En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.
Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.
Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.
“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”
Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.
“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…”
“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”
“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!”
Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?
“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”
“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”
“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”
Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…
Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi.
“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”
“Oon on tillu ollaan suöty”
Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä.
Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut
Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan.
“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”
“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”
“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”
“Missä?”
“Räystään alla.”
“Missä räystään alla?”
“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”
“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”
“Talon.”
“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”
Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…
“Mitä sie nyt? Yks pesä..”
“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”
“No, en tiiä…”
“Ens syksynä tiiät.”
“…”
“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”
Yritin harhauttaa.
“Kato miten paljon muurahaisia!”
“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”
“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”
“Niitä saa millään pois.”
“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”
“Anna niitten olla rauhassa!”
Raksamies on rakasmies
Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.
Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.
Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia.
Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.
“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”
Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli.
“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…”
Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.
“Kultsi, sitä toista.”
“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”
“Äh, tää ei mihinkään liiku!”
Ihmettelin miehen tuskailua.
“Aa! Miulla liikku.”
“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”
“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”
Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.
“Voinko mie vielä auttaa?”
“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”
“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”
“Ei ole millistä kiinni.”
“No, sitten osaan.”
Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.
“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”
Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin.
“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”
“Asia ymmärretty.”
Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.
“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”
“Ei ikinä.”
Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.
Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.
“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”
Mitä viikonloppuna opimme?
- Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät.
- Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat.
- Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
- Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
- Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
- Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
- Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
- On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.
