on sallittua vakoilla omaa perhettään. 

Aikku: Teinien äitinä voin vakuuttaa, että kotivakoilusta ei ole paljon iloa. Ennemmin kännykkään vakoiluohjelmat ja nilkkapanta. 

Tunsin lievää mielihyvää siitä, että myös Tinskun mukuloilla oli niinkin tyhmiä ideoita, että valvontakamerat olivat hankinnassa. En ollut varma olisinko halunnut omien kakaroitteni toilailuja kuitenkaan videolle. Wilma-viesteistä ja Whatsapp-juoruista sai vallan hyvän kuvan jälkikasvuni edesottamuksista ihan kirjallisessa muodossa. 

Tiivistin vahingoniloisena miehelleni Arin aivopierun. Suhtautuminen oli aavistuksen vähemmän dramaattinen kuin Whatsapp-ryhmässämme.

“Noinkohan on Tinsku taas tulkinnut omiaan. Eihän kukaan jaksa kattoa niitä tallenteita tuntitolkulla”, tuumi mieheni, jonka kasvatusperiaatteet voi tiivistää kahteen. Yksi, tieto lisää tuskaa. Kaksi, siihen mitä ei näe, ei tarvitse puuttua.

Seuraavana päivänä Tinsku palasi selkeästi nöyremmällä asenteella keskusteluun.

Tinsku: Okei, ehkä ylireagoin vähän. Oli kuulemma autotallin edustalle miettinyt, tai ainakin niin selitti. Mutta miusta se selvästi mietti sisätiloja!

Ja niin olisi pitänytkin! Rahahuolet olisivat olleet ohi, sillä Tinskun työkaverit innostuivat kuullessaan Arin ideasta.

“Siis mulle ehdottomasti linkki teidän olkkari-liveen!”

“Mie voin vaikka maksaa, että näkisin teidän aamusekoilut!”

Categories
Yleinen

Etäpedagogiikkaa

Nyt on takana kuukausi etäopetusta ja etätyötä. On aika julkaista otteita perheeni ryhmäviestiketjusta ensimmäisiltä eristyspäiviltä. Lapset siirtyivät etäopetukseen juuri sillä viikolla, jolla lukion opella oli härdelliä jo valmiiksi ylioppilaskirjoitusten kanssa. 

Perheen WhatsApp keskiviikkona 18.3. koronavuonna 2020

Mie (8.30): Teillä on Teamsi klo 9.30. 

[Kuvakaappaus kuopuksen Wilmasta: Keskiviikon tehtävät ekaluokkalaisille.]

Esikoinen (8.31): Ookoo. Monelta lähet

Mie (8.32): Ysiltä. Tulkaa aamupalalle.

Mie (9.25): Muistakaa se oppitunti!

Esikoinen(9.26): Joo joo.

Mie (9.26): Ja välkällä kanat.

Esikoinen (9.26): Joo JOOO.

Keskimmäinen (9.35): Tuleeko tuohon siis ilmoitus miten liitytään – – Siihen oppituntiin

Mie (9.37): En tiiä missä oot? Sieltä portaalista. 

Keskimmäinen(9.38): Juu [kuva opettajasta näytöllä]

Mie (9.39) : Pääsitte tunnille. 

Keskimmäinen (10.34): Voisinko mennä A:n luo? Ei niillä ole tautia ja nekin pesee käsiä?

(10.35) Vastaamaton ryhmävideopuhelu Keskimmäiseltä.

(10.36) Vastaamaton ryhmävideopuhelu Keskimmäiseltä.

Mie (11.50) Mie valvon kokeita!!! Sie olet koulussa!

Keskimmäinen (11.52): Vastaa!!!

Esikoinen:(11.52): Y ei käytä koiraa lenkillä

Keskimmäinen(11.53): ei oo miun vuoro

Esikoinen: (11.53): eikä hoitanu kanoja

Kuopus (11.53): Saako kattoo viapleitä?

Mie (11.55): Mie olen töissä. meen just valvomaan. Soittakaa isille.

Kuopus (11.55): Nuo kiusaa! 

Esikoinen:(11.55): Idiootti.

[Mie Miehelle (11.55): Hoida lapses. Mie oon töissä.]

Mie (14.15): Saitteko jo viestin huomisen ohjelmasta

Esikoinen (14.16): Nope. 

[Kuvakaappaus torstain tehtävistä kahden vanhimman Wilmasta.]

Keskimmäinen (14.17): MIKS PITÄÄ OLLA NOIN PALJON!

Esikoinen: (14.17): En tee. 

Mie (14.17): Ootteko käyny ulkona? Syöneet välipalaa?

Keskimmäinen (14.18): Ne on ihan huonoja. Ja se team juttu pätkii. 

Esikoinen: (14.19): Ei oo nälkä

Kuopus (14.20): miulla on mutta nuo ei anna ruokaa

Esikoinen: (14.19): Pääsenkö rinteeseen? oon tehny kaikki tehtävät

Mie (14.20): [Apina-emoji].

[Mies miulle (15.30): Juu.]

Torstai 19.3. Vanhempien lasten kännykät takavarikossa. 

Instagram selaimen kautta:

Esikoinen (10.05 ap): Tytöt teki ruuan ja sano et saan pelata

kun on tylsää

tein enkun 

ja yhteiskuntaopin

Mie (11.05 ap) Ruotsiki? Palautettu pedaan?

Onko se viikkosuunnitelma tehty?

Esikoinen Mikä?

Mie: Se viikkourakka? Tee ruotsi. käytä koira

Esikoinen: Ei oo miun vuoro.

Mie: Kanat?

Esikoinen: Ei 

Kuulemma 

ole

Mie: Siun vuoro. Piste.

Esikoinen: Noitten vuoro.

Mie: käske ne pihalle, jos ei oo tiimssiä

Esikoinen: Aha jos saan pelata

Miks isi ei ottanu puhelimia

Mie: luotetaan teihi

Esikoinen: Aha

eli saahaan olla

puhelimilla

Mie: ette saa

Esikoinen: Miks

Mie: ensin työ sitten huvi

Esikoinen: en voi palauttaa niitä pedapaskaan

Mie: ope laitto viestiä että siulla on useemmat tunnukset. oNko? 

Esikoinen: varmaa4 tai 3

Mie: kokeile kaikkia

Perjantaina puhelimestani loppui suunnitellusti akku. Tulin kotiin. Komposti oli viety. Kanat oli hoidettu. Halot kannettu ja pyykki levitetty. Sämpylätaikina oli kohoamassa. Tehtävät oli (kai) tehty, muttei palautettu, koska pedanetti oli kaatunut.

Nyt kuukauden jälkeen asiat ovat löytäneet uomansa.  Jopa kuopus on oppinut itsenäisesti käyttämään sekä Pedanetia ja Teamsia että useampaa näyttöä yhtaikaisesti: opettaja toisella, peli toisella. Opettaja oli kyllä huolissaan tunnilla tapahtuvasta taukojumpasta tangolla. Itse olen opiskelijoiden avustamana oppinut avaamaan mikin ja saapumaan oikealle kanavalle, kun haluan heidän kuulevan minua. Työkavereiden kanssa on selvitelty asioita Teamsissä ja WhatsAppissa käytännössä ympäri vuorokauden. Eräs rakas työtoveri pyysi viime viikolla, etten aukaisi videoyhteyttä heti aamusta. Ei ole kuulemma nätti näky. 

Tsemppiä teille ja meille kaikille!