Categories
arki perhe teinit Yleinen

Mission: Impossible – Teini ja pyykkihuolto

Se oli aivan tavallinen kesälomakeskiviikko, jolloin teinini törmäsi mahdottomaan tehtävään. 

Kyllä vaan ennen vanhaan olisi tällainen hoidettu ihan tuosta noin vaan! Ei tämän mahdottomuuden olisi pitänyt yllätyksenä tulla. Laiskan sutjakkaahan nykynuoriso on, näin luin somesta. Nämäkin kuumien kupeitteni hedelmät olivat pääasiassa lomailleet kesän. Vain pari viikkoa metsähommia, viisi mottia koivua haloiksi ja kuusi edelliskesäistä pinoiksi varastoon, nurmikonleikkuu kerran viikkoon, kuistin purkaminen, avustavat rakennustehtävät sekä jälkiraivaus. Lisäksi viikko lapsenvahtihommia jokaiselle. Jopa sille pienimmälle. 

Asenne. Se olisi tämän tehtävän muuttanut mahdolliseksi. 

Jälkikasvu oli edellisenä iltana tiedustellut voisimmeko mitenkään pitää ihan vaan löhöilypäivän. Mitä tämä tällainen!? Olimme koko päivän sahanneet, kantaneet ja pinonneet polttopuita, mutta talvi tulisi olemaan pitkä ja sähkönhinta korkealla. Ilmatieteenlaitos lupaili kuitenkin rankkoja ja laajoja sadealueita, joten pitkin hampain suostuimme lepopäivään. 

Teinit tuhisivat aamulla huoneissaan, kun suuntasimme miehen kanssa välipäivän puuhailuille; minä metsään ja mies hiplaamaan hitsipilliä.

Suunnitelmani alkoi muotoutua lounasaikaan. Vaikka suuntasin kotiin hyvissä ajoin, verensokeri oli jo syöksykierteessä. Nälkä kiristi leukaperiä ja kihelmöi kämmenissä. Veitsi kiukkusi leikkuulautaa vasten. Miten ruokahommat olivat taas minun harteillani? Salaattiin silppuamani tomaatti alkoi muuttua murskaksi. Kunhan arki alkaisi, jaettaisiin keittiövuorot tasan kaikille viidelle, perkele.  Minä mikään palvelija ole! Koneessakin puhtaat pyykit. 

Mutta tätä tehtävää minun ei tarvinnut itse suorittaa, sillä minulla oli lapsia.

Your mission, should you choose to accept it… Perkele! Mitään vaihtoehtoja!

TEHTÄVÄ: levitä pyykki.

“Levitä pyykki!” huusin alakerrassa majailevalle esikoiselleni. 

Ei vastausta, mutta tunsin jo teinin taktiikan. 

“Tiedän että oot hereillä. Levitä pyykki.”

“En.”

“Levität.”

“Miks ei tytöt?”

“Siskos just imuroi.”

“No entäs se toinen?”

“Se levittää sen toisen koneellisen.”

“Siinä on kuitenkin vähemmän.”

Soitin miehen lounaalle. Sen hommat olivat edenneet huomattavasti sujuvammin, kaksi hitsitäppiä ennen kuin kylän miehet olivat kaartaneet pajalle tarinoimaan.

“Kunhan oot syönyt, levität sen pyykin.”

“En.”

“Se alkaa se pyykki haisemaan, jos sitä ei levitä.”

“Senkun alkaa, ei ole miun pyykkiä.”

No ei varmaan ole, kun teinin huone tyhjenee likapyykistä neljännesvuosittain ja puhtaiden vaatteiden puoliintumisaika kodinhoitohuoneesta vetää vertoja jo uraanille. 

“Levität silti.”

“Miks aina minä?”

Mies vilkaisi minua ja antoi jatko-ohjeen.

“Sitten rimpsautat kunnolla ja laitat reunoihin ne pyykkipojat. Ei keskelle.”

Edellisellä viikolla pyykkipiika sai palautetta, kun uuden paitani rintamukseen oli kuivatettu pyykkipoikaruttu.

Lounaan jälkeen lapset katosivat keittiöstä. Pyykkikone vaikutti edelleen yksinäiseltä. 

“Tule laita astias koneeseen ennen ku levität sen pyykin!”

“Miks minä?”

