Categories
parisuhde rentoutuminen Yleinen

Vesille tekevi veikkosen mieli

”Kultsi, onko kaikki kunnossa? Et oo ollu pelaamassa moneen iltaan…”

Epäluuloni heräsivät välittömästi. Mieheni mielestä kukaan täysipäinen aikuinen ei kirmaile pallon perässä kesät talvet, hiekassa ja vesisateessa.

Luonnollisesti tässä vaiheessa avioliittomme elinkaarta pystyimme juuri ja juuri harrastamaan itsenäisesti, kunhan ruokaa oli useimpina päivinä pöydässä ja rahaa tilillä lainanlyhennyspäivinä. Ei sillä, en minäkään ihan ymmärtänyt, miksi aikuinen ihminen ostaa kolme venettä, joista yhdessä on muutama reikä, toisessa muurahaispesä ja kolmas on kellunut viimeksi 60-luvulla. Ja niihin on luonnollisesti vääränkokoiset moottorit.

Tämä oli osittain myös syy siihen, miksi panostin päiväpeleihin. Vesikelvottomat paatit oheismateriaaleineen ilmestyivät nimittäin pihalle aina niinä iltoina, jolloin parin erän pelireissut kestävät kuudetta tuntia.

Ensimmäinen vene oli pieni ja soma vihreä paatti. Käytännössä ilmainen, sillä pohjassa oli ilmoituksen mukaan reikä.

”Siitä tulee nätti!”

Kun sammaleet oli pesty pois, alkuperäinen väri paljastui valkoiseksi ja pohjan reikä useamman nyrkin mentäväksi aukoksi. Oman elämänsä McGyver sulatti kierrätyskasasta löytämästään tulostimesta sopivaa seosta, jolla paikkaili reiät erinäisten kirosanojen saattelemana.

En uskaltautunut mukaan koeajolle, vaan isä ja tytär suuntasivat jokivarteen anopin mahdollisesti toimiva sähkömoottori mukanaan. Lopputulema oli yllättävä.

Moottori oli liian pieni pienelle veneelle. Itse asiassa vene oli liian pieni ylipäätään.

Eipä huolta! Netissä oli myynnissä vähän isompi moottori ja isompi vene. Moottori ei kuulemma toiminut, joten se tuli kaupan päälle. Käytännössä ilmainen moottori! Äkkiäkös sen fiksailisi.

Toki pieni hankaluus oli, että pihamaasta alkoivat katokset loppua.  Mutta asioilla on tapana järjestyä! Naapurin pojalla oli nimittäin traileri myynnissä. Käytännössä ilmainen, koska ei tarvinnut sataa metriä kauempaa hakea.

Kun moottoria oli fiksattu ja varaosia tilattu, odoteltu, palauteltu ja vaihdeltu ja koeajettu saavissa, oli jälleen koeajon aika. Tällä kertaa rohkaistuin mukaan.

Veneenlaskupaikalla havahduimme ilmastonmuutoksen seuraukseen. Joen pinta oli laskenut niin paljon, että ramppi paljastui lähes kokonaan. Ramppi loppui kesken ja vene ei vieläkään yltänyt veteen. Mies peruutti vielä hieman ja trailerin renkaat putosivat betonilta.

”Tätä pidemmälle en aja”, mies päätti ja alkoi irrottaa liinoja veneestä. ”Ei saatana se johto on paikallaan!”

Koska mieheni kykenee kylpemään ainoastaan kädenlämpöisessä vedessä, jäi minun tehtäväkseni kahlata veneen luo ja tökkiä paatti alas trailerilta. Vene ei liikahtanut kuin muutaman sentin.

”Hitto! Se tappi ottaa kiinni tuohon kärriin…”

Kiskoimme veneen takaisin ylös ja otimme tapin pois siksi aikaa, että saimme työnnettyä veneen hankalan kohdan yli. Tappi paikalleen ja uusi yritys.

