Categories
Yleinen

Autoilevan ihmisen maanantai – tai kolme

Ensimmäinen talviloman jälkeinen maanantai

Energia virtaa vuolaana chakrojeni läpi. Olen yhtä luonnon ja universumin kanssa, en tarvitse herätyskelloa, vaan herään luonnonmukaisesti auringonnousuun ja karvaisen energiakeskittymän kynsien ja hampaiden upotessa varpaaseeni. Tunnen ikiaikaisen voiman sisälläni, tiedän toteuttavani kohtaloani, sillä tänään pääsen jakamaan viisauttani kielioppitietoa janoaville lukion ykkösille pakopelin muodossa.

Töihin lähtiessään sieluni toinen puolikas, aviomieheni, kääntyy kuistilta huikkaamaan, että naapurista kannattaa kysellä hinausapua, jos hyydyn kulkupelini kanssa pihaloseikkoon tai kelirikkoiselle kinttupolulle, joka on karttaan vahingossa merkitty maantieksi. Annan anteeksi sekä kartantekijöille että miehelleni, joka näkee vastoinkäymisiä näin kirkkaana aamuna.

Siirrän energiakehoni korkeavärähteisempään olotilaan. Uskon valon kantavan minut päivän läpi. Pujahdan auton ratin taakse varttituntia tavallista aiemmin. Kokemuksesta tiedän pedagogisten kokeilujen pitävän sisällään vähintäänkin pari muuttujaa ja on jätettävä kohtalolle aikaa selviytyä niistä. 

Väännän avaimesta. Radio alkaa pauhata, mutta hehkulanka ei ilmesty kojetauluun. Jotain on vialla. Käännän avaimen takaisin ja kokeilen uudelleen. Autoni energiakentissä lienee tukos. Ensimmäinen muuttuja on iskenyt nopeammin kuin odotinkaan. En kiroa, huuda tai hakkaa autoa. Hengitän valoa.

Kilautan välittömästi naapurin Kallelle. Sen lisäksi, että Kallella sattuu olemaan vapaapäivä, hänellä on myös vuosien kokemus sekä minun että äitini pelastamisesta auto-ongelmista. Miellyttävänä vaihteluna en tällä kertaa ole vielä penkassa.

Kohtalon järjestämää ritaria odotellessani nyplään konepeltiä auki. Virkeillä aivoillani muistan jo minuutin päästä, että hytissä on kahva, jota pitää vetää. Jossain ratin ja polkimien välissä. Etsin vipua edelleen Kallen kurvatessa pihaan. 

“Ei pihahustakaan?”

Kieltävän vastauksen kuultuaan Kalle käskee minun hypätä kyytiin, saisin tämän auton ja hän ottaisi toisen. Jätän Kallen omaan pihaansa raappaamaan jäistä kulkupeliä itselleen. Lämpimässä kajuutassa tajuan jo kymmenen kilometrin jälkeen, että minullehan olisi riittänyt kyyti kaupunkiin! Lähetän telepaattisia kiitos- ja pahoitteluviestejä Kallelle.

Miehelleni lähetän sydämiä ja pusuja ja kerron, että auto on paskana.

Illalla mies googlettaa auton ongelmaa. Se olisi tonnin remontti tai 43€ ja kolme ihmistyöiltaa + rattilukonmoottorin matka Saksasta Pohjois-Karjalaan. Päätös on helppo, vaikka tee-se-itse-remppa ei huoltokirjassa hyvältä näytä. Kuka nyt näinä päivinä ostaisi dieselautoa muutenkaan? Koen tarpeelliseksi jakaa ylevämmät energiani miehellenikin. Mies valitsee kuitenkin kaljan.

Loppuviikon ajan mieheni maantielaivalla. Siskonpoika ihastelee, miten täti osaakin ajaa niiiiin isolla autolla. Oma poika taas piiloutuu huppunsa sisään, kun karautan koulun pihaan. Onneksi sisäinen energia on edullisempaa kuin pumpusta tuleva. 

Toinen talviloman jälkeinen maanantai

Autoni osat ovat Ruotsissa. Mies tarvitsee omaa autoaan, joten lainaan äidin autoa. Bensavalo välähtää kahden kilometrin jälkeen. On jo kiire töihin, mutta äidin auto ja sen nesteet vaikuttavat toimivan holtittomasti. Omista nesteistäni puhumattakaan. Suuntaan tankille, sillä en luota muistiani säätelevien energiakenttien toimivan iltapäivällä kovinkaan tehokkaasti. Ja olenhan jo kerran valoon reagoinut!

Tankilla tuuletan, sillä satun heti oikein päin pumpulle. Siihenpä tuurini sitten jääkin. En saa luukkua auki, vaikka painan jokaisesta kulmasta useammankin kerran. Ujutan sormiani kannen väliin ja nytkytän. Hikipisarat ohimoilla suurenevat jokaisen ohiajavan auton myötä. Pelkään niiden kurvaavan perääni jonottamaan.

Ei hätää. Hengitä. Kaikki on hyvin.

Adrenaliini saa aivoni toimimaan. Jospa näin tuoreessa autossa luukun saa auki sisätiloista. Palaan kuskin penkille, katseeni vilistää pitkin kojetaulua, sormet kopeloivat penkin viertä ja ratin alusta. Ei mitään! Nousen autosta ja tungen pääni jalkotilaan. Itku alkaa poltella luomien alla. Soitan äidille, mutta äiti ei vastaa. Näpellän jokaisen napin, vivun ja painikkeen, joka autosta löytyy! 