“Sinun astiat!”

Poika laahusti keittiöön ja siirsi lautasensa koneeseen. Turhauttavan hitaasti.

“Eikö vois kerralla tehdä kunnolla?”

“Ei.”

Lurjus löntysteli pyykkikoneen luo ja aukaisi luukun verkkaisesti.

“Ei täällä ole miun pyykkiä!”

Nassikalla oli selkeästi röntgenkatse, kun ei tarvinnut kurkatakaan koneeseen.

Keskityimme mieheni kanssa päiväkahviin. Pyykkikoneen luona ei ollut havaittavaa liikehdintää. Tenava oli jälleen haihtunut ilmaan.

“Nyt levitä se pyykki!”

Tunkkaisesta teinikammiosta kuului ei niin yllättävä vastaus.

“En. Ei ole minun.”

“No, on kuule ne muutkin levittäneet siun pyykkejä.”

“En levitä.”

“Voi olla, että en lähde hakemaan mopon osia.”

Motivointi moponosilla oli melko toimivaa, ja Posti oli mahdollistanut sen jo viikon.

“Ei kiinnosta.”

Nautiskelimme kahvista ja kahviseurasta, kun silmäkulmasta erotin häivähdyksen, hitaan liikkeen. Kuin kangastus, optinen harha, joka katoaisi kun siihen kohdentaisi katseen. 

Ei, kyllä se oli totta. 

Hontelot raajat siirtyivät mielenosoituksellisen hitaasti kohti pyykkihuoltopistettä. Jos poika olisi liikkunut yhtään hitaampaa, olisi mennyt jo pakin puolelle. 

“Missä se kori on? Se on tuolla ulkona! Tämän takia minä en levitä pyykkiä, kun mitkään tavarat ei ole paikallaan, kun tytöt jättää ne minne sattuu!”

“Mutta eikös se oo siun ittes jäljillä, jos se on aina sie?”

“Heh heh.”

Kaadoin toiset kupit kahvia.

Ulko-ovi kolahti, pyykkikori napsahti lattialle. Syvään huokaisten poika alkoi tyhjentää märkää pyykkiä koriin. 

Kolme vaatetta, selän ojennus ja huokaisu. 

“Ei täällä ole miun pyykkejä!”

Kaksi myttyä, selän ojennus ja tuhahdus. 

“Siis miten paljon tätä on?!”

Kolme kouraisua, selän ojennus ja voihkaisu.

“En mie voi näitä levittää kun kohta sataa vettä!”

Ei kai se nyt ongelma voinut olla, oli meillä pyykkiä joskus liki viikko vesisateessa kuivatettu. 

“Ota sellanen pikkuteline ja laita ulos. Sitten voit siirtää sisälle, jos alkaa sataa.”

“Miks pitää laittaa ulos?”

“Kuivaa ulkona nopeempaa.”

“Ei oo todistettu.”

“Levitä nyt vaan se pyykki.”

“Muista rimpsauttaa!”

Jos Tom Cruisen juoksutyylin tunnistaa jo kaukaa, myös tällä actionsankarilla oli hyvinkin persoonallinen tapa laahustaa.

Maalattuani vähän kuistia ja paljon itseäni ja kaivettuani keskimmäiselle ikivanhan lehmänkallon raunioista, kiersin sisälle pyykinkuivauksen kautta. Siellä pyykit olivat nätisti pihalla, suurin osa telineellä. Oikaistukin ne selkeästi oli. 

“Kulta! Ne pyykit kuivais paremmin, jos ne ei olis päällekkäin.”

Categories
rentoutuminen ruoka teinit Yleinen ystävyys

Töhöt ja teinit telttaretkellä

Lämpötila löhnötti kolmenkympin hujakoilla ja karteltavia kotitöitä oli kertynyt jo kasoittain, kun ystävättäreni Paula ehdotti, että lähtisimme telttailemaan Kolille vanhempien tyttäriemme kanssa. Paula oli testannut ja hyväksi havainnut Rykiniemen telttailualueen Herajärven kierroksen varrelta. Helteestä hapertuneet aivoni yhdistelivät Urpojen reissun maisemia Paulan seuraan. Ihan mahtavaa! 

