Categories
Yleinen

Häpeällinen kotihäpeä

Ei meidän koti. Mutta voisi olla.

Pari viikkoa sitten kutsuin kaverin kylään niin kuin tapana kuuluu: tule ihan millon vaan, kaikki käy. Tosiasiassahan kaikki ei todellakaan käy, pitää leipoa, tai ostaa marketista kääretorttu ja pahoitella, kun ei ole ehtinyt leipoa tai että “tästä tuli nyt vain tämmöstä”. Sitten pitää siivota,  imuroida, harjata jarrutusjäljet pöntöstä ja kiillottaa tiskipöytä. Ja pahoitella, kun “täällä on vähän tämmöistä”. 

 Ja niinhän siinä kävi, että ystävättäreni  ilmoitti illalla klo 22 tulevansa seuraavana aamuna  kylään. En ollut valmistautunut lainkaan, peruskauppareissukin oli jäänyt välistä ja siivoaminenkin oli unohtunut. Koska olin jotakuinkin sippi, uupunut ja väsähtänyt, en jaksanut stressata. Kaveri oli oikeastaan ystävä, jonka uskoin hyväksyvän sotkun ja saastan. Opettelisin hellittämään neuroottisuutani ja hyväksymään, että aina ei voi kyetä täydelliseen menyyseen tai siivoukseen. Tai opettelisin hyväksymään, että minä en siihen pystynyt. 

Tervetuloa! Kyllä käy! 

Katsoin lattialla levittäytynyttä kissanhiekkaa, raadeltuja pahvilaatikoita ja nuhjuisia villalankamyttyjä. Olohuoneen nurkassa ratsastuskypärä, eteisessä metsästysreppu, sohvan alla kuopuksen kolme asukokonaisuutta. Kolmen kokoisia tassunjälkiä lattialla, raadellun vessapaperirullan jäänteitä. Kuuden kissanpennun, kolmen lapsen ja tee-se-itse-miehen taloudessa siivoaminen on turhempaa kuin lumenluonti lumisateessa. Ja siihen jos lisää wannabekäsityöintoilijan, peli on menetetty. Olikohan ystävättäreni valmis tähän? Pitäisikö varoittaa tai ainakin pehmentää järkytystä, en nimittäin mitenkään ehtisi siivota.

Kilisevä tonttuhattu ravasi olohuoneen halki häntä pystyssä. Kuusenpallot kopisivat portaissa ja kohta hopeinen koristenauha kirmasi pölisten perässä. Kulkusten kilkatus ei kuitenkaan luonut lokakuun hämärässä joulutunnelmaa.

“Varoitus, meillä ei ole sitten siivott…” Olin huomaamattani alkanut kirjoittaa viestiä. Mitä hittoa! Minähän päätin olla oma itseni ja seisoa sotkujeni takana ylpeästi. Olin juuri lukenut Hesarista Oona Laineen artikkelin kotihäpeästä ja olin päättänyt, etten siihen sortuisi. Varsinkin, kun en nyt jaksanut ja ehtinyt puunata, töitäkin piti yrittää tehdä aamulla. Pyyhin viestin pois. Kolme minuuttia myöhemmin aromaattinen kissankakan tuoksu leijaili nenääni. Tartuin puhelimeen: “Meillä on sitten kissanpentuja…” Kyllä kaverini sen tiesi, siksi hän oli tulossa. Pyyhin viestin pois. Kun on pieniä talossa, asiat eivät vaan luonnistu. Minulla ei kyllä luonnistunut muutenkaan. 

Aamuyön levottomina tunteina suunnittelin tehokkaan pikasiivouksen, joten aamulla tyhjensin peikon raivolla tiskikoneen itse enkä valittanut siitä lapsille. Sitten lapioin eteisen kenkämereen kulkureitin ja imuroin hiekat lattialta ennen kuin ehdin aamupalalle. 

Hampaita harjatessani havaitsin peilissäi hammastahnaroiskeita. Mutta hei, kenelläpä ei? Rohkeasti nyt käsi ylös kenen peilissä on joskus ollut! Ja sitten ne voi laskea, jotka ei aina heti niitä pese. (Ne, jotka pyyhkii, voi pitää kättä ylhäällä. Teillä riittää voimaa hauiksessa ja muissa hinkkauslihaksissa.)

