Categories
juhlapyhät

Muisto pitkästä itkusta

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
itkun taa näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohottaa vettä luomien alta
ja itkettää korkeammalta.

(Muunnelma Lauri Viidan runosta Alfhild)

Aikun äitienpäivätarinan innoittamana kysyin lapsiltani ensimmäisen mieleen tulevan muiston äidistä. Poika aloitti.

– Mie muistan, kun oltiin kerran perhekahvilassa leikkimässä. Kun lähdettiin kotiin ja seisottiin siinä pihassa niin muistin, että multa jäi sinne sisälle Hot wheels -auto. Samassa kaksi pikkupoikaa heilutti mulle sitä autoa ikkunan läpi ja ilkkui, että häähää heillä on tää. Ja mie rupesin itkee ja kysyin, että äiti voitko hakee auton. 

– En muista kyllä ollenkaan. Mitäs sitten tapahtui? 

– Sie sanoit, että et kyllä kehtais hakea. Mie itkin että voitko hakee, voitko voitko, mie haluun sen takasin. Sie huokasit ja lähit hakemaan. Ja kun tulit takaisin, sanoit että se poika itki, kun otit auton sen kädestä. 

– Itku pitkästä leikistä?

Keskimmäinen haluaa jakaa oman muistonsa.

– Mie muistan, kun olin äitin ja Mirkun kanssa pyörälenkillä. Äiti työnsi minnuu pyörän kepistä ylämäessä. Sitten tuli alamäki ja äiti katto toisaalle ja vahingossa päästi irti pyörästä. Mie kaaduin ja polveen tuli haava, ihan jäätävän iso. Itkin koko kotimatkan.

– Ja mie itkin eilen, sanoo pienin turpeisen huulensa takaa.

Kyllä, olin ojentamassa mieheni väsäämää äitienpäivälahjaa anopille, kun pienin juoksi suoraan lahjan alle ja löi suunsa kukkatelineeseen. Valui niin verta kuin kyyneleitä.

– Siis liittyykö kaikkiin teidän äitimuistoihin itku? kysyn kauhuissani.

– Entäs kun oltiin pieniä ja silloin aprillipäivänä juksasit, että viet meidät vesirokkorokotukseen. Että nyt tulee piikkiä pyllyyn ja rupesit pukemaan meitä. Itkettiin molemmat kuorossa ja sit sie nauroit, että aprillia, syö silliä juo kuravettä päälle, isoin ja keskimmäinen muistelevat.

– Vähän hjuumoria!

– Entäs kun äitin kanssa kierrettiin koulua ja yritettiin ettiä luokka 5B:tä. Ei löydetty vaikka kierrettiin koulu monta kertaa ympäri sisältä ja ulkoa. Näytti siltä kuin äiti purskahtaisi itkuun.

Eihän se luokka kaukana ollut eikä ollut kyllä itkukaan.

– Ja se hävettää, kun sie aina pidät niitä puheitas juhlissa ja AINA pillahdat itkuun, poika pudistelee päätään.

– Mutta kiva kun meillä ei ole tavallinen äiti.

Pian pienin aloittaa ulvomisen spagettilautasensa takaa, sillä mitäpä on äitienpäivä ilman huutoitkua.

– Paska äiti! En halunnu kastiketta!! Enkä tykkää sepsupista!

Categories
Yleinen

Nolo, nolompi, teinin äiti

Tulevana sunnuntaina hemmotellaan synnyttäjiä, meitä helliä hoivaajia, joilla on ainoa pääsy jääkaapille ja pesukoneelle, ikuisesti kärsivällisiä kasvattajia, joilla on pohjattomat taskut täynnä valuuttaa, vuorokaudessa 30 tuntia ja joiden lempiharrastuksia on keräillä likaisia astioita lattioilta, järkätä sote-aikoja, reagoida Wilma-viesteihin ja taikoa ehjät ja katu-uskottavat kengät kahdeksalta kouluaamuna.

