Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 2

Lue koronapäiväkirjan ensimmäinen osa täältä: Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 2

Sain nukuttua ihmeen hyvin, vaikka olo oli tukkoinen. Aamulla alkaa yskä, joka tuntuu ja rahisee keuhkoissa. Mies on huolissaan – omasta kunnostaan.

– Varmasti tarttuu minuunkin. Mulla ois keuhkoille muutakin käyttöä kuin yskiminen. Koko kevään oon treenannu siihen maratonille!

Se siitä sympatiasta.

On pakko avata tietokone, että saan varmuuskopioitua opiskelijoiden arvioinnit. Huomaan tuijottavani konetta tyhmänä. Ei aavistustakaan mistä pitäisi painaa tai mitä tehdä. Nyt tajuan, mikä on koronan tuoma aivosumu. Pieneen tehtävään kuluu helvetisti aikaa.

Pian makaan taas sohvalla ja katselen ympärilleni. Alkaa häiritä ja ärsyttää kaikki villakoirat ja kissankarvat lattialla. Etätöitä tekevä mies kävelee kuin tilauksesta olohuoneeseen. 

– Voitko imuroida tuosta nuo karvat?

Mies huokaisee, mutta käy imurin. Tuntuu jotenkin ihanalta ja voimauttavalta käskyttää. Tältäkö valta tuntuu?

– Pyllistä!

Mies kääntää selkänsä ja pieraisee.

– Hajuaistitesti.

Naurattaa vaikka vitsi alkaa olla vanha.

Kohta riitelemme meikkaamisesta. Minulla on iltapäivällä työhaastattelu etänä omaan työpaikkaani omien pomojen kanssa ja kysyn mieheltä, pitääkö jaksaa meikata ja kammata tukka.

– Ensinnäkään ei olis velvollisuutta sairaana tommosiin osallistua ja ei tarttee meikata, näytä vaan mahdollisimman surkealta. 

– No meikkasinhan mie eilenkin.

– Ketä varten? Äitiäs?

– No itteeni, kun en kestä katsoa peilistä luuttunaamaa. Sitä paitsi pyörithän sieki täällä.

– No minä oon nähny sinut vaikka missä kuosissa.

– Vittu saan kai minä meikata, jos haluan.

– Että naiset voi olla pinnallisia.

Se siitäkin kannustuksesta. Ei sentään uskaltanut puhua sinä-muodossa vaan viittasi naisiin yleisesti.

– Just. Onko se joltain pois, jos mie laitan ripsaria?

Työhaastattelun jälkeen heitän rintaliivit ja liian kuuman paidan makkarin nurkkaan ja vaihdan mahdollisimman kevyet vaatteet, ettei ahdista tai purista mistään kohti. Olo ailahtelee, koskee niskaan ja keuhkoon. Hiimailen levottomasti ympäriinsä ja kävelen työhuoneeseen, jossa mies askartelee ja liimaa valkoisia muovinkappaleita yhteen.

– Mitäs teet?

– Vielä kun on elossa niin pitää jotain tehdä.

Draamaking.

– Mutta mikä se on?

– Kaikki selviää aikanaan. Sanotaanko näin, että 3D-tulostin on parantanut minun elämänlaatuani huomattavasti.

Kymmenen minuutin kuluttua mies astelee arvoituksellisesti keittöön ja esittelee tekemäänsä tölkkitelinettä. Se sylkee seuraavan tölkin automaattisesti hollille, kun edellisen vetää käteensä.

– Ai kiitti otankin oluen, sanon ja nappaan Lahden Erikois Neipan – mehukkaasti vaaleankeltaisen ja samean pintahiivaoluen.

– Etkö voi niitä omia alkoholillisias juoda?? mies älähtää.

– Ei pysty, korona. Kroppa on jo muutenkin kovilla.

– No ota sitten tämän kerran.

Oliko oikeasti tosissaan? Se mikä on sinun, pitäisi olla myös minun. Se siitä elämän jakamisesta.

– Äiti pitäskö teidän niinku olla yhessä, mutta muuttaa erilleen? Se vois olla kivaa! keskimmäinen hihkaisee.

– Olis ainakin oluet korvamerkitty, heitän.

Yhdeksältä etsin lyijykynät ja paperin ja mietin mitä alkaisin piirtää. Jostakin kumman syystä tekee mieli piirtää alaston mies. Haen googlesta malleja hakusanoilla naked man drawing, male naked drawing, naked man pencil drawing. Pian saan inspiraation malleista ja hahmottelen ääriviivat A3:lle. Tästä se lähtee. Poika seuraa kärppänä vieressä.

– Aika iso lerssi.

– Nytkö se rupes taiteilijasuoni purskahtelemaan? mies kommentoi.

– Joo, voitko laskee housujas, niin katon onko mittasuhteet oikein.

– En.

Se siitä palvelualttiudesta.

Projekti called naked man.