Hymyillessäni pilkullisille peilille pohdin laittavani ystävättärelleni varoituksen, että täällä haisee kissanpissi. Ja pitäisi varmaan mainita, että en ole ehtinyt enkä jaksanut ja… Hammasharja jäi roikkumaan suupieleen, kun hapuilin puhelimen käteeni. Ei! Puhelin putosi kädestäni kuin tulikuuma kekäle.Tämä oli harjoitus! 

Tilanne oli paha. Diagnosoin kärsiväni akuutista kotihäpeästä. HS:n artikkelissa sisustusarkkitehti ja tietokirjailija Maaretta Tukiainen kertoo, että kuvittelemme ihmisten määrittävän meitä kotimme perusteella ja että kodin siisteys, selkeys ja järjestelmällisyys kertovat elämänhallinnasta. Kyllä se ehkä aavistuksen kertookin, jaksaako sitä roskapussin viedä ulos tai viekö roskat ylipäätään roskikseen vai säilöökö lattioille. Mutta nyt, kättä sydämelle: kuka ei ole löytänyt homehtunutta elintarviketta esim. banaania, jääkaapista, hanskalokerosta tai repusta? Unohtanut kaalikeittoa joululoman ajaksi työlaukkuun? Pakannut kosteat vaatteet muovipussiin, jonka joku on potkinut kolmeksi kuukaudeksi auton penkin alle? No, ainakin minä ja Tinsku.

Lohduttavasti Tukiainen tiivistää: ”Todennäköisesti on kuitenkin niin, että pakonomaisesti kotiaan järjestävällä elämänhallinta on enemmän hukassa kuin sillä, joka sietää sotkua.”

Vaikka siisteyden tavoittelu ja sotkun sieto ei kertoisikaan haparoivasta elämänhallinnasta, aiheuttaa se muille ongelmia. Olen vieraillut kodeissa, joissa Ikean mainoskatalogin kodit tai askeettinen munkkiluostari jää kakkoseksi. Pinnat ovat tyhjät ja puhtaat, missään ei mitään, mikä kielisi ihmisasutuksesta. Ei likaisia astioita, ei viirua ikkunassa. Rikospaikkatutkijatkaan eivät löytäisi sormenjälkiä tai uv-valolla jäänteitä eritteistä. Eihän siellä uskalla edes hengittää.

Meillä sen sijaan ei haittaa, vaikka hengittää tai jos jotain tippuu lattialle tai sohvalle. Toki pyrin siihen, että kotiimme ennakkoluulottomasti uskaltautuvat oman elämänsä extreme-seikkailijat eivät likaa sukkiaan ainakaan pysyvästi.  En tiedä onko minulla sitten tuplasti nimenomaan niitä elämänhallinnan ongelmia, koska haluaisin kotini olevan järjestelmällinen enkä siedä sotkua, mutta asun sotkussa ja epäjärjestyksessä?

Sen lisäksi, että minua arvostellaan kotini siisteystason perusteella, luulen ihmisten myös arvioivan tapaani elää sekä enemmän tai vähemmän aktiivisia sisutusratkaisujamme. Järki sanoo, että harva ihminen arvioi muita ainoastaan asumisen perusteella. Vielä harvempi asuu kuitenkaan samanlaisessa eläintarhassa tai maalaa seinänsä rautakaupan virhesävymaaleilla.  Kotimme on jotakuinkin meidän näköisemme. Siksiköhän vai siitä huolimatta poden toisinaan kotihäpeää? 

Kommentit kodista ovat lähes yhtä henkilökohtaisia kuin kommentit ulkonäöstä. “Teillä on kaunista”, totesi ystävä ensivisiitillä. Lämmitti, kunnes sama fraasi toistettiin toisen ystävän tupareissa, samalla äänenpainolla. Toinen ystävä sen sijaan oli arvioinneissaan konkreettisempi: “Tykkäsin enemmän siitä edellisestä seinän väristä.” Mutta tyttären luokkakaveri sai minusta elinikäisen ystävän kuvaillessaan kuopukseni varaston, kompostin ja kierrätyskeskuksen yhdistelmää aidosti ihaillen “kotoisaksi” ja “täyteläiseksi”.