Äitienpäivän kukkaset, kortit ja kakut korvaavat kaiken. Toki esikoiseni äitienpäiväkortti vuodelta 2017 on edelleen matkalla. Ilmeisesti se oli joutunut jotenkin – täysin lapsestani riippumattomista syistä – koulun ilmanvaihtokanavaan… Mutta koska vuosien saatossa äitienpäivämuistamiset ovat vähentyneet, arvelin kysellä josko lapsilla joitain muistoja minusta olisi. Tai siis kuulin radiosta, että teinien vanhempien tehtävä on olla noloja, joten kysyin, milloin lapseni olivat hävenneet minua.

“Milloin viimeks oltiin missään yhtäaikaa? Silloin.”

“Kun pidit liikkakerhoa ja aloit tanssia.” Vähän jos pyllyä ketkutin kun päässä soi chachacha…

“Kun tulit kukkakaupan kanssa optikolle.”

Kolme alenarsissia nappasin Prismalta odotellessani lasta optikolta! Puolustukseni on sanottava, että olin matkalla autolle, kun lapsi soitti ja hätäili, että pitäisi tulla maksamaan… Eikä niistä paljon multaa karissut, kun olihan siinä ne toppatakit vähän eristeenä.

“Kun tanssit koululla. Miulla on muuten videoaineistoa.” Harkitsin hetken jakavani videon kyläjuhlien tansseista tässä…

“Kun tulit koululle.”

Kutsu kävi tulla juttelemaan opettajan kanssa. Onnistuneempi keikka olisi kuulemma ollut, jos en olisi tervehtinyt lasta tai sen kavereita, enkä kaivanut kassista pillimehua ja patukkaa ja tarjonnut niitä nuorisolle välipalaksi tai jos en olisi tullut oikeastaan paikalle ollenkaan.

“Kun kerrot muka hauskoja juttuja miun kavereille ja sie oot ainut joka nauraa. Vähän niinku opettajat, jotka kertoo omasta mielestään hyviä juttuja ja nauraa yksin.”

Totta kai mie sellaiset opettajat tiedän! Vasta eilen totesin, että ei 16-vuotiailla ole huumorintajua…

“Se kun menit päivystykseen väärästä ovesta, vaikka siellä oli isot kyltit ja nuolet ja opasteet.”

Tässä olisi hyvä olla onnellinen, koska kuitenkin käveltiin yhdessä kauppaan (jossa oli lasten kavereita energiajuomaostoksilla) ja sen parkkipaikalta (jonne palattiin juosten, koska unohdettiin kiekko) rakennustyömaan (jossa oli muutama moikattava tuttu, jotka ei sitten olleetkaan tuttuja) läpi pääovelle ja siitä laboratorion ja kahvion kautta infopisteelle, josta ystävällinen hoitaja ohjasi takaisin kävelytielle ja rakennusten M, C tai H kautta päivystyksen ovelle. Olisi ollut nimittäin melko monta muutakin mahdollisuutta hävetä!

Onneksi mies tuumi, ettei häpeä minua. Se on hyvä, sillä itseä välillä vähän hävettää omat toilailut. Toki epäilen, että puolisoni häpeämättömyys on vain taito sulkea silmät oikeissa tilanteissa. Taito, jota kannattaa tietoisesti harjoittaa, sillä uskon sen olevan kestävän rakkausavioliiton ydin. Varsinkin meidän tapauksessa. Anna Perhokin toteaa kolumnissaan: ” Jokainen luovaan elämäntapaan ja konventioiden rikkomiseen heittäytyvä joutuu myös kohtaamaan t-paitasloganin Aina saa kärsiä ja hävetä.”

Categories
Yleinen

Kukkia ja sidontaa äidille

Vuosien varrella olen kokenut unohtumattomia äitienpäiviä ja saanut ikimuistoisia äitienpäivälahjoja ja -toivotuksia.