Tartuin naruun ja tyrkkäsin venettä etäämmäksi, jotta mies sai ajettua trailerin pois. Jotain outoa veneessä oli. Siitä pääsi jotenkin kummallinen pulputus, mutta en pitänyt sitä mitenkään omituisena. Mieheni sen sijaan piti.

”No voi perkele! Siellä on se toinen tappi! Tai ei siis ole!”

Mies peruutti trailerin uudelleen jokeen ja vene vedettiin takaisin kärriin.

Sitten siinä katsottiin romanttisesti auringon laskiessa, kun vene lirkitti sisäänsä imeneen veden soralle.

Varsinainen koeajo, molemmilla tapeilla, sujui kuten voi kuvitella. Moottori huusi ja bensa kärysin kuin teinipojan mopo, mutta matka ei juurikaan edennyt. Ei vaikka ukkokultani rantautti minut turhana painolastina.

Ongelmaan oli helppo ratkaisu. Tohmajärvellä oli myynnissä isompi moottori. Lähes ilmainen.

En ollut koskaan tajunnut, että erilaiset veneet vaativat erilaisia moottoreita.  Se saattoi johtua siitä, että minulle oli olemassa soutuvene, purjevene, moottorivene ja sukellusvene. Veneilyharrastukseni käsitti pääasiallisesti verkkojen soutamisen ukille sekä vielä varhaisemmassa lapsuudessa samaisen soutuveneen upottamiseen kokeilumielessä mökin ranteveteen. Perkeleet raikuivat rannalla, kun penkin alle jäänyt vesi kasteli pappani persaukset viikkojen ajan.

Kuten olettaa saattaa suhteellisen edullinen moottori oli aivan liian iso pihassa seisoviin veneisiin. Joten ratkaisukeskeisen mieheni täytyi ostaa uusi vene.

Tämäkin uusi vene vaati vain ihan vähän laittoa. Tai sitten vähän enemmän, sillä edellisen omistajan korjauksen jäljiltä veneen laitojen välistä löytyi muurahaispesä.

Kun muurahaispesä oli poistettu, todennäköisesti sopiva moottori korjattu ja koeajettu saavissa oli aika lähteä koeajolle. Kesäpäivä oli kuuma ja kaunis. Olo oli rentoutunut, päiväpelit pelattu ja marjojakin kerätty. Ehdotin miehelle pitäisikö ottaa mukaan kahvit ja eväät ja nauttia jossain joella.

”Liian monimutkaista.”

Aloin ymmärtää veneilyn kiehtovuutta. Moottori toimi, vene liisi aalloilla, vesi pärskyi viilentävinä pisaroina kuumalle iholle. Taivaallista!

Päätimme ajaa jokea eteenpäin ja katsella maisemia. Olin jokea kulkenut painajaisissani, mutta näin päiväsaikaan ja valveilla söpöt saaret ja idylliset mökit olivat paljon viihdyttävämpiä.

Pysähdyimme tekemään suunnitelmaa, miten kauaksi kannattaisi lähteä.

Virhe.

Moottori ei inahtanutkaan. Kippari diagnosoi märät tulpat. Ei, ne eivät kuivaisi sillä aikaa, jos kelluisimme hetken virran vietävänä. Täytyisikö soutaa takaisin lähtöpaikkaa? En niinkään pelännyt soutamista, kuin sitä, että soutamiseen menisi tuntikausia eikä eväistä ollut tietoakaan. Miten saatoin poistua kotoa ilman välipalapatukkaa?! Nälkä alkoi kurnia jo ajatuksesta.

”Hei, eikös siinä pari mutkaa sitten ollut sellainen ranta, josta veneen voisi saada kyytiin.”

”Ei me kenenkään mökkirantaan voida mennä!”

”Yleinen venepaikka se oli, sen verran monta venettä siinä kellotti!”

Minä tartuin ensin soutuveneestä lainattuihin airoihin, jotka eivät aivan istuneet moottoriveneen mittoihin. Jos muistin, että pari mutkaa, mutta mutkien välillä oli pitkiä suoria ja pikkuisia saaria ohitettavana. Matka ei tuntunut juurikaan etenevän vastavirtaan.