Kuinka ystävättäreni vierailu sitten sujui tässä täyteläisessä taloudessa? Hän järsi sitkeästi kuivakkaa teeleipää, ei kommentoinut kissatalouden tuoksua ja rakastui sylissä kehräävään miukuun. Tulemme näkemään uudelleenkin.

Categories
Yleinen

Pettymyksiä

Monesti olen miettinyt, että hämähäkkejä saattaa harmittaa, kun joku idiootti aina rikkoo nämä kudelmat.

Olen pettynyt moniin asioihin elämässäni. Pettymysten sarja alkoi jo lapsuudesta, kun en saanut uutta pyörää synttärilahjaksi, en koskaan päässyt mitaleille hiihtokilpailuissa ja sain vitosluokalla matematiikan kokeesta 9-.

Myöhemmin tajusin olla pettynyt myös siihen, etten ole syntynyt sukuun, jossa jaetaan perinnöksi osakkeita, kiinteistöjä ja huvijahteja tai jossa on mahdollista säästää lapsilisät. Tai ehkä kyse on kateudesta.

Aikuisena olen pettynyt ihmisiin, jotka pitävät itseään parempina kuin muita ja haluavat kertoa sen minulle. Joskus olen pettynyt siihen, etten jaksa vastata heille asiallisesti, mutta useammin petyn siihen, että en sano vastaan ja älykkäät, kirvelevän piikikkäät solvaukset tulevat mieleeni aivan liian myöhään. Pahin terä nimittäin katoaa, jos vastaiskun jättää seuraavalle päivälle. Ennen kaikkea olen pettynyt siihen, että alan kyynistyä ja odotan pahinta kaikista.

Perheellisenä olen pettynyt siihen, etten osaa pitää huusholliani tiptop-kunnossa enkä osaa opettaa lapsiani siivoamaan jälkiään. Asiaa tuumittuani olen kuitenkin varsinaisesti pettynyt siihen, että annan kodin siisteystason määrittää itseäni ihmisenä. Sillä se, etten ehdi pestä likapyykkiä samaan tahtiin kun jälkikasvuni sitä tuottaa tai keittiönpöytä jää kaaokseen, ei kerro, että olisin surkea äiti. Päinvastoin lapseni ovat omatoimisia, jolleivät siivouksen suhteen, niin ainakin ne osaavat sapuskansa etsiä.

Olen pettynyt rakkauteen. Yltiöromanttiset komediat ja siirappiset romaanit uskottelivat minulle, että elämäni rakkaus lukee ajatukseni, hemmottelee jatkuvasti ja täydentää lauseeni. Ja pyh. Elämäni rakkaus aiheuttaa myös pienimuotoisempia pettymyksiä, jotka hiertävät arkieloamme kuin liian pienet monot kantapäätä: ostaa vääränlaista kermaa, istuu öljyisissä vaatteissaan sohvalle tai jättää partakarvoja lavuaariin. Rehellisyyden ja tasapuolisuuden nimessä on kuitenkin mainittava mahdollisuus, että aiheutan hänellekin harmaiden hiuksien lisäksi jonkin asteisia pettymyksiä.

Mutta erityisen pettynyt olen yhdestä asiasta. Siitä, ettei hän tule yhtä aikaa nukkumaan. Olen nimittäin lukenut naistenlehtien parisuhdeartikkeleista, että ensimmäinen merkki eroon on, ettei mennä yhtä aikaa nukkumaan. Anna Puukin siitä laulaa. Mieheni ei allekirjoittanut tätä vaan luetteli kolme syytä, miksi hän ei tule samaan aikaan nukkumaan.

Ensinnäkin menen niin aikaisin nukkumaan (klo 21?!), että hän herää aamuyöstä, jos tulee sänkyyn siihen aikaan. Toiseksi, valitan, etten saa unta, jos hän hengittää liian raskaasti. Valitan kuulemma myös, jos hän ei hengitä. Kolmas syy on ymmärrettävin. Hän kaipaa omaa aikaa ja hiljaisuutta, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Saisin kuulemma valvoa hänen kanssaan, mutta lapset menevät nukkumaan vasta kymmeneltä. Epäilen vahvasti, ettei hän varsinaisesti kaipaa minuakaan.

