Se on kevät! Aurinko paljastaa ikkunoihin kertyneet kuonat ja hupenevan hangen alta löytyvät koirankasat. Siitepölyaikakin lähenee! Onkin hyvä muistella rapsakkaa joulun jälkeistä pakkasjaksoa. Sitä, johon tulevaisuuden historioitsijat viittaavat keskisuurena jääkautena.
Tämä kohtalainen jääkausi sattui kuitenkin päällekkäin Paulan ja esikoistytärtemme perinteisen Matkus-reissun kanssa. (Viime vuonna olimme sattumalta törmänneet joululomalla Ikean rappusissa ja siitähän se ajatus sitten lähti.) Lähimmäisemme kokivat tarpeelliseksi ilmaista huolensa. Oli silkkaa tyhmyyttä ja idiotismia lähteä yli 30 asteen pakkasessa 13 peninkulman päähän! Paulan anoppi oli useampaan otteeseen pyytänyt poikaansa vetoamaan meihin, ettemme lähtisi.
Mutta puolisomme tunsivat meidät paremmin.
“Lähettehän te kuitenkin. Ihan sama mitä teille sanoo. Mutta hakemaan en tule.”
Oma mieheni tuumi lohdullisesti, että valtatie oli sen verran hyvin liikennöity, että apua saisimme varmasti.
Pete oli kahvikupin kanssa vastassa, kun vaapuin toppavaatteissa Paulan eteiseen. Vaikka silloin tällöin valintani ovat outoja, havainnointikyky heikohkoa ja logiikka luonnotonta, luonnonvoimiin suhtauduin kunnioituksella. Pakkasin päälle kolme väli- ja kaksi toppakerrastoa, jos vaikka auto sattuisikin hyytymään.
“Sinä se et kuole tien varteen. Noista muista en tiiä.”
“Ei kukaan kuole!” Paula hehkutti ja viittoili eteisen lattialla olevia untuvamakuupusseja. Kurtistin kulmiani. Miksi Paula oli pakannut Petelle makuupusseja? Ei sitä nyt taivasalle oltu ajamassa tyttöjen illan tieltä. Vienosti vain vinkattiin, että olisi hirmuhyvä idea ottaa taapero ja suunnata vanhempien luo juuri tänä iltana.
“Pysytään lämpimänä, jos auto leviää”, Paula kehuskeli. “Alunperin sottailin, että otan halkoja mukaan, että saadaan tehdä nuotio tien varteen. Mutta en minä niitä halkoja sitten kehannut pakata.”
Näin sieluni silmin nuotion motarin varteen hyytyneen Audin vieressä. Kyllä. Ehkä se oli aavistuksen liian extremeä jopa omaan makuun.
Makuupussien lisäksi pakkasimme takakonttiin kolme kassia toppavaatteita. Teinien mielestä oli täysin turhaa pukea toppahousuja autoon, joka olisi lämmin.
“Se ei ole lämmin, kun hyytyy Outokummun risteykseen.”
“Missä siun pipo!? Hanskat?! Täällä on kolkytäviis pakkasta!”
“Elä huua. Tuolla ne on kontissa!”
“Ei ne siellä juurikaan lämmitä!”
Toki teinit olivat oikeassa ja Kallansilloilla jouduin riisumaan hiestyneen pipon ja lapaset.
***
Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen Paula huokaisi helpotuksesta, sillä Audin näytöissä alkoi tapahtua liikettä. Pete oli ohjeistanut tarkkailemaan moottorin lämpötilaa. Se, miten meidän tulisi toimia epänormaalissa lämpötilan muutoksissa, oli jäänyt epäselväksi. Mutta nyt tarkkailu ainakin onnistui! Bensamittari ja ulkolämpötila laskivat samaa tahtia.
Tunsin oloni aavistuksen stressaantuneeksi. Polttoaineen merkkivalolle olin jo liki immuuni, mutta vasta eilen olin ymmärtänyt, että polttoaineilla todella oli pakkasrajansa. 20 vuotta uskonut, että polttoainepumpuihin ilmestyvä teksti “talvilaatu” ja minimilämpötilat olivat vain mainoskikkoja, kuten tiedostavaan kuluttajaan vetoava luomusora.
“Tiedätkö, tämä ei välttämättä ollu hirmu hyvä idea”, tuumin Paulalle.
“Ei varmaankaan. Miinus 33.”
“Siis ei tän sään takia, mutta ku tilikin on kohta pakkasella. Miulla ei ole ku neljäkymppiä ja tilipäivään on toista viikkoa.”
“Joo, miunkin piti säästötililtä ottaa! Pete ihmetteli, miks lähteä ostoksille, kun ei ole rahaa.”
“Sama! Mutta lasketaan kai ne rahaksi ne säästötilin rahatkin.”
“Onneks muillaki on rahat loppu. Mie luulin, että oon ainut, jolla ei oo rahaa.”
“Niin mieki luulin, kun ihan ihme suunnitelmia kaikilla lomalle.”
“Joo, saa laittaa miullekin sieltä rahaa”, tyttäreni huikkasi takapenkiltä. “Millakin saa Paulalta.”
“Saa vai?”
“Joo, sie lupasit, jos saan kympin ruotsista!”
“Härregud, miten typerä voi ihminen olla!”
E63:lle kääntyessämme puhelimeni alkoi soida. Pete. Mitä se miulle soitteli?
“Ku ei sitä rouvaa saa kiinni.”
“No ei saa, ku se ajaa.”
“Eikös teidän pitäs olla jo perillä? Lähitte jo kolme tuntia sitten.”