Aah! Keskikonsolissa. 

Vilkaisen kelloa. En ole vielä myöhässä. Kipitän pumpulle. Missä on kukkaro?! Vastahan se oli kädessäni…

Työpaikan edessä kadunvarsiparkki on luonnollisesti täynnä. Suuntaan kiekkoparkkiin ja pyöräytän pienen auton ketterästi ruutuun. Hamuan ovilokerosta kiekkoa, kurkistan aurinkolippaan ja avaan hanskalokeron. Ei kiekkoa.

Ei voi mitään. Aavistuksen rivakammilla askeleilla suuntaan koulua kohti ja ammun lennosta avaimella lukituksen. Äkkijarrutukseni roiskaisee loskat lahkeisiin. Käännyn autoa kohti ja painan lukitusta uudelleen. Ei mitään. Painan uudestaan. Ei mitään. Kuudennen kerran jälkeen palaan lukitsemaan ovet mekaanisesti. Kun pääsen ovelle, kokeilen vielä kerran. Lukko surahtaa sähköisesti.

Matkalla kotiin, keskellä motaria, näyttöön välähtää oranssi öljykannun kuva. Se on hyvä, sillä oranssilla saa ajaa kotiin asti. En jaksa olla yllättynyt enkä soittaa miehelle, kerkeää se kotonakin kuulla ilouutiset. 

Kolmas talviloman jälkeinen maanantai

Vaikka oma autoni odottaa Itämerellä seilaavia osiaan hylättynä ja liikuntakyvyttömänä hangessa, alkaa päivä positiivisesti. Koronatestiin ilmaantuu kaksi viivaa, joten minun on selviydyttävä viralliseen tikutukseen. Kyllä, kyllä, selviän omalla autolla. Tai äidin autolla. 

Ainakin pihatielle.

STOP! 

Tällä kertaa punainen.

Sammutan auton. Hengitys on jo valmiiksi hidasta ja raskasta, ikävä kyllä myös aivotoimintani. Kuvaa on hankala tulkita, mutta päättelen tämän liittyvän jäähdytinnesteongelmaan. Ei mikään mahdoton asia ratkottavaksi kiireessäkään. Kuumeiset aivoni uskottelevat selviytyväni ilman hätäsoittoa miehelle. 

Löydän puolikkaan pullon mitä ilmeisemmin jäähdytinnestettä, mutten sitä saatanan vipua, jolla konepellin saa auki. Miksi helvetissä ne pitää piilottaa? Ei kai niitä nyt vahingossa auki saa?

Dejavu-tunne valtaa minut kun pyllötän jalkotilassa etsimässä namikkaa penkin alta ja polkimien välistä. Soitan äidille. Tällä kertaa hän vastaa. 

“Siinä polven kohdalla vasemmalla.”

Mitä? 

“Ei täällä mitään ole?”

“Se on vähän piilossa siinä sivussa…”

Lyön luurin korvaan kuin pahainen teini, koska tarvitsen kaksi kättä aukaistakseni muinaisia salaovia. Sivelen ja koskettelen verhoiluja ja muoveja… Alkaa vaikuttaa oudolta. 

Joudun soittamaan miehelle. 

“Se on siinä säären kohdalla vasemmalla.” 

“Aah….” 

Konepelti napsahtaa auki, löydän yllättävän helposti vivun pellin alta. Koska linja on edelleen auki, varmistan mieheltä onko säiliö, johon litkua lorotan oikea. Olen varma, että kaikki mitä teen, tulee menemään päin persettä. 

Valo syttyy uudelleen kolmen kilometrin jälkeen. Mitä vittua?! Soitan miehelleni, joka on syypää kaikkeen.

“Aja vaan ihan rauhassa. Justhan sitä laitoit.” 

Ajakoon itse rauhassa, kun punainen huutomerkki hyppii silmille! 

Liikennevaloissa suljen silmäni, jotten näe punaisena loistavaa kirjainyhdistelmää. 

Näytteenottopisteellä sammutan auton. Sitten käynnistän auton ja avaan sähköikkunan ennen kuin sammutan auton uudelleen. Kun nenänkaivelun jälkeen käännän virrat päälle, ihme on tapahtunut: varoitukset ovat kadonneet! 

Sitten alkaa itkettää…Yritän sulkea ikkunaa. Lasi nousee kyllä kolme senttiä, mutta laskeutuu sitten viisi. Ei vittu ole todellista! Avaan ikkunan kokonaan ja kokeilen uudelleen. Jälleen ikkuna nousee muutaman sentin ennenkuin alkaa putoamaan. Vitun vitun vittu…

Seuraava vanupuikkoa haistellut näkyy jo peileissä. On pakko jatkaa matkaa. Ajan hitaasti eteenpäin ja koetan nytkyttää samalla ikkunaa ylös. Voisinkohan ajaa kotiin ikkuna auki? Olenhan kipeä jo valmiiksi….

Koukkaan bussipysäkille, jotta saan rauhassa rempata ikkunaa. Vedän nappulaa toisella kädellä ja toisella vedän ikkunaa kiinni. Ohiajavista autoista tuijotetaan epäuskoisena tai ehkä pelokkaana. Vilkaisen peilistä likaisen tukan takaa näkyvää räkäistä ja punasilmäistä hahmoa. Tajuan, ettei minulla ole kuin kalsarit jalassa.