On pääsiäinen ja viimeinen lomapäivä mökillä. On pitänyt käydä joka päivä pilkillä, sillä mikään ei ole meditatiivisempaa kuin työntää kapulaa reikään ja odottaa loppuhuipennusta – nykiviä liikkeitä ja limaisia sormenpäitä. Mutta enpä ole ennättänyt nykytellä – on pitänyt juosta synttäreillä, tehdä puusavottaa, polttaa risuja, paistaa makkaraa ja kantaa saunaan vettä.
Mutta nyt koen tilaisuuteni tulleen ja maistan jo hiljaisen hetken tuoman vapauden sielussani. Se maistuu joutsenten jodlailulta ja Höytiäisen hapuilevalta heräämiseltä kevääseen. Aa että.
“Ei tuule nyt, on tyyni nyt, on tuuli tyyntynyt”, lausun itsekseni kuistilla ja siirryn sisätiloihin vaihtamaan vermeitä. Isken karvahatun päähän ja huikkaan vielä mummolle ja lapsille lähteväni pilkille.
Paitsi ettei olisi kannattanut huudella.
“Minäkin halluun!” huutaa neiti kolme vee.
“Ja mie!” huutaa toinen neiti kolme vee.
No eipä siinä. Hoputan serkuksia vetämään haalaria niskaan. Karvahattu päässä ja toppahousut jalassa alan pian hikoilla kuin Santeri-sammakko saniaisen alla, sillä tytöillä kestää. Toinen on lirauttanut pissit housuunsa ja toisen rukkanen on kateissa. Myös kauluria etsitään.
Miten helkkarissa kaksosten vanhemmat selviävät ilman hermoromahdusta? Tai kolmosten? No, eräs kolmosten isä antoi ohjeeksi laskea lakanalle – vedän siitä omat johtopäätökseni.
Kun olemme ulostautuneet, pikkupäät ilmaisevat selkeästi mielipiteensä.
“Ei jaksa kävellä!”
“En minäkään!”
“Äiti kantaa!”
“Joo Tinskun sylliin!”
Totean että ehkä unissanne ja kehotan nappuloita ottamaan pulkan mukaan. Eipä aikaakaan, kun molemmat istuvat pulkassa keskellä sulaa pihamaata hihitellen. Sanon etten viitsi revitellä hietikolla, sillä pulkka kulkee vasta jäällä, jossa on lunta. Poika tutkailee touhujamme havumajastaan ja päättää yllättäen lähteä vetojuhdaksi. Hieman ihmettelen, miksi hän latoo pulkkaan koivuhalkoja ja havuja, mutten sano mitään. Viskaan pilkkirepun selkään ja kairan kainaloon ja ampaisemme matkaan.
Pian törmäämme jäällä möngertävään eläinkunnan edustajaan.
“Kato kalvamato. Siitä tullee pelhonen,” sanoo neiti kolme vee tietäväisenä.
“Laitetaan se koukkuun”, ehdottaa toinen neiti kolme vee.
“No ei laiteta!”
Totean että siitä tulisi kyllä paitsi hieno perhonen, myös hieno perho, mutta vanhana kettutyttönä en millään raaski uhrata lemmikkiämme. Ehdotan että otamme sen mukaan. Lasken karvamadon hellästi pulkassa olevaan paistinpannuun. Hieman ihmettelen, miksi meillä on sellainen mukana, mutten kysy mitään.
Reimarin luo saavuttuamme alan kairata reikiä. Kairaan neljä reikää lähekkäin ja kehotan mukuloita puhdistamaan reiät sohjokauhalla.
“Mikä kauha?” kysyy neiti kolme vee.
“Tämäkö? kysyy toinen neiti kolme vee ja ojentaa minulle kärpäslätkän.
Tällä kertaa ihmettelen ääneen.
“Miksi meillä on kärpäslätkä, mutta ei sohjokauhaa?”
Pian huomaan, että viidenkymmenen metrin päässä pilkottaa jotakin keltaista – kauha on tippunut matkalle. Yritän saada pojan hakemaan kauhan, mutta hän ei millään malta, sillä hän virittelee keskittyneenä nuotiota jäälle. Selittää halot ja paistinpannun.
“Onko mato hengissä?!” huolestun.
“On!” poika kuittaa ja saa idean:
“Mutta senhän vois paistaa.”
“Sitä ei paisteta, se viedään rantaan!”
Tällä välin toinen pikkutytöistä on alkanut lätkiä kärpäslätkällä pitkin poikin jäätä.
“Kato kääpänen!”
Toinen on heti juonessa mukana ja osoittaa näkymätöntä pörriäistä.
“Lyö tähän, tässäkin on kääpänen!”
Kun kärpäsleikki on ohi, tytöt odottavat jo malttamattomina h-hetkeä. Alan viritellä pilkkejä molemmille valmiiksi . Onneksi koukuissa on valmiina mummon tekotoukat – eipähän tarvitse selitellä, miksi toinen toukka saa elää ja toinen ei. Kun etsin sopivaa siiman pituutta, mielipidettä alkaa taas löytyä.
“Mie halluun ite! Anna tänne se piikki!”
“Mieki halluun ite!”
Lumi on myös valkoisempaa reiän toisella puolella.
“Minä halluun tuo leiän!
“Eikun minä!
“Se on minun leikä! Et vaamasti tuu siihen!”
“Hei vaihetaan reikiä!”
“Joo!”
Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, on reiänvaihto tapahtunut ja siimat solmussa.
Pian alkavat vesileikit.
“Kato! Mie teen keittoo!” sanoo neiti kolme vee ja työntää vavan puoliksi avantoon ja pyörittää niin että vesi lentää. Myös kärpäslätkä kiehuu.
“Hihhhih, miekin!” hihkaisee toinen neiti kolme vee ja pian porisee toinenkin reikä.
Leikki ei ehdi kauaa vanheta.
“Ei jaksa ennää.”
“En miekään. Ihan tylsää, joko voijjaan lähtee?”
“Joo lähetään vaan, ihan tyhmää.”
“Äiti ota tää piikki.”
Totta kai, johan myö viisi minuuttia oltiin.
Poika pyllistelee edelleen polvillaan jäällä ja yrittää saada sytkärillä havuja palamaan.
“Joko myö nyt lähetään? En mie saanu tätä ees vielä syttymään!
“Ehkä ihan hyvä, ei tarvii tänne jäälle viritellä pääsiäiskokkoa. Ja sitä paitsi tuo mies tarkkailee meitä tuolta rannasta.”
“Missä? Ja mitä nuo sorsatkin rääkyy?”
“Rakas ne on joutsenia. Ensi kerralla lähdetäänkin linturetkelle. Mutta sitä ennen vapautetaan meidän mato.”