Yhdentoista aikaan kyllästyn piirtämiseen ja siirryn sohvalle yskimään. Yritän jatkaa Netflixistä sarjaa, mutta kohta katsonkin epäuskoisena kaukosäädintä. Siitä puuttuu nuolinappi vasemmalle! Ei ole todellista! Juuri silloin kun on vuosisadan tilaisuus ja pakkorako istua sohvalla! Yritän epätoivoisesti painaa lyijykynällä napin jättämää aukkoa, mutta ei tapahdu mitään. Syöksyn makuuhuoneeseen.

– Eikö tätä millään saa toimimaan? parahdan miehelle.

– Ei, jos siitä puuttuu ne kontaktit.

Voi kakeni, miksi minut hylkäsit kohtalokkaana hetkenä?!

Minäkin olisin tarvinnut kontaktia! Menen lannistuneena sohvalle ja alan silittää kissaa, joka on seurannut minua kaksi päivää kuin perskärpänen. Otan toisen kaukosäätimen ja sohin tallenteista Suomen Batchelorin. Alan tehdä lähdetutkimusta piirustuksiani varten. Mittailen unelmien poikamiesten mittasuhteita, vaikkeivat ole makuuni sitten ollenkaan. 

Se siitäkin silmänruuasta sitten.

****

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 1

Jännä päivä tulossa! Mutta olotilakin on jotenkin jännä – yhtään ei laulata eikä mieli ole virittynyt kehosta puhumattakaan. Yöllä jäyti selkää, jalkoja ja päätä, kurkkuunkin koski. Päätän tehdä varuilta koronatestin. Kaksi viivaa ilmestyy testiin alta aikayksikön. EI JUURI NYT, kun kalenterissa on vaikka mitä kivaa!!!!! 

Kaksi tuntia menee rattoisasti puhelimessa, kun yritän tavoitella kollegoita ja opiskelijoita. Kun työ on tehty, mieli alkaa juosta. Kelaan että nyt voin ruveta maalaamaan posliinilautasia, kirjoittamaan keskeneräisiä tekstejä ja kokeilla pouring-tekniikkaa akvarelliväreillä.

Pian löydän itseni sohvanpohjalta ja huomaan maalailevani lähinnä piruja seinille. Ei pysty ei kykene. Tuntuu jotenkin pahalta olla omissa nahoissaan. Laitan leffan pyörimään. Call me by your name lunastaa lupaukset. Katson kun nätti poika panee persikkaa ja sen jälkeen suutelee rakastettuaan. Etätöissä oleva mies astelee olohuoneeseen juuri, kun seksikohtaus on huipussaan ja pudistelee päätään.

– Onko tuo yksi koronan oireista? Mieltymys ranskalaiseen homopornoon?

Leffan lopussa alkaa itkettää. Pojan isä hyväksyy homosuhteen ja sanoo olevansa kateellinen. Hän neuvoo, ettei poika saa tukahduttaa tunteitaan, vaikka rakkauteen liittyy kipua. Sillä mikä on lopulta surullisempaa: särkynyt sydän vai sydän joka ei koskaan ollut vaarassa särkyä?

Karvainen sairaanhoitaja.

Päivän edetessä olo huononee. Karmea tauti! Katson sohvanpohjalta, kun mies kuskaa lapsia ja tekee ruokaa. Ihme kyllä ruokahaluni on tallella, vaikka olo on tukala. Vedän kaksi lautasellista lohipastaa ja jälkkäriksi suklaatuutin, vaikken edes tykkää tuuteista. Kun raahaudun takaisin sohvalle ja pyydän miestä laittamaan ruuantähteet jääkaappiin, alkaa huokailu. Se siitä sympatiasta. 

Kokeilen kohta uudelleen onneani ja ehdotan, kävisikö hän minulle kirjastosta kirjan, jonka olin varannut. Huokailu jatkuu, mutta mies suostuu. Vartin kuluttua hän heittää Aino ja Alvar Aallon elämänkerran jalkojeni juureen sohvalle.

– Minähän sanoin, että toisen nimissä varattua kirjaa ei saa toisen kortilla lainattua.

– Milläs sinä tuon sitten lainasit?

– Sinun kortilla. Menetin ihmisarvoni, kun rukoilin tiskillä, että vaimo on koronassa ja elämä on tästä kirjasta kiinni. 

– Kiitti kun uhrauduit.

– Ja sulla on 60 senttiä sakkoja.

– Et maksanu?

– En. Mutta sanoin että se on vaimolle aika vähän, että yleensä se kantaa säkkitolkulla rahaa kirjastolaitokseen.

– Pilasit sitten miunkin maineen.

– Etköhän tuota oo sen jo ite tärvelly.

Jossain välissä mies kävelee olohuoneeseen, nostaa jalkaansa ja pieraisee. Kuulostaa märältä.

– Mulla on norona.

Alkaa naurattaa, vaikka yritän olla nauramatta, sillä tekee kipeää. Piereminen lienee miehinen tapa osoittaa välittämistä ja testata hajuaistia.