“No tuli tässä pari muuttujaa.”
Päätin olla kertaamatta oksennustauon yksityiskohtia Paulan kuullen, koska Paulan vatsa oli hyvin empaattinen kanssamatkustajien matkapahoinvoinnille. Tai tarinoille matkapahoinvoinnista.
“Voisitko sanoa sille, että ilmottaa, kun saatte auton parkkiin.”
“Javisst.”
Matka parkkipaikalta Matkukseen oli pitkä ja hyytävä. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi, teinit olisivat jähmettyneet paikoilleen, mikäli parkkipaikka olisi löytynyt yhtään kauempaa.
“Nyt mennään eka vessaan, että saadaan synkronoitua rakot”, Paula tuumasi ja vilkaisi minua vakavasti. “Ja sitten sie heität pari kerrosta vaatetta pois. Ehkä tarkenet sisällä.”
Paula saattoi olla oikeassa, sillä hiki alkoi norua jo selkää pitkin.
“Ja sitten mennään syömään. Tytöt…Tytöt?”
Tyttöjä ei näkynyt enää missään.
Lihapullien jälkeen liukuportaissa Paula muisti soittaa Petelle, että olimme turvallisesti kohteessa.
Shoppailu ei ole minun juttuni, mutta koska nyt ostoslistallani olivat tarpeelliset sukkahousut erikoistilaisuutta varten, suunnistin Paulan suosittelemiin liikkeisiin.
Kaupasta ei löytynyt sukkahousuja, mutta mukaani tarttui täysin käsittämätön jakku, joka mahdollisesti sopi juhlamekkoni kaveriksi. Koska en kulutuseettisistä syistä voinut ostaa kaupan kassia, puin jakun vaatteitteni päälle. Melkoisen lämmin, eikä juurikaan sopinut verkkareiden kanssa.
Vastaan kävelevät teinitytöt näyttivät kovin tutuilta, mutta eivät kuitenkaan tervehtineet. Loivat katseensa maahan ja kiristivät tahtia.
Seuraavaksi löysin itseni Paulan pakottamana halpiskaupassa, jonne olin omia lapsia kieltänyt menemästä kulutuseettisistä syistä. Niistä samoista, joiden takia hikoilin nyt turhan juhlavassa jakussa hyllyjen välissä. Paula oli tunkeutunut sovituskoppiin viisien farkkujen ja parin tusinan paidan kanssa.
Puhelin soi.
“Onko Paula siinä?” tyttäreni kysyi.
“Joo, tuolla sovituskopissa.”
“Ku Milla ei saa sitä kiinni ja sen pitäs kysyä…”
En saanut enempää selvää, kun Paula tunki päänsä verhon välistä.
“Ei! En anna yhtään rahaa enää!”
“Ei se kuulemma anna rahaa.”
“Ees ruokaan?”
“Teillä oli tilaisuus syödä meidän kanssa ilmatteeks.”
Puhelu päättyi.
“Onneks meillä on samanlainen linja lastenkasvatuksessa”, Paula pyrähti käytävälle uusia pöksyjä peilaten.
Kolmen tunnin intensiivisen shoppailun jälkeen tyttäremme kaipasivat jälleen meitä. Tai pankkikorttejamme. Kahvikupin takana siirsin lisää rahaa kakkostililtä käyttötilille.
“Voitasko käydä porukassa nyt siellä Ikeassa, kun mie tartteen….” en kuunnellut, mitä tyttäreni luetteli.
“Ei miulla ole rahaa. Eikä Paulan autoon mahdu.”
“Siis en mie tarttee ku lampun.”
“Ja mie tartteen sellasen peilin.”
“Ja miulla on lista”, tuumi Paula. “Mutta nää on pieniä.”
Minulla ei ollut listaa, mutta Ikean itsepalvelukassalla näkyvä eurosumma oli liki kolminumeroinen. Ja yllättäen reissumme jännittävin hetki ei ollutkaan se, hörähtäisikö Audi käyntiin vaan se, kuinka saisimme Ikea-ostokset tavaratilaan. Toki makuupusseilla sai hyvin suojattua jättikokoisen meikkipeilin.
Teinit olivat käyttäneet häikäilemättä hyödykseen väsyneitä aivojamme ja heikentynyttä vikinän vastutustuskykyä.
Puhelin piippasi, kun käännyimme 9-tielle. Mieheltä.
“Joko te ootte kehnossa?”
Hätkähdin. Mistä se tiesi, että olimme ajaneet jälleen huti rampista ja käyneet kääntymässä Kehvon rampissa. “Kohteessa, jossa on käytävä toisenkin kerran”, kuten Paula lakonisesti totesi. Maagista!
“Siis pellossa?”
Aa… se tarkotti, että Jehkossa! Automaattinen sanakirja, parisuhteemme piristys.
“Ei olla, vasta käännyttiin Joensuuntielle.”
“Miten te voitte olla vasta siellä? Kello on seittämän!”
“Muutama muuttuja.”
“Joo, kun en uskalla ottaa kaljaa, kun tiiä pitääkö teidät mistä pelastaa.”
“Mie kerron sitten, kun ollaan perillä..”
Kaksi tuntia Jehkoon saapumisen jälkeen muistin ilmoittaa miehelle, että kaljan sai korkata.
Kuusi tuntia myöhemmin Pete katui katkerasti päätöstään jäädä kotiin kuuntelemaan lievästi promilleviritteistä kalsarikaraokea.
***
Aikun ja Paulan hikisen nahkeisiin kesäseikkailuihin pääset täältä.