Mahdollisessa puolivälissä vaihdoimme soutuvuoroa ja minä aloin järjestellä kyytiä. Esikoispoika oli ties missä, tytärkin kavereillaan, mutta vastasi puhelimeen. Kun tytär puolentoista minuutin päästä lopetti nauramisen souturetkeksi muuttuneelle koeajolle, tiedustelin kyytimahdollisuutta.

Koska tyttäremme suuntavaisto on peritty sisareltani, kerroin suusanallisesti, mistä risteyksestä tytär löytäisi kohderantaan, lähetin kuvan kartasta ja varmimmaksi keinoksi jaoin sijaintini.

Rantauduimme maailman suloisimmalle hiekkarannalle, jossa olisi voinut helposti viettää kesäpäivää. Luojalle kiitos poukamassa kasvoi mustikoita, joita saatoin raapia henkeni pitimiksi, sillä ohjeistuksistani huolimatta viimeinen risteys oli mennyt tyttäreltä ohi. Mustikoita riitti sen verran, ettei miehenikään henki ollut enää vaarassa, vaikkei hän marjoja maistanutkaan…

Eipä silti, en todellakaan aikonut katsoa lahjahevosen suuhun, kun kultani pari päivää myöhemmin ehdotti romanttista road tripiä Kainuuseen.

“Vain sie, mie ja traileri!”

Categories
matkailu Yleinen ystävyys

 All inclusive – kattaa ihan kaiken

Aikku & Pirre

Loma, joka korvasi itse itsensä. Ai kuinka? Jatka lukemista…

Joululoman lähetessä loppuaan suuntasimme ajatuksemme positiivisesti tulevaan ja aloimme ystävättäreni Pirren kanssa tähytä kesälomaa. Totaalinen paikanvaihto heti kesän alkuun saisi aivot lomamoodiin tehokkaasti. Mukaan reissuun aioimme ottaa esikoistyttäremme ja eräänä talviloman iltapäivänä aloimme alustavasti suunnitella reissun käytännön toteutusta. 

Kaksi tuntia myöhemmin olimme varanneet all inclusive -matkan Espanjan lämpöön, junamatkat Helsinkiin, allasbikinit ja kampaajan.

Itse en ollut koskaan kokenut all inclusivea. Pirren kuvailemat loputtomat spritzit altaalla kuulostivat vastustamattomilta. Samoin buffet, joka lupaili paikallisia makuja, sateenkaarenvärisiä hedelmiä ja aromikkaita kahveja, houkutteli enemmän kuin kaikille neljälle sopivan ravintolan etsiminen kuumissaan ja nälkäisenä. Tyttäret tsekkasivat, että kohteessa oli tappava UV-säteily. 

Emme kuitenkaan aivan ymmärtäneet, mitä kaikkea all inclusive oikeastaan piti sisällään. Jo ennen lähtöä täysipainoiseen kokemukseen sisältyi muun muassa aimo annos syyllistämistä.

Kesälomasuunnitelmistani kuultuaan tuttavat ja kylänmiehet katsoivat asiakseen kertoa, että kohde oli aivan liian kuuma (Vain Pohjois-Norjassa ilmanala oli sopiva!), ajankohta täysin väärä (Kukaan ei matkusta Suomen ihanimman kesän aikaan!) ja pakettimatkat olivat luusereille (Oikeat matkaajat varaavat itse lentonsa ja majoituksensa ja välttelevät turistikatuja!) Itseäni ahdisti turismi ylipäätään ja vihamielisesti turisteihin suhtautuvat paikalliset. Sekä todennäköisin vaihtoehto, kuinka tulisin itse tietämättömänä turistina aiheuttamaan pahennusta ja nolaamaan mukana kulkevat teinit.