Illalla pienin hyppii päälläni, vaikka yritän vaikeroida, että koskee. Kerron että jäytää nilkkoja, ranteita ja varvasta. Tyttö kuuntelee tarkkaan ja kysyy pian kirkkain silmin:

– Koskeeko pimppiin?

Kymmenen aikaan illalla alan kehittää positiivista ajattelua, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kirjaan ylös koronan takia missattuja tilaisuuksia, jotka yritän kääntää voitoksi.

1. Missaan vaivalla väsäämäni kielten toiminnallisen päivän. Positiivinen ajatus: toimintaa ei puuttune tulevistakaan työpäivistä.

2. Missaan tarinaniskennän kilpailun, sillä tänä iltana piti nousta lavalle. Positiivinen ajatus: pystyn kerrankin keskittymään muiden keksimiin tarinoihin sohvanpohjalla: tiibetiläiseen tapaan kuolla, salakuljettaja Laitisten seikkailuihin Venäjän maalla ja amerikkalaisen äidin eroottiseen salasuhteeseen – homopornoa unohtamatta.

Kirjasuosituksia.

3. Missaan työpaikan vappunaamiaiset. Positiivinen ajatus: mikään ei estä pukeutumasta Lumikiksi kotona – sitä paitsi sekin makasi puoliksi raatona arkussaan. Tosin sitä suudelmaa tuskin olisi odotettavissa. Mutta märkä pieru herättelee kyllä yhtä tehokkaasti.

4. Missaan kestävään kehitykseen liittyvän huumorikoulutuksen. Positiivinen ajatus: omassa elämässä on huumoria ihan riittävästi, mitä tuota enää kyliltä hakemaan.

5. Missaan Nurmeksen reissun. Positiivinen ajatus: Nurmes on niin nähty ja sieltä kun yrittää pois niin huomaa ajavansa Pohjois-Karjalan sijaan Pohjois-Savoon.

6. Missaan Kake Randelinin tahdittamat tanssit. Positiivinen ajatus: avioliitto voi paljon paremmin, kun pysyn kotona. Tosin en tiedä kumpi koettelee parisuhdetta enemmän, Kake vai korona.

Tästä mitä luultavammin lisää seuraavassa jaksossa.

Rooliasu tylsien päivien varalle.
Categories
Yleinen

Autoilevan ihmisen maanantai – tai kolme

Ensimmäinen talviloman jälkeinen maanantai

Energia virtaa vuolaana chakrojeni läpi. Olen yhtä luonnon ja universumin kanssa, en tarvitse herätyskelloa, vaan herään luonnonmukaisesti auringonnousuun ja karvaisen energiakeskittymän kynsien ja hampaiden upotessa varpaaseeni. Tunnen ikiaikaisen voiman sisälläni, tiedän toteuttavani kohtaloani, sillä tänään pääsen jakamaan viisauttani kielioppitietoa janoaville lukion ykkösille pakopelin muodossa.

Töihin lähtiessään sieluni toinen puolikas, aviomieheni, kääntyy kuistilta huikkaamaan, että naapurista kannattaa kysellä hinausapua, jos hyydyn kulkupelini kanssa pihaloseikkoon tai kelirikkoiselle kinttupolulle, joka on karttaan vahingossa merkitty maantieksi. Annan anteeksi sekä kartantekijöille että miehelleni, joka näkee vastoinkäymisiä näin kirkkaana aamuna.

Siirrän energiakehoni korkeavärähteisempään olotilaan. Uskon valon kantavan minut päivän läpi. Pujahdan auton ratin taakse varttituntia tavallista aiemmin. Kokemuksesta tiedän pedagogisten kokeilujen pitävän sisällään vähintäänkin pari muuttujaa ja on jätettävä kohtalolle aikaa selviytyä niistä. 

Väännän avaimesta. Radio alkaa pauhata, mutta hehkulanka ei ilmesty kojetauluun. Jotain on vialla. Käännän avaimen takaisin ja kokeilen uudelleen. Autoni energiakentissä lienee tukos. Ensimmäinen muuttuja on iskenyt nopeammin kuin odotinkaan. En kiroa, huuda tai hakkaa autoa. Hengitän valoa.

Kilautan välittömästi naapurin Kallelle. Sen lisäksi, että Kallella sattuu olemaan vapaapäivä, hänellä on myös vuosien kokemus sekä minun että äitini pelastamisesta auto-ongelmista. Miellyttävänä vaihteluna en tällä kertaa ole vielä penkassa.

Kohtalon järjestämää ritaria odotellessani nyplään konepeltiä auki. Virkeillä aivoillani muistan jo minuutin päästä, että hytissä on kahva, jota pitää vetää. Jossain ratin ja polkimien välissä. Etsin vipua edelleen Kallen kurvatessa pihaan. 

“Ei pihahustakaan?”

Kieltävän vastauksen kuultuaan Kalle käskee minun hypätä kyytiin, saisin tämän auton ja hän ottaisi toisen. Jätän Kallen omaan pihaansa raappaamaan jäistä kulkupeliä itselleen. Lämpimässä kajuutassa tajuan jo kymmenen kilometrin jälkeen, että minullehan olisi riittänyt kyyti kaupunkiin! Lähetän telepaattisia kiitos- ja pahoitteluviestejä Kallelle.