Maatessani lähtöä edeltävänä iltana ilmalämpöpumpun alla tajusin, etten tiennyt kuinka pitkää matkaa olimme vaeltamassa. Paula valaisi, että leirintäalue oli aivan parkkipaikan vieressä. Voisimme pystyttää leirin ja käydä siitä jonkin lenkin ilman kantamuksia. 

Totta hitossa! Urpojen kuvissa näköalat olivat huikeat! 

Retkeilyn aloitimme luonnollisesti Prisman ravintolamaailmasta klo 12. Kumpikaan perheyksikkö ei ollut tajunnut tankata ja olimme kaikki yhtä mieltä, että lounas kansallispuistossa tulisi olemaan auttamatta liian myöhään. 

Ostoslistamme oli lyhyt, mutta sitäkin vaativampi: ruokaa – kenelläkään ei ollut enää nälkä, joten ruoka ei kiinnostanut ketään (mansikoita, makkaraa ja patonkia, sushi hylättiin), juomaa – vettä jo oli (kuohujuomaa siis, non-alcoholic), lautasia ja lusikat (koska muistin pakata ainoastaan kupit) sekä piknikviltti – joka halusi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Hypermarketista löytyi nimittäin tasan yksi tarpeeksi iso viltti ja sekin oli levitelty nätisti pinottujen pyyhe- ja liinapinojen alle. Prisman kaltevat pyyhepinot huojuivat uhkaavasti, kun Paula koetti vetää vilttiä niiden alta. Tajutessaan, että käytäville leviävät liinavaatteet saattaisivat kerätä turhaa huomiota, Paula luovutti.

Tyydyttyneillä rasvoilla ravitut teiniaivot sen sijaan kehittivät toimivan taktiikan: Toinen piti pinoja pystyssä ja toinen hiisasi viltin esiin. Molemmat kikattivat hysteerisesti. Me esitimme, ettemme tunteneet tyttöjä. Olimmehan jo ravintolassa joutuneet häpeämään lapsia, jotka tunkivat pilliä nenäänsä julkisella paikalla.

Loppujen lopuksi pyyhepöydän esillepanokaan ei pahemmin kärsinyt. Voisivat ensi vuonna kesätöitä hakiessaan mainita myymälän somistustyöt.

Mansikan myyntipisteellä alkoi allekirjoittanutta turhauttaa. Teinien tehokkuus oli hiipunut ja tyttäret tuijottelivat mansikkarasioita osaamatta valita sopivaa. 

“Ottakaa nyt joku! Samanlaisia ne on!”

“Elähän nyt”, mansikoita myyvä mies myhäili. “Pittäähän sitä valihtemista harjotella, ossaavat sitte puolison valita.”

Kolmatta tuntia kestäneen kauppareissun jälkeen olimme aavistuksen huolissamme kuinka saisimme pakattua kaksi takakontillista kasseja, pusseja ja muita nyssäköitä yhteen takakonttiin. Mukana oli kaikkea tarpeellista mm. petankki, uimarengas, radio sekä puolenkymmentä naistenlehteä.

Ajatus erävaelluksesta hiipui hetki hetkeltä kauemmas.

Ja kumpaan autoon? Valinta oli lopulta käytännöllinen, joskaan ei lopullinen, sillä minun autossani on tankki liki puolillaan ja Paulan autoa olisi tankattava. Ajettuani Paulan pihaan, (josta haimme unohtuneita tavaroita) päätin, että menisimme kuitenkin Paulan autolla, jossa oli toimiva ilmastointi.

Paulan mies ilmestyi portaille pyörittelemään päätään.

“Te ette taida tänään selvitä Kolille asti. Jos ei muuta, niin bensa teiltä loppuu.”

“Käydään Uurossa tankilla.”

Itse uhosin, että passikin oli mukana (ei aavistustakaan miksi), tiedä minne ajettaisiin!

“Ette te itärajan yli pääse ja muualle te ette mitenkään kerkee.”

Tungimme konttiin vielä lisää tyynyjä, sillä olin unohtanut omamme kotiin. Paula lainasi minulle myös aurinkolaseja, joissa Peten mukaan näytin “nopeelta kusipäältä”, joka ottaisi juoksukaljat marketista. 

Näyttäisin siis todella tyylikkäältä, ja nopeelta, vaeltajalta Herajärven rannoilla.