Sulautuaksemme paikalliseen väestöön paneuduimme Pirren kanssa espanjan opiskeluun. Tavoitteenamme oli pyrkiä kommunikoimaan kohdemaan kielellä tilanteessa kuin tilanteessa. Harmiksemme vastaan ei tullut sellaista, jossa olisi päässyt luontevasti kertomaan, että “enoni on ujo.” 

Sovellus ei myöskään ehtinyt opettamaan kuullun ymmärtämistä riittävästi. Kun Supermercadon kassamyyjä selitti intohimoista saagaa, koetin kiivaasti tunnistaa edes yksittäisiä sanoja. Reagoimattomuuteni sai señorin kohottamaan katseensa. Pettynyt tuhahdus haihdutti hetkellisen hurmioni siitä, että holani oli mennyt täydestä.

Ennen Espanjaa kotimaamme tarjosi vielä mutkan matkaan, sillä jouduimme jälkikasvuni kanssa suuntaamaan pääkaupunkiin jo päivää suunniteltua aiemmin ja näin ollen matkasuunnitelmaan sisältyi heti alkuun lippumuutoksia. Tyhmänä en ollut peruutusturvaa ottanut, joten koetin siirtää lippuja. Mutta vain osaa, en kaikkia ja lipputyypit olisivat vaihtuneet. Robotti ei yllättäen osannut auttaa, joten soitin asiakaspalveluun valmiiksi vittuuntuneena. Jep, no can do. Miksi et ottanut peruutusturvaa? Kiitos ja kuulemiin!

Ensimmäiset eurot olivat kadonneet savuna ilmaan! Ehdin purkaa kiukkuani ainoastaan syyttömään mainoslehtiseen, jonka sivuun olin kirjoitellut tilausnumeroita muistiin, kun asiakaspalvelija soitti takaisin. Hän oli keksinyt ratkaisun, kunhan kertoisin tilausnumeron… Oioin kiivaasti keittiön lattialle lennelleitä paperisuljuja suoremmiksi.

Seurueemme kaksiosainen matkustus aiheutti myös muita pieniä komplikaatioita. Odotellessamme Helsinki-Vantaalla Pirreä ja Pirre junioria saapuvaksi, tyttäreni sai kuusi viestiä juniorilta, ettei hän ikinä antaisi anteeksi, että olimme jättäneet hänet matkustamaan yksin äitinsä kanssa. Pirre taas ei ollut oikein sisäistänyt puuttumistamme. Viikon ajan Pirre muisteli ikään kuin yhteisen junamatkan tapahtumia päätyen aina samaan lopputulemaan:

“Ai niin! Ettehän te olleet siellä!”

All inclusive -matkamme testasi luonnollisesti kärsivällisyyttämme, jota tunnetusti oli saavilla meille annettu. Lento oli sen verran myöhässä, että ehdin laittaa kolme viestiä miehelleni, että jos kone tippuisi, rakastin kovasti. Poikkeukselliselle tunteellisuudelle löytyi myöhemmin luonnollinen joskin yllättävä selitys. Myöhästymisen syy selvisi nopeammin:

“Arvoisat matkustajat, traktorimme on kadoksissa. Pääsemme lähtemään, kunhan se löytyy.” 

All inclusive -tietoisku: lentokone tarvitsee lähteäkseen traktorin, mutta traktori voi kadota lentokentälle kuin neula heinäsuopaan.

Myöhästyminen ei sinänsä haitannut, olimmehan opetusalalla moiseen ilmiöön tottuneet, mutta kuten aina, myöhästymiset kumuloituvat. Puoli tuntia myöhässä tarkoitti, että kohteeseen saavuttuamme lentokenttäkuljetuksemme oli ennättänyt lähteä ja välipalat laukusta loppua. Korvaavaa kyytikin oli kuulemma juuttunut liikenneonnettomuuden aiheuttamaan ruuhkaan. 