Miehelleni lähetän sydämiä ja pusuja ja kerron, että auto on paskana.

Illalla mies googlettaa auton ongelmaa. Se olisi tonnin remontti tai 43€ ja kolme ihmistyöiltaa + rattilukonmoottorin matka Saksasta Pohjois-Karjalaan. Päätös on helppo, vaikka tee-se-itse-remppa ei huoltokirjassa hyvältä näytä. Kuka nyt näinä päivinä ostaisi dieselautoa muutenkaan? Koen tarpeelliseksi jakaa ylevämmät energiani miehellenikin. Mies valitsee kuitenkin kaljan.

Loppuviikon ajan mieheni maantielaivalla. Siskonpoika ihastelee, miten täti osaakin ajaa niiiiin isolla autolla. Oma poika taas piiloutuu huppunsa sisään, kun karautan koulun pihaan. Onneksi sisäinen energia on edullisempaa kuin pumpusta tuleva. 

Toinen talviloman jälkeinen maanantai

Autoni osat ovat Ruotsissa. Mies tarvitsee omaa autoaan, joten lainaan äidin autoa. Bensavalo välähtää kahden kilometrin jälkeen. On jo kiire töihin, mutta äidin auto ja sen nesteet vaikuttavat toimivan holtittomasti. Omista nesteistäni puhumattakaan. Suuntaan tankille, sillä en luota muistiani säätelevien energiakenttien toimivan iltapäivällä kovinkaan tehokkaasti. Ja olenhan jo kerran valoon reagoinut!

Tankilla tuuletan, sillä satun heti oikein päin pumpulle. Siihenpä tuurini sitten jääkin. En saa luukkua auki, vaikka painan jokaisesta kulmasta useammankin kerran. Ujutan sormiani kannen väliin ja nytkytän. Hikipisarat ohimoilla suurenevat jokaisen ohiajavan auton myötä. Pelkään niiden kurvaavan perääni jonottamaan.

Ei hätää. Hengitä. Kaikki on hyvin.

Adrenaliini saa aivoni toimimaan. Jospa näin tuoreessa autossa luukun saa auki sisätiloista. Palaan kuskin penkille, katseeni vilistää pitkin kojetaulua, sormet kopeloivat penkin viertä ja ratin alusta. Ei mitään! Nousen autosta ja tungen pääni jalkotilaan. Itku alkaa poltella luomien alla. Soitan äidille, mutta äiti ei vastaa. Näpellän jokaisen napin, vivun ja painikkeen, joka autosta löytyy! 

Aah! Keskikonsolissa. 

Vilkaisen kelloa. En ole vielä myöhässä. Kipitän pumpulle. Missä on kukkaro?! Vastahan se oli kädessäni…

Työpaikan edessä kadunvarsiparkki on luonnollisesti täynnä. Suuntaan kiekkoparkkiin ja pyöräytän pienen auton ketterästi ruutuun. Hamuan ovilokerosta kiekkoa, kurkistan aurinkolippaan ja avaan hanskalokeron. Ei kiekkoa.

Ei voi mitään. Aavistuksen rivakammilla askeleilla suuntaan koulua kohti ja ammun lennosta avaimella lukituksen. Äkkijarrutukseni roiskaisee loskat lahkeisiin. Käännyn autoa kohti ja painan lukitusta uudelleen. Ei mitään. Painan uudestaan. Ei mitään. Kuudennen kerran jälkeen palaan lukitsemaan ovet mekaanisesti. Kun pääsen ovelle, kokeilen vielä kerran. Lukko surahtaa sähköisesti.

Matkalla kotiin, keskellä motaria, näyttöön välähtää oranssi öljykannun kuva. Se on hyvä, sillä oranssilla saa ajaa kotiin asti. En jaksa olla yllättynyt enkä soittaa miehelle, kerkeää se kotonakin kuulla ilouutiset. 

Kolmas talviloman jälkeinen maanantai

Vaikka oma autoni odottaa Itämerellä seilaavia osiaan hylättynä ja liikuntakyvyttömänä hangessa, alkaa päivä positiivisesti. Koronatestiin ilmaantuu kaksi viivaa, joten minun on selviydyttävä viralliseen tikutukseen. Kyllä, kyllä, selviän omalla autolla. Tai äidin autolla. 

Ainakin pihatielle.

STOP! 

Tällä kertaa punainen.

Sammutan auton. Hengitys on jo valmiiksi hidasta ja raskasta, ikävä kyllä myös aivotoimintani. Kuvaa on hankala tulkita, mutta päättelen tämän liittyvän jäähdytinnesteongelmaan. Ei mikään mahdoton asia ratkottavaksi kiireessäkään. Kuumeiset aivoni uskottelevat selviytyväni ilman hätäsoittoa miehelle. 