Olimme jo liki kohteessa, kun bensavalo Paulan auton kojetaulussa syttyi, mutta se olisi seuraavan päivän murhe.

Leiripaikka oli luvatusti vain muutaman sadan metrin päässä parkkipaikasta. Koska teinien kantomaksimi oli kolme kiloa, saimme Paulan kanssa raahata telttoja, pusseja ja junttikasseja ainakin kilometrin verran. Olo oli kuin kyttyräselkäisellä kantomuulilla.

Telttojen pystytys sen sijaan sujui helposti. Toisesta teltasta jäi uupumaan tappi, mutta pystyimme korvaamaan sen toisen teltan pystytyksestä ylijääneellä tapilla. 

Hikoilimme vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Onneksi Paulalla oli kartta, sillä matkalla oli ainakin kaksi risteystä.

Pienen kävelyretken jälkeen oli aika kokata. Tytöt olivat soittaneet olevansa nälissään ja syöneet paketillisen nakkeja.

Kylmä hiki alkoi pukata, kun Paula tyrkkäsi retkikeittimensä eteeni. Mielessäni pyörivät mieheni sanat. Polttoaine toimi erittäin voimakkaana makuaineena, mikäli sitä pääsisi tipan neljännestäkään mihinkään. 

Varmuuden vuoksi pistin kaasukeittimeen tulet, kahden kattilan taktiikalla tuplasimme mahdollisuudet saada ruokaa. 

Katsoimme varuilta Youtubesta ohjevideon retkikeittimen käyttöön. Videosta ei ollut juurikaan apua, sillä olennaiset kohdat oli rajattu pois, mutta kaivattua itsevarmuutta se toi. Pidätin hengitystä ja uskaltauduin kaataamaan Sinolit kuppiin.

Samaan aikaan kaasukeitin alkoi yskiä ja sammui. Mitä hittoa? Kaasua siinä oli ja venttiilikin auki. Tuhlasin neljä tulitikkua uuteen yritykseen ennen kuin tajusin, että minkäänlaista suhinaa ei kuulunut. 

Purin kapineen osiin ja kokosin uudelleen. Rebootilla tietokoneetkin usein alkoivat toimia. Tämä toosa ei alkanut. Pyörittelin venttiiliä edestakaisin, manasin ja irvistelin. Yhtäkkiä sihinä alkoi uudelleen. En ollut aivan varma tuliko sihinä keittimestä vai katkenneesta aivoverisuonesta ennen kuin näin kaasun väreilevän hiekalle heijastuvassa varjossa.

Kaasun kanssa taistellessani tuli ruokakattilan alla oli sammunut, joten lorautin lisää spriitä polttimeen. Ilmeisesti aavistus lirahti ohi, sillä kohta leimahti liekki.

Hienoissa ravintoloissa on tapana liekittää annoksia. Muttei ehkä kulmakarvoja.

Paula sekoitteli putinvarastoistaan kaivamansa pinaattipastan veteen. Kaasupoltin alkoi yskiä ja sammui jälleen. Enää en viitsinyt kokeillakaan. Vittuilkoon pytty rauhassa.

“Mites noi makkarat…Uskalletaanko me nuotio laittaa?” 

Vilkuilimme nuotiopaikkaa huolestuneina. Metsäpalovaroitus oli voimassa, joten pelasimme varman päälle. Tosin retkikeitin meidän käytössämme oli ehkä suurempi metsäpaloriski kuin virallinen nuotiopaikka.

Paula silppusi chorizomakkarat pastamössöön haarukalla. Puukothan olivat jääneet kotiin.

Ikuisuus ja puolikas patonki myöhemmin pasta alkoi näyttää syötävältä. 

Kuinka voikaan ulkonäkö pettää!

Lähes liekitetty pinaattipasta chorizolla. Voi sisältää denaturoitua spriitä.

“Joku kitkerä maku tässä”, tyttäreni sanoi maisteltuaan ruokaa. 

“Mikään kitkerä oo!”

En maistanut mitään seuraaviin kolmeen lusikalliseen. Sitten se iski, kitkerä, pistävä maku kielen takaosassa. Makumuisti palautti mieleen ala-asteen kesäkurpitsaraasteen, kurpitsan kuoressa piilleen karvaan metallisen maun…

Paulakin yökki ruokaa. 