Seitsemän vuotta sitten:

Esikoinen oli niin pieni, ettei vielä raapustellut kortteja ja miehellä oli koulutus niin pahasti kesken, ettei se vielä ostellut kukkia äitienpäiväksi – muista merkkipäivistä puhumattakaan. Onneksi oma isäni pelasti tilanteen. Hän kantoi minulle äitienpäivän aamuna lahjaksi punaisen ruukkuruusun, extra kuivaa samppanjaa ja puuterinväriset korkeavyötäröiset maxi-alushousut koossa XL. Koko S olisi riittänyt.

Aina jos on olemassa pienikin vaara, että neljännen vauvasiemenen kylvötouhut alkaisivat kiinnostaa, vedän kyseiset pikkuhousut jalkaani.

Viisi vuotta sitten:

2-vuotias keskikoinen: – Äiti alvaa mitä? Minä lakastan sinua.

4-vuotias isoin: – Äitillä on ihana paita. Äitillä on ihana tissi. Äiti haisee niiiiiiin hyvälle.

Reilu kolmekymppinen mies: – Mitäs myö keksitään äitille äitienpäivälahjaksi? Kukkia ja sidontaa? Paitsi että kukkia ei ole.

Neljä vuotta sitten:

Minä lapsille: – Isi on niin juntti, ettei tajua ostaa kukkia. Ei edes äitienpäivänä. Naapurin Sirpa saa varmasti taas enkelinsilmäpelargonian, joka kukkii koko kesän kuin viimeistä päivää.

Lapset: – Mutta äiti myöhän rakastetaan sinnuu niin paljon, että tuodaan sulle joka päivä kukkia. Ainakin kaksi päivässä.

Isoin lisää: – Ja myö opetetaan vielä isikin tuomaan kukkia. Naiset tykkää kukista.

En kestä. Miten poika tajuaa, jos isänsä ei tajua?

Kolme vuotta sitten:

Sain keittää kahvini ihan itse kuten muinakin aamuina. Yritin laulaa itselleni, mutta isoin huusi olemaan hiljaa. Uumoilin etten saisi kukkia tai lahjaa tänäkään vuonna, joten poimin omasta penkistä valkovuokkoja maljakkoon ja ostin jo perjantaina itselleni lahjaksi törkeän kalliin naamarasvan. Vaikka se ei tekisi minusta parempaa äitiä, jospa se tekisi edes paremman näköisen?

Vuosi sitten:

Keittiöstä kuului kolistelua. Pian sänky oli täynnä pieniä varpaita, rutistavia käsiä, leskenlehtiä ja haparoiden käärittyjä lahjoja. Kahvia, joka läikkyi kupin yli lakanalle ja voileipiä, joista roikkui juusto puolittain ilmassa. Ilmaa halkoivat “Äiti avaa jo!” -huudahdukset, mutta pienet kädet eivät malttaneet odottaa vaan repivät itse lahjakääröt auki. Paketista paljastui puuhelmistä sidottu rannekoru, kukista tehty jalkakylpy ja pinkiksi maalattu sydänrasia. 

Mies vaihtoi autoon kesärenkaat, oli kuulemma lahjaa kerrakseen ja pidempiaikainen ilo kuin horsmista.

Koronakeväänä 2020:

Sitä ei ihan joka äiti pääsekään äitienpäiväristeilylle, mutta minäpä pääsin. Kruisailimme lasten kanssa pitkin Höytiäistä polkuveneellä. Tarjoiltiinpa minulle drinksukin -vissyvettä retromukista.

Isoin tuumi: – Koska on äitienpäivä, saat päättää poljetko vai nautitko vain matkasta. Mie voin polkea, olenhan mies. Tai poika. Poikamies.

Mieskin oli tällä kertaa varustautunut lahjalla: – Ostetiin sulle lasten kanssa kukkia. En tiedä mitä ne on, olin yhtä kotonani kukkakaupassa kuin sinä Motonetissä. Ja tässä sulle pullo käsidesiä.

Voiko sitä enää selvemmin sanoa, että rakastaa?

Hyvää äitienpäivää kaikille! ❤️