Löydän puolikkaan pullon mitä ilmeisemmin jäähdytinnestettä, mutten sitä saatanan vipua, jolla konepellin saa auki. Miksi helvetissä ne pitää piilottaa? Ei kai niitä nyt vahingossa auki saa?

Dejavu-tunne valtaa minut kun pyllötän jalkotilassa etsimässä namikkaa penkin alta ja polkimien välistä. Soitan äidille. Tällä kertaa hän vastaa. 

“Siinä polven kohdalla vasemmalla.”

Mitä? 

“Ei täällä mitään ole?”

“Se on vähän piilossa siinä sivussa…”

Lyön luurin korvaan kuin pahainen teini, koska tarvitsen kaksi kättä aukaistakseni muinaisia salaovia. Sivelen ja koskettelen verhoiluja ja muoveja… Alkaa vaikuttaa oudolta. 

Joudun soittamaan miehelle. 

“Se on siinä säären kohdalla vasemmalla.” 

“Aah….” 

Konepelti napsahtaa auki, löydän yllättävän helposti vivun pellin alta. Koska linja on edelleen auki, varmistan mieheltä onko säiliö, johon litkua lorotan oikea. Olen varma, että kaikki mitä teen, tulee menemään päin persettä. 

Valo syttyy uudelleen kolmen kilometrin jälkeen. Mitä vittua?! Soitan miehelleni, joka on syypää kaikkeen.

“Aja vaan ihan rauhassa. Justhan sitä laitoit.” 

Ajakoon itse rauhassa, kun punainen huutomerkki hyppii silmille! 

Liikennevaloissa suljen silmäni, jotten näe punaisena loistavaa kirjainyhdistelmää. 

Näytteenottopisteellä sammutan auton. Sitten käynnistän auton ja avaan sähköikkunan ennen kuin sammutan auton uudelleen. Kun nenänkaivelun jälkeen käännän virrat päälle, ihme on tapahtunut: varoitukset ovat kadonneet! 

Sitten alkaa itkettää…Yritän sulkea ikkunaa. Lasi nousee kyllä kolme senttiä, mutta laskeutuu sitten viisi. Ei vittu ole todellista! Avaan ikkunan kokonaan ja kokeilen uudelleen. Jälleen ikkuna nousee muutaman sentin ennenkuin alkaa putoamaan. Vitun vitun vittu…

Seuraava vanupuikkoa haistellut näkyy jo peileissä. On pakko jatkaa matkaa. Ajan hitaasti eteenpäin ja koetan nytkyttää samalla ikkunaa ylös. Voisinkohan ajaa kotiin ikkuna auki? Olenhan kipeä jo valmiiksi….

Koukkaan bussipysäkille, jotta saan rauhassa rempata ikkunaa. Vedän nappulaa toisella kädellä ja toisella vedän ikkunaa kiinni. Ohiajavista autoista tuijotetaan epäuskoisena tai ehkä pelokkaana. Vilkaisen peilistä likaisen tukan takaa näkyvää räkäistä ja punasilmäistä hahmoa. Tajuan, ettei minulla ole kuin kalsarit jalassa. 

Categories
Yleinen

Karvamatoja keväthangilla

On pääsiäinen ja viimeinen lomapäivä mökillä. On pitänyt käydä joka päivä pilkillä, sillä mikään ei ole meditatiivisempaa kuin työntää kapulaa reikään ja odottaa loppuhuipennusta – nykiviä liikkeitä ja limaisia sormenpäitä. Mutta enpä ole ennättänyt nykytellä – on pitänyt juosta synttäreillä, tehdä puusavottaa, polttaa risuja, paistaa makkaraa ja kantaa saunaan vettä.

Mutta nyt koen tilaisuuteni tulleen ja maistan jo hiljaisen hetken tuoman vapauden sielussani. Se maistuu joutsenten jodlailulta ja Höytiäisen hapuilevalta heräämiseltä kevääseen. Aa että.

“Ei tuule nyt, on tyyni nyt, on tuuli tyyntynyt”, lausun itsekseni kuistilla ja siirryn sisätiloihin vaihtamaan vermeitä. Isken karvahatun päähän ja huikkaan vielä mummolle ja lapsille lähteväni pilkille. 

Paitsi ettei olisi kannattanut huudella.

“Minäkin halluun!” huutaa neiti kolme vee.

“Ja mie!” huutaa toinen neiti kolme vee. 

No eipä siinä. Hoputan serkuksia vetämään haalaria niskaan. Karvahattu päässä ja toppahousut jalassa alan pian hikoilla kuin Santeri-sammakko saniaisen alla, sillä tytöillä kestää. Toinen on lirauttanut pissit housuunsa ja toisen rukkanen on kateissa. Myös kauluria etsitään.

Miten helkkarissa kaksosten vanhemmat selviävät ilman hermoromahdusta? Tai kolmosten? No, eräs kolmosten isä antoi ohjeeksi laskea lakanalle – vedän siitä omat johtopäätökseni.

Kun olemme ulostautuneet, pikkupäät ilmaisevat selkeästi mielipiteensä.

“Ei jaksa kävellä!”