“Onkohan se se chorizo…? Eikös chilistä voi tulla tuollanen…?”

Toinen todennäköinen vaihtoehto mausteisen makkaran lisäksi oli se, että olin onnistunut kuitenkin maustamaan sopan Sinolilla. 

Tilanne vaati olutta. Ensisijaisesti huuhtomaan maku pois suusta, toissijaisesti lievittämään vitutusta. Pullonavaaja meillä ei ollut, mutta onneksi oli google. 

Googlen vinkeistä spriikeittimen kahva oli ainut toimiva, muut olivat paskoja. Hampaiden käytöstä emme kuitenkaan voi varmasti tietää, sillä laskimme, että hammasremontti olisi tullut kalliimmaksi kuin olut tai kaksi.

Olut oli ihanan kitkerää ja katkeraa souria. Kaupassa se oli tuntunut vielä hyvältä idealta.

Kesäyön hiljaisuutta rikkoi ainoastaan naapuriteltasta kantautuva supina ja kikatus. Teltakangas ei juurikaan ääniä vaimentaneet, minkä ei olisi pitänyt yllättää.

Avasimme hiljaa kuohujuoman ja hihittelimme omassa majassamme.

Se oli virhe. Viheliäinen vessahätä teki nukkumisesta mahdotonta. Mykelsin ja koetin etsiä asentoa, jossa rakkoon ei kohdistuisi ylimääräistä painetta. En millään olisi viitsinyt lähteä huussiin. Paula nukkui levollisesti kylkiasennossa.

Kolmelta asennonvaihtaminen ei enää auttanut, oli pakko kömpiä pissalle itikoiden syötäväksi, jotta saisin edes vähän nukuttua. 

Paula makasi edelleen samassa asennossa. Oli pakko kuunnella hengittikö se. Sillä oli oltava jäätävän iso rakko!

Aamulla kaasukeittimelläni oli hyvä päivä, joten sain keiteltyä aamupuurot ja -kahvit. Spriikeittimen kiersin kaukaa. Teinit pitäytyivät rinkeleissä, vaikka vakuutin puuron olevan aivan syötävää. Aivan ymmärrettävää.

Kahvia hörppiessäni ihmettelin, miten Paula oli nukkunut niin paikallaan. 

“Se oli ainoa asento, jossa ei pissittänyt.”

Myöhemmin kotona tarkistin vauriot. Reisissä oli kahden euron kolikon kokoisia mustelmia, ilmeisesti kävyistä ja pieniä punaisia paukamia itikoista. Näytin rokkotautiselta gebardilta. 


Mutta eläinkuosit on kai muodissa.

Categories
juhlapyhät Kriisit parisuhde teinit Yleinen

Parisuhdetesti: Viikonloppu kaksin – ensimmäistä kertaa 15 vuoteen!

En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.

Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.

Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.

“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”

Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.

“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…” 

“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”

“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!” 

Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?

“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”

“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”

“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”

Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…

Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi. 

“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”

“Oon on tillu ollaan suöty”

Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä. 

Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut

Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan. 

“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”

“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”

“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”

“Missä?”

“Räystään alla.”

“Missä räystään alla?”

“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”

“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”

“Talon.”

“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”

Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…

“Mitä sie nyt? Yks pesä..”

“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”

“No, en tiiä…”

“Ens syksynä tiiät.”

“…”

“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”

Yritin harhauttaa. 

“Kato miten paljon muurahaisia!”

“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”

“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”

“Niitä saa millään pois.”

“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”

“Anna niitten olla rauhassa!”

Raksamies on rakasmies

Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.

Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.

Vaarallisempi oli viivoitin varpaalle kuitenkin.

Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia. 

Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.

“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”

Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli. 

“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…” 

Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.

“Kultsi, sitä toista.”

“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”

“Äh, tää ei mihinkään liiku!”

Ihmettelin miehen tuskailua.

“Aa! Miulla liikku.”

“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”

“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”

Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.

“Voinko mie vielä auttaa?”

“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”

“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”

“Ei ole millistä kiinni.”

“No, sitten osaan.”

Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.

“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”

Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin. 

“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”

“Asia ymmärretty.”

Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.

“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”

“Ei ikinä.”

Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.

Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.

“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”

Mitä viikonloppuna opimme?

  • Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät. 
  • Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat. 
  • Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
  • Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
  • Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
  • Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
  • Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
  • On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.