Keksin idean. Viikon ruokalista. Ruokalista, jossa jokaiselle perheenjäsenelle oli määrätty oma kokkauspäivä. Voi olla, että joku muukin on joskus kokeillut, mutta nyt idea siirtyi käytäntöön perheessä, jonka suunnitelmallisuus on olematonta ja rutiinit kirosana.
Ruokalista tehtiin demokraattisesti perhepalaverissa. Jokainen sai valita mitä teki ja milloin, kunhan suhteellisen tervellisesti ja edullisesti, kerran viikkoon oli oltava kalaa, vähintään kerran kasvisateria ja mielellään leivinuunissa kypsytettyä. Mutta muuten melko vapaat kädet. Säilytin veto-oikeuden, jolla tyrmäsin ehdotukset Hesen drive-inistä, pakastepitsoista ja einesletuista. Ja minulta oli kielletty sieniruuat. Wonder why…
Viikko 1
Kuopuksen kanssa kokkailimme yhdessä. Keskimmäisen jätin turvallisuussyistä rauhaan. Vanhemman teinin kokkausvuoroon kuului myös taustaruikutus.
“En mie haluu tehä.”
“Siun vuoro.”
“Ei oo nälkä.”
“Kohta on.” Eikö ne vieläkään tajunnut, että nälkä tuli loppujen lopuksi jossain välissä.
“En haluu tätä.”
Ei oikeesti…
“Ite valitsit.”
“Niinku pakotit.”
Valitus jatkui, mutta teini liikkui luolastaan keittiöön. Jääkaapin ovi kävi, kattila kolahti. Ruuanlaitto eteni, vaikka teini tuntui taantuneen kyselyikään.
“Millä mie tätä..? Missä on…? Miten paljon pitää laittaa…?”
Veden keittäminen ja hellan toiminta palautui kuitenkin suhteellisen nopeasti mieleen ja kohta kutsu ruokapöytään kävi.
“Ja jos ei kelpaa, olkaa syömättä.”
Viikko 2
Koska stressitasoni nauttivat vastuunjaosta, jaoimme seuraavan viikon työnajossa myös siivouksen. Taktisesti pilkoimme miehen kanssa siivouksen kolmeen osaan, meille jäisi vain laadunvalvonta. Matemaattisilta taidoiltaan lapsemme ovat keskitasoa, mutta havainnointi- ja keskittymiskyvyn epätasaisuus johti siihen, ettei jälkikasvu vielä ole tajunnut huijausta tai katsonut tarpeelliseksi kyseenalaistaa jossain määrin epäreilua työnajakoa.
Viikon ruuanlaitto sujui liki kivuttomasti, yksi palovamma sormessa ja toinen lasagnessa. Ja sekin sattui omalle vuorolleni. Siivous sen sijaan venyi kolmipäiväiseksi, koska vessojen olemassaolo pääsi teiniltä unohtumaan. Kun pikkusisko jalat ristissä kysyi, saiko vessaa jo käyttää, kun pesuaineet valuvat pöntössä, oli vessanpesijä ollut jo useamman tovin naapurikylän mopomiitissä.
* Tässä vaiheessa meinasin kirjottaa omahyväisen postauksen, miten täydellistä teininkasvatusta tässä torpassa harrastetaan. Teinitkin hoitavat kivuttomasti omat osuutensa kotitöistä. Ja kuten elämässä yleensä, ylimielisyys kostautui napakoilla potkuilla omaan nilkkaan.
Viikko 3
Perheneuvotteluun saapui vain 80% äänestysoikeutetuista. Teiniä ei näkyny missään. Suljetun oven läpi kuului kieltäytymistä muistuttavia älähdyksiä. Varttitunnin odottelun jälkeen lohjake suvaitsi saapua,
“Mitä haluat tehdä?”
“En mitään.”
“Pakko on keksiä jotain.”
“En tiiä.”
“Mitä haluat syödä?”
“En mitään.”
Keskustelu jatkui samansisältöisesti muutaman minuutin. Kunnes poika katosi sillä hetkellä kun vähän vaan vilkaisin somea.
“Sitten teet hernekeittoa!” karjuin talon läpi.
Luulin, että uhkaus järkyttäisi lapsen järkiinsä.
“Ihan sama.”
Kun hernekeittopäivä tuli, olin varannut tölkin einestä kokkia varten. Hernerokan teko kuivista herneistä oli liian raaka rangaistus lapselle, joka oli vihannut hernekeittoa koko ikänsä. Toki lapsi oli päässyt teini-iässä yli oksennusrefleksistä ja oli oppinut muutenkin ruokailun sosiaalisen luonteen. Kaukaisemmissa sukulaisissa inhokkiruuatkin katosivat kitusiin, mutta kotona poika pyysi kohteliaasti saisiko jättää välistä. Oli edellisellä viikolla syönyt kaalikääryleitä jo kolmena päivänä erinäisissä kyläpaikoissa.
Eikä siinä. Teinin taistelua seuratessani tajusin, että einesten käyttökin on kansalaistaito, joka olisi syytä hallita.
“Miten tää aukeaa?!”
Tunsin mietoa mielihyvää pystyessäni voittamaan ylivoimaisen vaikean ja teknisen lukitusjärjestelmän. Voimalla avattavat perinteiset kierrä auki -purkit aukeavat nykyään teinin kourissa paremmin.
Mutta ei peli vielä ollut selvä.
“Miten tän saa pois täältä?”
“Lusikalla?”
Lusikan poika löysi melko nopeasti ilman vinkkejä.
“Mistä mie tiiän milloin tää on kypsää?”
“Kun se on lämmintä.”
“Millon se on lämmintä?”
“Kun se kiehahtaa.”
“Tulkaa sanomaan ku se kiehuu.”
“Ei se saa kiehua, sen pitää kiehahtaa..”
“Mitä vittua. eihän tässä ole mitään logiikkaa!”
Vastoinkäymisten jälkeen pöydässä oli laadukasta einesruokaa, jota poika itse kieltäytyi maistamasta.
Viikko 4
Teinillä ei edelleenkään ollut ideaa ruokalajista. Muutakin perhekuntaa alkoi kiristää kokouksen viruminen, oli muutakin tekemistä kuin tapella ruuasta.
“Hernekeittoa?” ehdotti kuopus eikä lainkaan viattomasti.
Perhemiitinki päättyi osittain tuloksetta. Teinille lukittiin vastuupäivä ja ruokalaji, koska se nyt vaan oli “ihan sama.”
Lapsen viikkoraha jäätyi välittömästi. Tai no parin tunnin viiveellä, sillä kesti hetkisen tajuta kuinka suoraveloituksen sai keskeytettyä.
Nyt odotamme jännityksellä, milloin teini huomaa rahahanojen tyrehtyneen ja ymmärtää käsitteen “vastikkeellinen viikkoraha” merkityksen.