Olen siis niellyt pettymykseni ja antanut mieheni viettää laatuaikaa itsensä ja kännykkänsä kanssa sohvalla. Saa katsoa auto-ohjelmia sen minkä jaksaa, käyn sitten aamuyöllä herättelemässä sohvalta, kun se mielenkiintoinen pakkokatsoaelokuva on loppunut.

Viime yö oli kuitenkin liki anteeksiantamatonta, sillä vaikka yhdessä nukkuminen on parisuhteen vahvuuden tärkeimpiä indikaattoreita, se on myös eloonjäämisen kannalta ehdotonta. Ainakin meillä.

Jo ilta oli tulvillaan romantiikkaa. Molempia väsytti ja uuvutti, itse epäilin täysikuun kadottaneen edellisyön uneni, mieheni oli kiipeillyt päivän telineillä ja valitti perskannikoittensa kipeyttä. Ajattelin kateellisena, että itsekin voisin pakaratreenin ottaa työsuhde-etuna. Illan jumpat jäivät nimittäin välistä, ja yhdeksäänkin valvominen tuntui ylitsepääsemättömältä. Lasten kitinöihin en jaksanut edes reagoida.

Mies toi minulle muovimukissa itsetekemäänsä kotiviiniä ja pisti takkaan tulet.

– Tässä maistuu… käynyt mansikka. Kirsikka? Joku kirpeä…viinimarja…? yritin hakea aromia.

– Siinä maistuu alkoholi, mies vastasi tyynesti. – Ei tämä nyt älyttömän pahaa tällä kertaa ole.

Yritettyäni maistaa viiniä useampaankin kertaan päätin luovuttaa ja siirtyä houkuttelevaan sänkyyn. Jätin mieheni katsomaan telkkaria ja nauttimaan myös minun mukilliseni viiniä.

Heräsin siihen, että paleli. Tärisin. Haalin peittoja päälleni, sillä mies ei ollut vieläkään tullut nukkumaan. Torkahdin. Kohta heräsin uudelleen. Jalat tuntuivat jääkalikoilta, käsivarsien iho oli hellänä. Vedin jalkoja kippuraan ja koetin ajatella lämpimiä ajatuksia. Ei auttanut. Paleli ja päätä ja hartioita jomotti. Missä helkkarissa mies oli? Eikö se voinut sen yhden kerran tulla ajoissa nukkumaan? Eikö se tiennyt miten palelin? Miten ylipäätään pystyi näin palelemaan? Olinhan jo toissapäivänä muistanut sulkea ikkunan, joka oli jäänyt heinäkuun helleaallon jäljiltä raolleen. Nukkumisesta ei tullut mitään. Harkitsin kutsuhuutoa. Jos oikein kovaa ja kirkkaasti huutaisin, kiirisi ääneni rakenteita pitkin olohuoneeseen ja ylittäisi television äänen. Onneksi tajusin, että saattaisin herättää myös lapset, mikäli ne olivat jo nukkumassa, koirat ja mikä pahinta, kissanpennut. Jos ne heräisivät, kukaan ei nukkuisi enää. Keräsin siis rohkeuteni ja haalin villasukkia sängyn alta jalkoihin. Kietouduin peittoon ja lähdin alakertaan.

Mies nukkui onnellisena viinimuki kädessään, niillä sijoilla, johon hänet olin jättänyt. Hellävaraisten kehoitusten ja napakoiden potkujen jälkeen sain miehen heräämään ja siirtymään sänkyyn. Käperryin tiukasti kiinni, ujutin jäiset jalkani rakkaani jalkojen väliin välittämättä miehelleni epäluonnollisen korkeista kiljaisuista, upotin nenän hikiseen kainaloon ja sain vihdoin unta. En tiedä, miten selviäisin talvesta ilman ukkokultaani tässä vanhassa luontaisesti ilmastoidussa rintamamiestalossa.

