”Kultsi, onko kaikki kunnossa? Et oo ollu pelaamassa moneen iltaan…”
Epäluuloni heräsivät välittömästi. Mieheni mielestä kukaan täysipäinen aikuinen ei kirmaile pallon perässä kesät talvet, hiekassa ja vesisateessa.
Luonnollisesti tässä vaiheessa avioliittomme elinkaarta pystyimme juuri ja juuri harrastamaan itsenäisesti, kunhan ruokaa oli useimpina päivinä pöydässä ja rahaa tilillä lainanlyhennyspäivinä. Ei sillä, en minäkään ihan ymmärtänyt, miksi aikuinen ihminen ostaa kolme venettä, joista yhdessä on muutama reikä, toisessa muurahaispesä ja kolmas on kellunut viimeksi 60-luvulla. Ja niihin on luonnollisesti vääränkokoiset moottorit.
Tämä oli osittain myös syy siihen, miksi panostin päiväpeleihin. Vesikelvottomat paatit oheismateriaaleineen ilmestyivät nimittäin pihalle aina niinä iltoina, jolloin parin erän pelireissut kestävät kuudetta tuntia.
Ensimmäinen vene oli pieni ja soma vihreä paatti. Käytännössä ilmainen, sillä pohjassa oli ilmoituksen mukaan reikä.
”Siitä tulee nätti!”
Kun sammaleet oli pesty pois, alkuperäinen väri paljastui valkoiseksi ja pohjan reikä useamman nyrkin mentäväksi aukoksi. Oman elämänsä McGyver sulatti kierrätyskasasta löytämästään tulostimesta sopivaa seosta, jolla paikkaili reiät erinäisten kirosanojen saattelemana.
En uskaltautunut mukaan koeajolle, vaan isä ja tytär suuntasivat jokivarteen anopin mahdollisesti toimiva sähkömoottori mukanaan. Lopputulema oli yllättävä.
Moottori oli liian pieni pienelle veneelle. Itse asiassa vene oli liian pieni ylipäätään.
Eipä huolta! Netissä oli myynnissä vähän isompi moottori ja isompi vene. Moottori ei kuulemma toiminut, joten se tuli kaupan päälle. Käytännössä ilmainen moottori! Äkkiäkös sen fiksailisi.
Toki pieni hankaluus oli, että pihamaasta alkoivat katokset loppua. Mutta asioilla on tapana järjestyä! Naapurin pojalla oli nimittäin traileri myynnissä. Käytännössä ilmainen, koska ei tarvinnut sataa metriä kauempaa hakea.
Kun moottoria oli fiksattu ja varaosia tilattu, odoteltu, palauteltu ja vaihdeltu ja koeajettu saavissa, oli jälleen koeajon aika. Tällä kertaa rohkaistuin mukaan.
Veneenlaskupaikalla havahduimme ilmastonmuutoksen seuraukseen. Joen pinta oli laskenut niin paljon, että ramppi paljastui lähes kokonaan. Ramppi loppui kesken ja vene ei vieläkään yltänyt veteen. Mies peruutti vielä hieman ja trailerin renkaat putosivat betonilta.
”Tätä pidemmälle en aja”, mies päätti ja alkoi irrottaa liinoja veneestä. ”Ei saatana se johto on paikallaan!”
Koska mieheni kykenee kylpemään ainoastaan kädenlämpöisessä vedessä, jäi minun tehtäväkseni kahlata veneen luo ja tökkiä paatti alas trailerilta. Vene ei liikahtanut kuin muutaman sentin.
”Hitto! Se tappi ottaa kiinni tuohon kärriin…”
Kiskoimme veneen takaisin ylös ja otimme tapin pois siksi aikaa, että saimme työnnettyä veneen hankalan kohdan yli. Tappi paikalleen ja uusi yritys.
Tartuin naruun ja tyrkkäsin venettä etäämmäksi, jotta mies sai ajettua trailerin pois. Jotain outoa veneessä oli. Siitä pääsi jotenkin kummallinen pulputus, mutta en pitänyt sitä mitenkään omituisena. Mieheni sen sijaan piti.
”No voi perkele! Siellä on se toinen tappi! Tai ei siis ole!”
Mies peruutti trailerin uudelleen jokeen ja vene vedettiin takaisin kärriin.
Sitten siinä katsottiin romanttisesti auringon laskiessa, kun vene lirkitti sisäänsä imeneen veden soralle.
Varsinainen koeajo, molemmilla tapeilla, sujui kuten voi kuvitella. Moottori huusi ja bensa kärysin kuin teinipojan mopo, mutta matka ei juurikaan edennyt. Ei vaikka ukkokultani rantautti minut turhana painolastina.
