Categories
Yleinen

Päivä ilman sinua

On viimeinen tavallinen sunnuntai. Heräämme kaikki yhdessä kesämökillä. Isoimmat lapset kinastelevat kaukosäätimestä, pienimmäinen kömpii ukin ja mummin sänkyyn kellimään. Radio Suomessa Tapani Kansa laulaa Kesän lapsesta. Mieleen muistuvat lapsuuden hikiset automatkat mökille, kun isän Volvossa soi yksi ja sama C-kasetti ja lämpöpuhallin paahtoi täysillä taustoja. Isi kuuuuuuma! huusimme kuorossa, mutta isä ei raaskinut laskea lämpöjä.

Nytkin on lämmin. Höytiäinen on rasvatyyni, pihapuut seisovat värähtämättä paikallaan, elokuun aurinko panee parastaan. Sunnuntai-ilma, hymähdämme. Silloin ei tee mieli lähteä maalta kaupunkiin.

Luen Sunnuntaisuomalaista ja otan kolmannen kupin kahvia. Huomaan ettei isäni juo enää kahvia entiseen tapaansa. Tuskin saa alas kupillistakaan.

Silloin tiedän.

Luen kuolinilmoitukset ja niiden värssyjen kuluneet lauseet läpi. On siellä ikuinen kesän maa, sydän uupunut levätä saa. Sydän seisahtuu. Ei, ei, ei minun isälläni ole uupunutta sydäntä. Ottakaa joku, joka on oikeasti uupunut ja elämään kyllästynyt! Ei tämä näin voi mennä, helvetin epäreilua!

Aamupalan jälkeen alamme touhuta ja laittaa mökkiä talviteloille. Isäni lompsii puupinolle ja alkaa halkoa pöllejä halkomakoneella puoliksi. Huomaan että raskaimmat jäävät pinoon. Minä otan rautaharavan ja alan levittää multakuormaa, jonka isäni on kipannut jo alkukesästä kuorma-autolla keskelle pihamaata ja joka kasvaa jo heinää ja horsmaa.

Kasvaa heinää. Kasvaako isäkin heinää ensi kesänä? Minun villi ja pitelemätön isäni?

Isä huilaa halonteon välissä, istahtaa pöllille ja katselee pitkään järvelle. Nostaa likaisen lippahatun lippaa, kääntää katseensa minuun ja sanoo ensi kesänä pannaan tuplasti perunaa. Sen jälkeen olemme pitkään hiljaa. Aavistamme molemmat, että seuraavaa kesää ei ehkä tule. Kyyneleet kätkeäkseni käännän isälle selkäni ja alan levittää multakuormaa yhä kiivaammin liikkein. Isä tulee pian viereeni, ottaa otteen haravasta ja neuvoo hellästi ”Katso kulta pieni – isi näyttää, tällä tavalla.”

Kävelen rantaan kerätäkseni uimalelut talveksi talteen. Yksinäinen kalatiira kaartaa rantaan ja kohoaa kohti aurinkoa niin, etten enää kärsi katsoa sen lentoa. Raahaan lötteröiksi vajuneet uimarenkaat ja ilmapatjat kuistille ja alan tyhjentää niitä. Puristan sormet venttiilin ympärille ja kuuntelen kun hiljainen suhina karkaa ilmoille. Isäni istuu kuistin keinuun ja katselee touhujani vaitonaisena.

Tällä tavallako ilma pakenee isästänikin? Tuosta noin vaan? Niin kuin elämää ei olisi koskaan ollutkaan? 

”En minä vielä täältä haluaisi lähteä. Näin kun saisi olla ja elää”, isä sanoo ääni väristen kuin aavistaen ajatukseni.

Päiväruuan jälkeen teemme vielä retken soramontulle. Isäni uusi kuorma-auto seisoo hiekkaharjujen edessä täysi sorakuorma päällään kuin huutaen kohtalon ivaansa. Montako vuotta sitä etsittiin ja montako kuormaa isä sillä ehtii ajaa? Entä jos kuormia tulee vähemmän kuin etsintään käytettyjä vuosia?