Nälkä ja väsymys saivat mielialat heittelehtimään. Haaveilimme hotellilla odottavasta ruuasta ja pehmeistä sängyistä! Ehkäpä jaksaisimme hotellilla vielä yhdet drinkit! Fiilistelimme lämmintä yötä ja haukottelimme. Kitisimme nälkää ja kieltäydyimme ostamasta syötävää kioskista, koska meitähän odotti all inclusive. Kiukkusimme, kun puolisomme eivät vastanneet viesteihimme, joissa ilmoitimme olevamme turvallisesti perillä. Sitten muistimme, että aikaeron takia työssä käyvät rakkaamme olivat todennäköisesti jo unten mailla. Päädyimme kuitenkin tuntemaan pettymystä siitä, ettei huoli meistä ollut tarpeeksi suurta valvottamaan kumppaneitamme.

Kuljetuksen varaaminen oli tuntunut hyvältä ennakoinnilta. Myöhään illalla, väsyneenä ja nälkäisenä oli helpompi kulkea valmiilla kyydillä kuin lähteä suunnistamaan. Mutta myöhään illalla väsyneenä ja nälkäisenä valmiin kyydin odottaminen ei tuntunut lainkaan mukavalta. Varsinkin, kun lähitulevaisuudessa opimme, että junamatka kentältä hotellille olisi ollut sekä nopeampi että halvempi.

Toki joillain asemilla matkustajavirtaa kontrolloivat portit ottivat tehtävänsä vakavasti. Helpommin pääsisin synteineni sisään taivaan porteista! Skannerit piippailivat, mutta portit eivät auenneet pääasiallisesti ollenkaan, hyvällä tuurilla puoliksi. Mikäli portti aukeni kokonaan, se sulkeutui salamannopeasti. Pirre pyörähti porteista helposti, mutta muille portit eivät auenneet ensimmäisellä eivätkä viidennellä kerralla. Pirre junior onnistui jäämään portin väliin kahdesti. Itse sain portista ahteriini vain kerran, mutta sain muilta jonottajilta helpottuneet aplodit onnistuttuani vihdoin selviämään edestä.

Lopulta pääsimme kuitenkin hotellillemme kohtaamaan all inclusiven todellisuuden. Ruokaa ja juomaa rajattomasti paljastui hyvin rajatuksi. Avulias vastaanottovirkailija kertoi, että illallinen oli päättynyt kymmenen minuuttia sitten ja mitään ruokaa ei ollut tarjolla. 

Pirre oli järkyttynyt. Edellisellä lomalla lento oli tullut keskellä yötä ja hotellihuoneeseen oli silti huomaavaisesti varattu iltapalaa. Itse olin huolissani nälkäkiukkuni purkautumisesta viattomiin sivullisiin.

Suunnistimme huoneistoomme, joka oli luonnollisesti perimmäisiä poteroja hotellialueella. Huone sisälsi erillisen makuuhuoneen, jonka tyttäret valtasivat. Minä ja Pirre saisimme nauttia toistemme lämmöstä ulko-oven vieressä olevassa parisängyssä. 

“Äiti! Meillä ei ole peittoja!”

Tarkempi tarkastelu tyttärien sopessa paljasti, että haaveilemamme pehmeät peitot olivat ohut lakana sekä kova viltti, joka toi mieleen satulahuovan. Eipä siinä, kulttuurieroja.

Kulttuurieroja löytyi Pirren ja minunkin vuoteesta, jossa vilttejä oli tasan yksi. Ainoa tyyny oli onneksi pitkä ja pötkylä.

“Alkaa vaikuttaa all exclusivelta”, Pirre tuumaili, kun raahustimme vielä lähikioskille ostamaan jotain henkemme pitimiksi.

Aukioloaikanaan buffetit ilahduttivat seuruettamme. Ainoastaan kahvikoneiden määrä kauhistutti. Kaksi! Sadoille ihmisille! En enää ihmetellyt, miksi osa ihmisistä laski kahvinsa puurokulhoon. Joka aterialla buffetista löytyi ranskalaisia tyttärille. Uteliaina ja ennakkoluulottomina he kokeilivat espanjalaisia makuja myös paikallisessa mäkkärissä, BK:ssa ja Taco Bellissä.