Ongelmaan oli helppo ratkaisu. Tohmajärvellä oli myynnissä isompi moottori. Lähes ilmainen.
En ollut koskaan tajunnut, että erilaiset veneet vaativat erilaisia moottoreita. Se saattoi johtua siitä, että minulle oli olemassa soutuvene, purjevene, moottorivene ja sukellusvene. Veneilyharrastukseni käsitti pääasiallisesti verkkojen soutamisen ukille sekä vielä varhaisemmassa lapsuudessa samaisen soutuveneen upottamiseen kokeilumielessä mökin ranteveteen. Perkeleet raikuivat rannalla, kun penkin alle jäänyt vesi kasteli pappani persaukset viikkojen ajan.
Kuten olettaa saattaa suhteellisen edullinen moottori oli aivan liian iso pihassa seisoviin veneisiin. Joten ratkaisukeskeisen mieheni täytyi ostaa uusi vene.
Tämäkin uusi vene vaati vain ihan vähän laittoa. Tai sitten vähän enemmän, sillä edellisen omistajan korjauksen jäljiltä veneen laitojen välistä löytyi muurahaispesä.
Kun muurahaispesä oli poistettu, todennäköisesti sopiva moottori korjattu ja koeajettu saavissa oli aika lähteä koeajolle. Kesäpäivä oli kuuma ja kaunis. Olo oli rentoutunut, päiväpelit pelattu ja marjojakin kerätty. Ehdotin miehelle pitäisikö ottaa mukaan kahvit ja eväät ja nauttia jossain joella.
”Liian monimutkaista.”
Aloin ymmärtää veneilyn kiehtovuutta. Moottori toimi, vene liisi aalloilla, vesi pärskyi viilentävinä pisaroina kuumalle iholle. Taivaallista!
Päätimme ajaa jokea eteenpäin ja katsella maisemia. Olin jokea kulkenut painajaisissani, mutta näin päiväsaikaan ja valveilla söpöt saaret ja idylliset mökit olivat paljon viihdyttävämpiä.
Pysähdyimme tekemään suunnitelmaa, miten kauaksi kannattaisi lähteä.
Virhe.
Moottori ei inahtanutkaan. Kippari diagnosoi märät tulpat. Ei, ne eivät kuivaisi sillä aikaa, jos kelluisimme hetken virran vietävänä. Täytyisikö soutaa takaisin lähtöpaikkaa? En niinkään pelännyt soutamista, kuin sitä, että soutamiseen menisi tuntikausia eikä eväistä ollut tietoakaan. Miten saatoin poistua kotoa ilman välipalapatukkaa?! Nälkä alkoi kurnia jo ajatuksesta.
”Hei, eikös siinä pari mutkaa sitten ollut sellainen ranta, josta veneen voisi saada kyytiin.”
”Ei me kenenkään mökkirantaan voida mennä!”
”Yleinen venepaikka se oli, sen verran monta venettä siinä kellotti!”
Minä tartuin ensin soutuveneestä lainattuihin airoihin, jotka eivät aivan istuneet moottoriveneen mittoihin. Jos muistin, että pari mutkaa, mutta mutkien välillä oli pitkiä suoria ja pikkuisia saaria ohitettavana. Matka ei tuntunut juurikaan etenevän vastavirtaan.
Mahdollisessa puolivälissä vaihdoimme soutuvuoroa ja minä aloin järjestellä kyytiä. Esikoispoika oli ties missä, tytärkin kavereillaan, mutta vastasi puhelimeen. Kun tytär puolentoista minuutin päästä lopetti nauramisen souturetkeksi muuttuneelle koeajolle, tiedustelin kyytimahdollisuutta.
Koska tyttäremme suuntavaisto on peritty sisareltani, kerroin suusanallisesti, mistä risteyksestä tytär löytäisi kohderantaan, lähetin kuvan kartasta ja varmimmaksi keinoksi jaoin sijaintini.
Rantauduimme maailman suloisimmalle hiekkarannalle, jossa olisi voinut helposti viettää kesäpäivää. Luojalle kiitos poukamassa kasvoi mustikoita, joita saatoin raapia henkeni pitimiksi, sillä ohjeistuksistani huolimatta viimeinen risteys oli mennyt tyttäreltä ohi. Mustikoita riitti sen verran, ettei miehenikään henki ollut enää vaarassa, vaikkei hän marjoja maistanutkaan…
Eipä silti, en todellakaan aikonut katsoa lahjahevosen suuhun, kun kultani pari päivää myöhemmin ehdotti romanttista road tripiä Kainuuseen.
“Vain sie, mie ja traileri!”