Poika haluaa harjoitella auton ajamista sorateillä. Poika kääntää virrat päälle vanhaan Peugeotiin, ja isäni nousee apukuskin paikalle. Katson kun auto kiemurtelee soraharjujen väliin ja katoaa näkyvistä jälkiä jättämättä.

Kävelen metsään. Huomaan että kangas on täynnä haaparouskuja ja karvarouskuja. Niitä löytyy aina vain lisää ja lisää. Kumarrun kuusien alle ja kerään saalista koriini nelinkontin. Oksat repivät poskiani, mutta sienet eivät lopu. 

Tällä tavallako syöpäkin leviää? Kuin sienirihmasto. Niin ettei jaksa enää kurkottaa, niin että lopulta ote höltyy ja käsiin jää enää nihkeä ja kalvava kylmyys. 

Seitsemän viikkoa myöhemmin seison isäni kuolinvuoteen äärellä. Kun kuuntelen viimeistä pitkää hengenvetoa ja pidän hiljalleen kylmenevästä kädestä kiinni, en voi ymmärtää, miten joku niin elävä voi yhtäkkiä olla niin poissa.

”Siinä oli yksi ihmiselämä”, sanon ääneen.  

”Mutta eli kolmen edestä”, siskoni kuiskaa lohdullisesti nyyhkytyksensä lomasta.

Niin – yhtenä päivänä kuolemme, kaikkina muina päivinä saamme elää.

Kun menen ensimmäistä kertaa mökille isäni kuoleman jälkeen, löydän isäni vihreät saappaat mökin kuistilta. Ne ovat samassa paikassa, johon isäni ne viimeisenä tavallisena sunnuntaina jaloistaan riisui. Kärjet järvelle päin, kuinkas muutenkaan? Kuistin naulassa roikkuu kalaverkko, jossa ammottaa iso reikä. Isällä ei riittänyt hermo päästellä kuhia verkosta ilman saksia. 

Mökin vieressä seisoo tutulla paikallaan isän verstas. Se persoonallisesti pintalaudasta rakennettu kyhäelmä, jonka keltaiseen liukuoveen on naulattu hirventalja. Pihamännystä katsoo hymyilevä kuu, josta äiti sai sätkyn. Se jota varten isä varasti liinavaatekaapista keltaisen lakanan, päällysti sillä autonvanteen, piirsi tussilla lakanaan silmät ja suun ja ripusti täysikuun puuhun.

Tontin vasemmassa laidassa seisoo sauna, jossa isä sai parhaimmat ideansa. Ne joille muut pudistelivat päätään. Vaatehuoneessa roikkuu isän villatakki. Nuuhkin sitä varovasti ja suljen silmäni. Tuttu tuoksu – Axe Africaa, hiekkakenttien lämpöä ja auringonpaahtamaa moottoriöljyä. 

Tulee ensimmäinen isänpäivä ilman isää. Kesäkin tulee, mutta isä pysyy poissa. Tulee toinen isänpäivä ilman isää. Silti hän on jossakin. Jossakin lähelläni, vierelläni, sisälläni, sielussani – minussa. Aina kun innostun lapsen lailla, tunnen että isäni on läsnä. Kun saan idean, joka lähtee laukalle enkä pysy nahoissani, hän elää minussa. Kun pelleilen ja nauratan lapsiani tikahtumisen partaalle, hän kulkee kanssani. Kun hermostun ja ärähtelen ympärilleni, isäni luonne puskee esiin. Kun kysyn mutten malta kuunnella vastausta, hän on rinnallani. Kun olen surullinen, hän vie minut kujeillaan varjosta valoon. Kun lähden tien päälle ja viivyn reissullani luvattua kauemmin, koska maailmassa on niin paljon mielenkiintoista nähtävää, tulee kotoisa olo. Silloin hän on lähelläni.