“En minäkään!”

“Äiti kantaa!”

“Joo Tinskun sylliin!”

Totean että ehkä unissanne ja kehotan nappuloita ottamaan pulkan mukaan. Eipä aikaakaan, kun molemmat istuvat pulkassa keskellä sulaa pihamaata hihitellen. Sanon etten viitsi revitellä hietikolla, sillä pulkka kulkee vasta jäällä, jossa on lunta. Poika tutkailee touhujamme havumajastaan ja päättää yllättäen lähteä vetojuhdaksi. Hieman ihmettelen, miksi hän latoo pulkkaan koivuhalkoja ja havuja, mutten sano mitään. Viskaan pilkkirepun selkään ja kairan kainaloon ja ampaisemme matkaan.

Pian törmäämme jäällä möngertävään eläinkunnan edustajaan.

“Kato kalvamato. Siitä tullee pelhonen,” sanoo neiti kolme vee tietäväisenä.

“Laitetaan se koukkuun”, ehdottaa toinen neiti kolme vee.

“No ei laiteta!” 

Tuleva perho vai perhonen?

Totean että siitä tulisi kyllä paitsi hieno perhonen, myös hieno perho, mutta vanhana kettutyttönä en millään raaski uhrata lemmikkiämme. Ehdotan että otamme sen mukaan. Lasken karvamadon hellästi pulkassa olevaan paistinpannuun. Hieman ihmettelen, miksi meillä on sellainen mukana, mutten kysy mitään.

“Kerro kerro kaavamato, onko huomenna pouta.”

Reimarin luo saavuttuamme alan kairata reikiä. Kairaan neljä reikää lähekkäin ja kehotan mukuloita puhdistamaan reiät sohjokauhalla.

“Mikä kauha?” kysyy neiti kolme vee.

“Tämäkö? kysyy toinen neiti kolme vee ja ojentaa minulle kärpäslätkän.

Tällä kertaa ihmettelen ääneen.

“Miksi meillä on kärpäslätkä, mutta ei sohjokauhaa?”

Pian huomaan, että viidenkymmenen metrin päässä pilkottaa jotakin keltaista – kauha on tippunut matkalle. Yritän saada pojan hakemaan kauhan, mutta hän ei millään malta, sillä hän virittelee keskittyneenä nuotiota jäälle. Selittää halot ja paistinpannun.

“Onko mato hengissä?!” huolestun.

“On!” poika kuittaa ja saa idean:

“Mutta senhän vois paistaa.”

“Sitä ei paisteta, se viedään rantaan!”

Tällä välin toinen pikkutytöistä on alkanut lätkiä kärpäslätkällä pitkin poikin jäätä.

“Kato kääpänen!”

Toinen on heti juonessa mukana ja osoittaa näkymätöntä pörriäistä.

“Lyö tähän, tässäkin on kääpänen!”

Kun kärpäsleikki on ohi, tytöt odottavat jo malttamattomina h-hetkeä. Alan viritellä pilkkejä molemmille valmiiksi . Onneksi koukuissa on valmiina mummon tekotoukat – eipähän tarvitse selitellä, miksi toinen toukka saa elää ja toinen ei. Kun etsin sopivaa siiman pituutta, mielipidettä alkaa taas löytyä.

“Mie halluun ite! Anna tänne se piikki!”

“Mieki halluun ite!”

Lumi on myös valkoisempaa reiän toisella puolella.

“Minä halluun tuo leiän! 

“Eikun minä! 

“Se on minun leikä! Et vaamasti tuu siihen!”

“Hei vaihetaan reikiä!” 

“Joo!” 

Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, on reiänvaihto tapahtunut ja siimat solmussa.

Pian alkavat vesileikit.

“Kato! Mie teen keittoo!” sanoo neiti kolme vee ja työntää vavan puoliksi avantoon ja pyörittää niin että vesi lentää. Myös kärpäslätkä kiehuu.

“Hihhhih, miekin!” hihkaisee toinen neiti kolme vee ja pian porisee toinenkin reikä.

Leikki ei ehdi kauaa vanheta.

“Ei jaksa ennää.”

“En miekään. Ihan tylsää, joko voijjaan lähtee?”

“Joo lähetään vaan, ihan tyhmää.”

“Äiti ota tää piikki.”

Totta kai, johan myö viisi minuuttia oltiin.

Poika pyllistelee edelleen polvillaan jäällä ja yrittää saada sytkärillä havuja palamaan. 

“Joko myö nyt lähetään? En mie saanu tätä ees vielä syttymään! 

“Ehkä ihan hyvä, ei tarvii tänne jäälle viritellä pääsiäiskokkoa. Ja sitä paitsi tuo mies tarkkailee meitä tuolta rannasta.”

“Missä? Ja mitä nuo sorsatkin rääkyy?”

“Rakas ne on joutsenia. Ensi kerralla lähdetäänkin linturetkelle. Mutta sitä ennen vapautetaan meidän mato.”

Categories
Yleinen

Nyt pumpataan pikkuveljeä!