Oma ennakkoluulottomuuteni papujen kanssa aiheutti ilmavaivat, joiden ansiosta näytin olevan kahdeksannella kuulla raskaana. Virhe, jonka tein vain kerran. Myös Pirren kotona raskausasiat olivat esillä, sillä perheen kotiin jääneellä kuopuksella oli huoli vauva-asioista.

“En tiiä mikä Tytillä on, mutta se luulee jostain syystä, että oot paksuna. Ootko?” Pirren mies viestitti.

“You never know. Tää on all inclusive.”

Oma all inclusiveni sisälsi sen sijaan yllättävän kuukautisten comebackin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kyynelkanavien sulkuportit olivat epäkunnossa, itkin ja ulvoin. Ikävöin kotiin ja kaduin, miten tuhosin tytärten loman. Rusketusrajat jäivät puuttumaan, koska voitelimme lapset suojakertoimella 50 ja kävelytimme museoissa parhaimman eli pahimman UV:n aikaan. 

Viikon aikana ehdimmekin opetella tunnistamaan toistemme piikikkäitä kommentteja, passiivisaggressiivisia äänenpainoja ja mielenosoituksellista vaikenemista sekä havainnoimaan vaarallisen matalaa verensokeria, nestehukkaa ja sosiaalista akkua.

Passiivisaggressiivisuutta aiheutti myös all inclusive -siivous, jossa likaisten pyyhkeiden lisäksi katosivat tytärten tuliaiset ja irtoripset yöpöydiltä. Yritimme etsiä huoneen siivoamisen kieltävää kylttiä, mutta sitä ei löytynyt. Kahtena päivänä olimme paikalla kieltäytymässä kohteliaasti siivouksesta. Toiseksi viimeisenä iltana löysimme oven ali livautetun kirjeen, jossa siivoojat pyysivät laittamaan kieltokyltin oveen. Mielellään kyllä! Sepustin kirjeen taakse vastineen, espanjaksi luonnollisesti, mutta tyttäret löysivät käytäviltä kotia etsineen ovikyltin ennen kuin ehdin jättää kirjelmäni.

Haavekuvissani all inclusive sisälsi toki loputtomasti ihania drinkkejä, mutta tytärtemme harmiksi emme malttaneet jäädä kertaakaan koko päiväksi lojumaan altaalle nauttimaan niistä nahkaamme käristäen. Allasta reunustavista helakan punaisista kyljyksistä päätellen se toki vaikutti olevan monien turistien toimintatapa. Päivästä toiseen shoppailimme, tutustuimme museoihin, puutarhoihin, nähtävyyksiin ja muihin upeisiin paikkoihin, joista osa ei tyttäriä juurikaan kiinnostanut. Suunnitelmat muuttuivat lennosta, kun innostuimme valokuvauksellisista paikoista. Matkalla juna-asemalle näimme linja-autoaseman ja kolmessa minuutissa olimme ostaneet liput vuoristokylään suuntavaan bussiin ja etsineet oikean pysäkin, koska bussin lähtöön oli viisi minuuttia.

Kun tuijotimme haltioituneina allamme avartuvaa maisemaa vuoren rinteeltä pikajuoksu ja hikinen bussimatka tuntui vaivan arvoiselta meistä kaikista.

Kotopuolessa kavereillamme vaikutti olevan toisenlainen käsitys lomastamme, koska saimme vihjailevia videoita ja vinkkejä, että all inclusivessa on varmaan ruokaakin tarjolla.

Ja kun Pirre kertoi puolisolleen, että askelia tuli päivittäin yli 20 000, vastaus paljasti ennakkoasenteet:

“No siihen on jo ihan muutama piña colada haettu.”

Somefeedinikin vinkkasi, että helpoin tapa pudottaa ylimääräiset kilot oli olla viikko ilman alkoholia. Kyllä. Kotona sitten!

