On taas se aika vuodesta (mutta onneksi ei se aika kuusta), kun lapseni ruinaavat perheenlisäystä.
Seuraavan keskustelun kävin illallisen jälkeen neiti 9 veen kanssa.
– Keittäsköhän kahvit. Tekiskö ihan kunnon kahvista, töissä on sitä litkua.
– Eiku tee lapsi.
– Miten se taas tähän liittyy?
– Voitko sie vaan synnyttää sen lapsen?
– Miksi?
– Koska mie haluan. Tykkään hoitaa vauvoja.
– Sehän vois jäädä vaikka tuhkamunaksi.
– Mikä on tukkamuna?
– Eikun se taitaakin olla tuulimuna. Unohda.
– Sieki koko ajan vingut, että haluisit pikkuvauvan. Ja sitten sie sanot että oot liian vanha siihen.
Neiti kolme vee keskeyttää keskustelumme vessasta:
– Pyyhkimään!
– Käypä nyt Elina pyyhkimässä, sanoit että tykkäät hoitaa vauvoja, yllytän.
– Joo vauvoja, mutta en kakaroita!
Seuraavan keskustelun kävin aamupalapöydässä 11 veen kanssa. Katsoin puuroa lappavia pienokaisiani kostuvin silmin harvinaisen tietoisena ohikiitävistä hetkistä.
– Lainaa vaan. Työ ootte lainaa vaan, totean.
– Lainaa?
– Niin, kasvatte, itsenäistytte, muutatte, unohdatte miut. Jään yksin.
– No väännä lisää, niin ei tarvii itkee!
– Mutta miksi työ haluisitte lisää sisaruksia, sittenhän työ joutuisitte jakamaan miut.
– Ai niinku palottelemaan?
Seuraavan keskustelun kävin neiti 3 veen kanssa kiireettömänä aamuna.
– Äiti meille pitäs pumpata näääääin iso vauvapoika.
– Pumpata?!
– Niin tehkätä iso poikavauva.
– Äiti on liian vanha.
– Et sä näytä vanhalta!
– Enhän mie jaksas tanssia tai juosta, jos ois noin iso vauva mahassa.
– Kävele sitten näin pienesti.
(Näyttää miten kävellään hissukseen ja hitaasti)
– Mut miks sie haluaisit pikkuveljen?
– Ois kiva kun se kiusais mua, pierasis mun päähän ja sit mä laittasin sen häkkiin. Kissahäkkiin.
Ei se helppoa ollut viisi tai kaksi vuotta sittenkään. Lue miten äitiä aivopestiin: Koronavauvoja ja kuurupiiloa