Perheessämme harrastetaan hienovaraisia vihjeitä.

On taas se aika vuodesta (mutta onneksi ei se aika kuusta), kun lapseni ruinaavat perheenlisäystä.

Seuraavan keskustelun kävin illallisen jälkeen neiti 9 veen kanssa.

– Keittäsköhän kahvit. Tekiskö ihan kunnon kahvista, töissä on sitä litkua.

– Eiku tee lapsi.

– Miten se taas tähän liittyy?

– Voitko sie vaan synnyttää sen lapsen?

– Miksi?

– Koska mie haluan. Tykkään hoitaa vauvoja.

– Sehän vois jäädä vaikka tuhkamunaksi.

– Mikä on tukkamuna?

– Eikun se taitaakin olla tuulimuna. Unohda.

– Sieki koko ajan vingut, että haluisit pikkuvauvan. Ja sitten sie sanot että oot liian vanha siihen.

Neiti kolme vee keskeyttää keskustelumme vessasta:

– Pyyhkimään!

– Käypä nyt Elina pyyhkimässä, sanoit että tykkäät hoitaa vauvoja, yllytän.

– Joo vauvoja, mutta en kakaroita!

Seuraavan keskustelun kävin aamupalapöydässä 11 veen kanssa. Katsoin puuroa lappavia pienokaisiani kostuvin silmin harvinaisen tietoisena ohikiitävistä hetkistä.

– Lainaa vaan. Työ ootte lainaa vaan, totean.

– Lainaa?

– Niin, kasvatte, itsenäistytte, muutatte, unohdatte miut. Jään yksin.

– No väännä lisää, niin ei tarvii itkee!

– Mutta miksi työ haluisitte lisää sisaruksia, sittenhän työ joutuisitte jakamaan miut.

– Ai niinku palottelemaan?

Seuraavan keskustelun kävin neiti 3 veen kanssa kiireettömänä aamuna.

– Äiti meille pitäs pumpata näääääin iso vauvapoika.

– Pumpata?!

– Niin tehkätä iso poikavauva.

– Äiti on liian vanha.

– Et sä näytä vanhalta!

– Enhän mie jaksas tanssia tai juosta, jos ois noin iso vauva mahassa.

– Kävele sitten näin pienesti.

(Näyttää miten kävellään hissukseen ja hitaasti)

– Mut miks sie haluaisit pikkuveljen?

– Ois kiva kun se kiusais mua, pierasis mun päähän ja sit mä laittasin sen häkkiin. Kissahäkkiin.

“Äiti meille pitäs pumpata nääääääin iso vauvapoika!

Ei se helppoa ollut viisi tai kaksi vuotta sittenkään. Lue miten äitiä aivopestiin: Koronavauvoja ja kuurupiiloa

Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi Kriisit Yleinen

Vakavaa valvontaa ja valinnan vaikeutta

Oikeasti ne koodit on paljon härskimpiä…

No niin, valvoja-asetus päälle. Pylly penkkiin, rentouta kasvoilta inhimilliset ilmeet. Onneks miulla on haukan katse, huomaan vilpin ja vessahädän ennen ku ne itekään tietää. Tälleen ne seisoo vartiossa siellä Buckinghamin palatsinkin eessä. Ei kuule ilmekään värähä vaikka mitä sattus. Toivottavasti ei satu, mie en muista yhtään mitä pitää tehä ongelmatilanteissa. Eiku hei, täällähän on tää vihkonen. Tylsää! En jaksa lukea! Tekee mieli jotain hyvää… Nuokin vetää irttareita ja ooo…patonki! voiskohan käydä jotain hyvää illaksi kun on perjantaikin. Tottakai voi, mie oon aikuinen ja miulla on ihan oma pankkikortti. Suklaata… mutta mitä? Ehkä pähkinäsuklaata. Mutta keskimmäinen vihaa pähkinöitä! Mitäpä se haittaa, saanpahan syödä levyn yksin. Onko levy nyt kuitenkin liioittelua, ehkä se yks Snickers riittää. Pitääpä sitä jotain lapsillekin. Jos ostaiskin sipsejä, ei niitä tavallisia vaan linssisipsejä. Joo, mutta niist tulee kyllä paha olo, jos syö liikaa. Ja ne linssisipsit maksaa enemmän ku tavalliset ja se pussi on niin pieni, ettei siitä riitä kaikille. Sitä paitsi linssit turvottaa. Pähkinät ois aika jees, nehän on melkein terveellisiäkin. Mutta nekin on kalliita. Ja mistä kaukaa nekin on tänne roudattu? Pienet lapset poimineet… oikeesti vasta kahdeksan minuuttia menny!? Monta tuntia miulla oli nyt? Neljä! Ei enää ikinä…Entäpä jos laittasin lapset leipomaan jotain? Tai paistamaan vaikka lettuja… Sepä jää keittiön siivoaminen sitten kuitenki miulle. Ei se oikein… Ja nekin letut on rasvasia. Dippikasvikset olis aika kivoja ja rasvattomia. Ne olis tervellisiä ja lähiruokaa ja todennäköisesti eettisempääkin. Mutta kukkakaali alkaa kyllä pierettämään… Aah ku pistelee kinttua! Uskaltaskohan oikasta? Huomaiskohan ne…? Ja mie tartteen kyllä nopeita hiilareita enkä mitään ituja. Eihän näilläkään ole eväänä ku karkkia. Ja kuka oikeasti jaksaa alkaa kuorimaan ja pilkkomaan perjantaina jotain porkkanoita ja perunoita? Vaan ne täydelliset somemutsit, jotka ottaa kuvia että tuntevat olonsa riittävän hyväksi. Ja kuvitteleeko ne, että ne on jotenkin parempia ku eivät anna lapsille keksiä ja jätskiä? Eiköhän se ole vaan illuusio, että voivat vaikuttaa olevinaan johonkin. Todennäköisesti tulee syömishäiriö lapsilleki. Joo, en todellakaan ala aiheuttamaan enempää traumoja lapsille enkä itelleni. Enkä todellakaan ala tekemään mitään ite. Mie oon vapautunut median paineista. 9.12!? Jätättääköhän tuo kello? Toisaalta se kyllä tulis joku pannari huomattavaksi halvemmaksi ku ostaa karkkipussit koko sakille. Ja jos lapsityövoima sen paistaskin niin se olis melko jees. Mutta sitten on se siivoominen taas… kylläpäs Tane kirjottaa! Toivottavasti asiaa eikä aiheen vierestä. Entä jos ostan sipsipussin, mutta en dippiä. Tää inflaatio kyllä tulee näkymään selkeimmin meidän herkuttelussa. Kai yks karkkipussi riittää viidelle? Eipähän tule övereitä. Tai ainakin niille kolmelle, jos itelle ostan sen suklaalevyn. Kokonaisilla pähkinöillä. Ne muuten suostuivat aika helposti siihen, että kohtuullistetaan karkkipäivää. Liian helposti. Ne on varmaan löytäneet miun karanteenijemman! Ehkä voiskin ottaa markkinatalouden periaatteet käyttöön ja jokainen vois omalla työpanoksellaan vaikuttaa karkkimäärään… Talouskasvatusta samalla. Vai olisko kuitenkin tällanen tasajako reilua? Mutta onko oikein että mie täällä mietin, mitä herkkuja ostan, kun Ukrainassa ei oo lapsilla ruokaa. Eikä niillä sotilailla! Vaikka lapsiahan ne on nekin. Et kyllä nyt ala itkeä! Sie oot töissä! Tuollasia samanlaisia kun nuo tuolla… Oikeesti! Ryhdistäydy! Tajuaakohan ne, miten onnellisia ne on, kun ne saa täällä kaikessa rauhassa kirjottaa koetta eikä tarttee olla sotimassa? Ja muutama vuosi ja miun pieni on täällä! Tai se ei kyllä lukioon aikonut. Toivottavasti ei joudu sotaankaan. Ja aika tekopyhää miulta Ukrainaa miettiä, ku häikäilemättä oon herkutellut tähänki asti, ei ole Afrikan nälänhätä tai Syyrian lasten vaikuttanut mitenkään. Eikä se välttämättä huono juttu ole, jos jääkin herkut saamatta. Jos tilanne kriisiytyy, niin ei tee tiukkaa, kun en ole sokeririippuvainen. Vai olisko kuitenkin parempi, jos olis vararavintoa vyötäröllä? Ei varmaan miun puutarhanhoito suju yhtään sen paremmin tänäkään vuonna, että ei sen varaan kannata laskea… Ainahan sitä voi kalastaa. Onkohan puhelin äänettömällä? Ettei taas ala Vagisan-mainos huutaa kesken kaiken… Tartteenko mie oikeesti herkkuja? Altistavat hiivatulehdukselle. Entä jos kävis vaan kirjastosta jonku hyvän kirjan? Miks pitää vetää överit? Ei! Kyllä tää vaatii nyt rasvaa ja sokeria. Mitä tuo hujoo? Venytteleekö se? Ei kyllä se yrittää kontaktia. Mitenkähän pitkään se on viittonut…? Vessaanko se haluaa? Vai tilttasko kone? Voiskohan Pate mennä kattomaan? Se on lähempänäkin… 

Viisi tuntia myöhemmin….

Ai hitto! Se kauppa meni jo! No, säästypähän rahat ja kalorit. Miun alitajunnalla on vaan parempi itsehillintä. Vitsi mie oon kova! Kovempi ku luulin. Oon voittanut sokerin!

Viisi ja puoli tuntia myöhemmin…

Kyllä tää tavallinen suklaa on parasta. Ihan ilman pähkinöitä. Mutta kyllä tää oli liian helpossa paikassa ku näin helposti hairahduin. Pitänee viiä jonnekin välipohjaan jemmaan ettei tuu pikkuhädässä langettua. 

Aprillia! En kai mie nyt oikeesti paikallani siellä salissa pysynyt!