Huolimatta lihaisasta lämpöpatteristani heräsin kurkku kipeänä aamuun ankeaan. Kirkas pikkupakkanen olisi normaalina aamuna houkutellut lenkille, mutta nyt halusin vain kaivautua sänkyyn takaisin. Ruumiini oli pettänyt minut, kurkkua kaihersi, nenässä tuntui hassulta ja pelkkä keittiöön käveleminen tuntui maratonilta. Itketti, pitäisi soittaa rehtorille ja ilmoittaa sairauslomasta. Kaikki hauskat tehtävät ja toiminnalliset harjoitukset jäisivät tekemättä, sillä sijaisilta ei voisi vaatia luovien innovaatioideni käyttöönottoa, niissä kun yleensä ilmenee pari muuttujaa. Harmitti esimiehenkin puolesta, joutui nyt minun takiani tekemään ylimääräistä…

Olin pettynyt itseeni ja osittain ehkä olosuhteisiin. Kolme vuotta sitten olisin voinut hyvin mennä töihin, niistä käytävässä ja sinnitellä oppitunnin. Nyt kielto oli ehdoton, mikäli tunsin itseäni yhtään kipeäksi, ei oppilaitokseen ollut asiaa. Toinen syy saikuttamiseen oli se, että en yksinkertaisesti jaksanut. Nuorempana olisin sitkutellut, vetänyt tunnit vaikka väkisin, mutta en enää. Laskin sen varaan, että tauti talttuisi nopeammin, jos antaisin itseni levätä. Johan sen järkikin sanoo. Mutta miksi kotiin jääminen tuntui silti luovuttamiselta? Olin sairastunut, antautunut ovelalle flunssavirukselle ja nyt olin hylkiö ja yhteiskunnan loinen, joka ei tehnyt omaa osuuttaan. Olin pettynyt itseeni, sillä en ollut pessyt riittävän tarkkaan ja riittävän usein käsiäni enkä temponut kitusiini tarpeeksi d-vitamiinia ja sinkkiä. En yksinkertaisesti ollut tehnyt tarpeeksi.

Lasten lähdettyä kouluun ja hoidettuani sijaisille tuntisuunnitelman saatesanoilla “tee kuten parhaaksi näet” tuijotin ikkunasta kirkkaaseen syyspäivään. Niin kaunis päivä, olin niin pettynyt, etten päässyt kirmaamaan raikkaaseen ruskaan. Sydänalassa painoi huoli opiskelijoista, vaikka sijaiset sattuivat olemaan parhaat ikinä eivätkä varmaan soittelisi ja kyselisi lisäohjeita. Yhtä paljon, tai vähän, ehkä enemmän, opiskelijat oppisivat olin minä paikalla tai en. Olin aavistuksen pettynyt oivalluksestani, etten ollutkaan korvaamaton.

Sähköpostiin oli kilahdellut Wilma-viestejä, mutta en uskaltanut edes kuvitella vastaavani niihin. Pää oli sumussa ja arviointikykyni minimissä. Keittiön kaaoksellekaan en jaksanut tehdä mitään, mutta epäilin, että astiat odottaisivat kiltisti paikoillaan, kunnes ensimmäinen jälkeläinen saapuisi. Olin ollut pettynyt sotkuiseen keittiöön, jos olisin jaksanut. Keitin siis itselleni teetä ja kaivoin hätävarasuklaalevyn jämät salaisesta piilopaikasta ja käperryin sohvalle. Avasin suoratoistopalvelun ja valitsin melko lyhyen elokuvan, jotta voisin sen jälkeen ottaa toipumista edistävät päiväunet. Kissanpennut hyppäsivät vuorotellen viereeni, painia nahusivat hetken ja kävivät sitten lämpimäksi, kehrääväksi kasaksi kainalooni. Tajusin, etten ollut lainkaan pettynyt siihen, etten ollut töissä tappelemassa teinien päähän tekstilajien erityispiirteitä. Oikeastaan nautin tästä hetkestä elokuvan äärellä.

Heräsin lopputekstien aikaan. Olin pettynyt, etten jaksanut katsoa edes leffaa sen kerran, kun siihen olisi ollut mahdollisuus.