Tulevana sunnuntaina hemmotellaan synnyttäjiä, meitä helliä hoivaajia, joilla on ainoa pääsy jääkaapille ja pesukoneelle, ikuisesti kärsivällisiä kasvattajia, joilla on pohjattomat taskut täynnä valuuttaa, vuorokaudessa 30 tuntia ja joiden lempiharrastuksia on keräillä likaisia astioita lattioilta, järkätä sote-aikoja, reagoida Wilma-viesteihin ja taikoa ehjät ja katu-uskottavat kengät kahdeksalta kouluaamuna.
Äitienpäivän kukkaset, kortit ja kakut korvaavat kaiken. Toki esikoiseni äitienpäiväkortti vuodelta 2017 on edelleen matkalla. Ilmeisesti se oli joutunut jotenkin – täysin lapsestani riippumattomista syistä – koulun ilmanvaihtokanavaan… Mutta koska vuosien saatossa äitienpäivämuistamiset ovat vähentyneet, arvelin kysellä josko lapsilla joitain muistoja minusta olisi. Tai siis kuulin radiosta, että teinien vanhempien tehtävä on olla noloja, joten kysyin, milloin lapseni olivat hävenneet minua.
“Milloin viimeks oltiin missään yhtäaikaa? Silloin.”
“Kun pidit liikkakerhoa ja aloit tanssia.” Vähän jos pyllyä ketkutin kun päässä soi chachacha…
“Kun tulit kukkakaupan kanssa optikolle.”
Kolme alenarsissia nappasin Prismalta odotellessani lasta optikolta! Puolustukseni on sanottava, että olin matkalla autolle, kun lapsi soitti ja hätäili, että pitäisi tulla maksamaan… Eikä niistä paljon multaa karissut, kun olihan siinä ne toppatakit vähän eristeenä.
“Kun tanssit koululla. Miulla on muuten videoaineistoa.” Harkitsin hetken jakavani videon kyläjuhlien tansseista tässä…
“Kun tulit koululle.”
Kutsu kävi tulla juttelemaan opettajan kanssa. Onnistuneempi keikka olisi kuulemma ollut, jos en olisi tervehtinyt lasta tai sen kavereita, enkä kaivanut kassista pillimehua ja patukkaa ja tarjonnut niitä nuorisolle välipalaksi tai jos en olisi tullut oikeastaan paikalle ollenkaan.
“Kun kerrot muka hauskoja juttuja miun kavereille ja sie oot ainut joka nauraa. Vähän niinku opettajat, jotka kertoo omasta mielestään hyviä juttuja ja nauraa yksin.”
Totta kai mie sellaiset opettajat tiedän! Vasta eilen totesin, että ei 16-vuotiailla ole huumorintajua…
“Se kun menit päivystykseen väärästä ovesta, vaikka siellä oli isot kyltit ja nuolet ja opasteet.”
Tässä olisi hyvä olla onnellinen, koska kuitenkin käveltiin yhdessä kauppaan (jossa oli lasten kavereita energiajuomaostoksilla) ja sen parkkipaikalta (jonne palattiin juosten, koska unohdettiin kiekko) rakennustyömaan (jossa oli muutama moikattava tuttu, jotka ei sitten olleetkaan tuttuja) läpi pääovelle ja siitä laboratorion ja kahvion kautta infopisteelle, josta ystävällinen hoitaja ohjasi takaisin kävelytielle ja rakennusten M, C tai H kautta päivystyksen ovelle. Olisi ollut nimittäin melko monta muutakin mahdollisuutta hävetä!
Onneksi mies tuumi, ettei häpeä minua. Se on hyvä, sillä itseä välillä vähän hävettää omat toilailut. Toki epäilen, että puolisoni häpeämättömyys on vain taito sulkea silmät oikeissa tilanteissa. Taito, jota kannattaa tietoisesti harjoittaa, sillä uskon sen olevan kestävän rakkausavioliiton ydin. Varsinkin meidän tapauksessa. Anna Perhokin toteaa kolumnissaan: ” Jokainen luovaan elämäntapaan ja konventioiden rikkomiseen heittäytyvä joutuu myös kohtaamaan t-paitasloganin Aina saa kärsiä ja hävetä.”
One reply on “Nolo, nolompi, teinin äiti”
[…] äitienpäivätarinan innoittamana kysyin lapsiltani ensimmäisen mieleen tulevan muiston äidistä. Poika […]