Paluumatkamme heitti heti kierrepallon juuri alkaneelle alkoholittomuudelle. All inclusive sisälsi extreme herätyksen kolmelta aamuyöllä. Lennon piti lähteä klo 6, joten jo ennen neljää olimme autiolla kentällä. Matkatavaroiden jättäminen oli ohi hetkessä. Tai oli sen jälkeen, kun tajusimme tulostaa matkatavaraliput oikeasta automaatista.

Turvatarkastukseen sen sijaan saimme mukavan adrenaliini-kortisoli-coctailin, kun jännitimme deodoranttipullon kohtaloa käsimatkatavaroissa. Kyseinen deodorantti oli ilmeisen kallis ja vaikea löytää, joten sen dumppaaminen roskikseen oli poissuljettu vaihtoehto. Yllättäen minut tutkittiin jälleen ruutijämien varalta, mutta yhdessä deodoranttipullon kanssa pääsimme jatkamaan matkaa.

“Toivottavasti tää lento lähtee ajallaan. En enää matkusta tällä firmalla, jos ollaan taas myöhässä!” Pirre paasasi. Jatkoyhteys olisi vaarassa, jos traktorit olisivat jälleen kadoksissa.

Déjà vu. Istuimme kuumassa koneessa ja lähtöaika tuli ja meni. Puolen tunnin jälkeen kapteeni ilmoitti, että koneessa havaittu tekninen vika pitää korjata, jotta pääsisimme lähtemään. Hiki virtasi ilmastoinnista huolimatta. Kanssamatkustajatkin liikehtivät levottomina, kaivelivat tavaroitaan ja siirtelivät kassejaan. Erään naisen ruumiinmuodot tunkeutuivat yksityisalueelleni ja koetin olla hengittämättä tuntemattoman ihmisen navanseutua. 

Tunnin kohdalla kuulutus muuttui. Tämä kone ei liikahtaisi mihinkään, vaan Kööpenhaminasta lähtisi kone tuomaan varaosaa ja hakemaan matkustajia. Meillä piti olla jatkolento Kööpenhaminasta Helsinkiin, joten realiteettien iskeytyessä tajuntaan vaihdoimme merkitseviä katseita. Helsingin päässä myöhästyminen junasta tarkoittaisi, ettemme pääsisi kotiin enää saman päivän aikana.

Kylmä hiki ja kuumat aallot taistelivat puseron sisällä, kun pakkauduimme tulevaisuudestamme epätietoisina ulos koneesta. Tiedustelimme portilla päivystävältä rouvalta jatkolentomme tilannetta. Kerrankin oli onni myötä! Muutaman tunnin päästä lähtisi suora lento Helsinkiin! Meidät passitettiin hakemaan matkatavaramme liukuhihnalta ja jatkamaan lentoyhtiön toimipisteelle, joka tarkaistaisi mahtuisimmeko lennolle.

“All inclusive tosiaan. Kokonaisvaltainen lentokenttäelämys, koe lennolle lähtö ja lennolta paluu samalla kertaa!”, Pirre naureskeli, kun olimme etsineet matkatavaramme, saaneet uudet liput, jättäneet matkatavarat uudelleen (tällä kertaa ilman kiellettyjä esineitä), selvinneet jälleen turvatarkastuksesta ja jonottaneet uudestaan koneeseen. 

Kun kone nousi yllättäen lähes oikeaan aikaan, huokaisimme helpotuksesta.

“Otetaanko viinit?”

“Meidän piti lopettaa alkoholi.”

“Alkoholittomuus kaatu nyt technical issueen.”

Vielä enemmän huokaisimme, kun kolme viikkoa myöhemmin tilille napsahti reilu hyvitys lennon peruuntumisesta. Tämä all inclusive -loma muodostui lopulta sisällöltään yllättävän rikkaaksi ja hinnaltaan yllättävän edulliseksi. Pirrekin luopui suunnitelmistaan boikotoida yhtiötä korvausten myötä.