Kategoriat
Yleinen

Vesileikkejä ja velikultia

Moni ystävä sanoo, että meillä on viihdyttävää käydä kylässä. Kun saa piirakkaa lautaselle ja kahvikupin käteensä, on mukava seurata sketsiä aitiopaikalta. Farssiksi näytelmä muuttuu siinä vaiheessa, kun mies on lähtenyt työmatkalle. Viiden tunnin todennäköisyydellä hajoaa joko tietokone, auto, pyykinpesukone tai ulko-ovi. Tai sitten hajoaa kissa, joka on niellyt rautalankaa ja ilta vierähtää rattoisasti eläinlääkärin päivystyksessä.

Viime viikolla mies lähti Tukholman kautta Keski-Eurooppaan. Kun auton perävalot hävisivät näkyvistä, pidätin hengitystä seuraavat kaksi tuntia enkä uskaltanut liikkua. Mitä pasahtaa, missä napsahtaa, mikä hajoaa tällä kertaa atomeiksi?

Ei mennyt kuin yksi yö niin johan alkoi tapahtua. Ajattelin lauantain ratoksi vähän kastella takapihan nurmikkoa, sillä olin paikkaillut pari päivää aikaisemmin kaljuja länttejä uusilla nurmikonsiemenillä. (Aloitin muuten epäonnekseni siementämisen pihan perimmäisestä nurkasta niin, ettei aitiopaikalle riittänyt siementä sitten alkuunkaan. Enkä ole muistanut ostaa lisää kylvettävää. No, kolme viikkoa ja silmä tottuu.)

Otin kasteluvettä kannuun lähimmästä ulkohanasta. Kun käänsin hanaa kiinni, se hannasi pikkuisen vastaan, mutta taipui tahtooni. Kun toistamiseen täytin kannun ja olin sulkemassa hanaa, vesisuihku ei katkennutkaan. Väänsin vuorotellen molempiin suuntiin, mutta suihku vain yltyi. Väänsin kaikin voimin, mutta vesiputous ei ottanut talttuakseen vaan ryöppysi iloisesti pitkin seiniä, maita ja mantuja.

Isoin huusi hädissään, että pelottaa. Minä huusin paniikissa, että ei paniikkia, äiti hoitaa! Keskikokoinen itki, että kukat kuolevat vedenpaisumukseen. Minä karjuin, että ne kuolee kumminkin.

Toiminnan ihmisinä lapset alkoivat kantaa erikokoista ja -näköistä sankoa vesisuihkun alle.  Löytyi laastisankoa, multasankoa ja marjasankoa. Isoin löysi jostain hervottoman kokoisen vuotavan saavin – ja jostain tiskin alta oksennussangon. Pian vesisuihkun seassa sinkoili multapaakkuja ja epäilyttäviä eritteitä. Pienin kantoi tormakkana hiekkalaatikolta aina vain pienempiä ämpäreitä, jotka lensivät paineen alla ilmojen halki. Pian mukulat olivat yhtä märkiä kuin äitinsä. Minä sörkin edelleen hanaa naama vettä valuen ja huusin että kantakaa mieluummin jostain puhelin, sillä taidetaan tarvita apua.

Niin, kenet hälyttäisin apuun? Naapurin mies härräsi pihalla ja varmasti kuuli härdellin, mutta siltä en aikonut pyytää yhtään mitään – en ainakaan miss märkämekkona. Vittuili viime vuonna, kun jätin peräkärrin väärään paikkaan. Toisestakin naapurin miehestä oli havainto, mutta sille en kehtaisi huudella mitään. Todisti laulu- ja tanssiesitystäni pari viikkoa takaperin. Nyt jos menisin raja-aidan taakse huitoutumaan, niin luulisi että tällä kertaa esitän sadetanssia. Kolmannelle naapurin miehelle voisi soittaa, mutta se oli vähän liian mukava mies. En sitten millään hennoisi häiritä viikonloppuna. 

Ärsytti. Aikun naapurit olisivat olleet viivana pihassa jo ensimmäisen perkeleen kuultuaan.

Päätin soittaa miehen veljelle. Hän ei ollut olemukseltaan mikään mister sunshine, joten tuskin ärsyyntyisi häiriöstä sen enempää olipa arki tai pyhä. Kytymies ampaisikin tuota pikaa valkoisella ratsullaan pihaan ja yritti vääntää hanaa. Suihku ei kesyyntynyt muskeleidenkaan alla, joten ei siis ollut kyse voimasta. Huojentavaa. Seuraavaksi kuulin oleellisen kysymyksen: missä teillä on pääsulku? Tosiaan! Eipä ollut tullut mieleen sulkea vettä. Eikä ollut kyllä muuton jälkeen koskaan käynyt mielessä tiedustella ukolta, missä meillä on pääsulku. Ei sillä että olisin hanan sijaintia enää huomenna muistanutkaan, vaikka olisin kysellyt.

Sillä aikaa kun arjen sankarini pyllyili pääsulkua etsiessään, katseeni viipyili aavistuksen liian pitkään saunan lauteiden alle sukeltavien pakaroiden perässä ja hävitin yhden lapsistani. Litimärissä kengissä ja tukka vettä valuen juoksentelin paniikissa ympäri taloa ja seuraavaksi pitkin poikin leikkipuistoa pienintä huhuillen. Lapsi löytyi lopulta sisältä. Älysormukseni huuteli, että päivän askeltavoite on melkein suoritettu. Keep going! Teki mieli heittää huutelija lähimpään vesisaaviin.

Kytymies sai vaihdettua hanaan väliaikaisen osan ja muutama päivä episodin jälkeen saapui putkimies, kutsutaan häntä vaikka Panuksi. Samalla ovenavauksella tuli myös siskoni, joka oli tehnyt edellisenä päivänä tinskut. Oli mennyt vääntämään omaa ulkohanaansa ja saanut never ending sadetuksen päälle. Putkimies opasti meitä molempia konkreettisin käsimerkein, että hanan sulkeminen on taitolaji.

Kun Panu härräsi röörien kimpussa, otin lohilaatikon uunista ja työnsin tilalle omenapiirakan. Keskikokoinen sattui tulemaan keittiöön ja tarkkaili puuhiani. Pian hän venytti pikkuvanhalla äänellä:

– Ihanko oooomin pikku kätösin leipasit vähän Panulle piirakkaa?

Hämmentävää. Vaikutti siltä, että äidin verbaalinen lahjakkuus ja isän vittuilun taito olivat risteytyneet ja siirtyneet seuraavalle sukupolvelle jo varhaisessa vaiheessa.

Vastasin lapselleni, että kyyyyyllä vähän menin ja leipasin, sillä Panu oli piirakkansa ansainnut. Lisäsin myös, että meinasin seuraavien päivien aikana leipasta vähän muillekin naapuruston miehille, sillä heidän kädentaidoilleen tulisi olemaan vielä käyttöä tässä elämän teatterissa. Meidän farssi ei näet kaipaa yleisöä vaan roolisuorittajia.

Kategoriat
Yleinen

Oodi naapureille ja kylänmiehille

Kun muutimme kylälle, kaikki tapaamamme uudet ihmiset tiesivät heti kuka olin, missä asuimme ja mikä oli suhteemme muihin kyläläisiin. Minulla meni sen sijaan aikaa ennen kuin aloin yhdistää taloja ja ihmisiä, ja edelleen täytyy pinnistellä, että saan hahmotettua kaikki sukulaisuussuhteet. Ihmiset muodostivat verkoston ja yhteisön, johon kaikki kuuluivat jollain tavalla.

Nyt alan itse olla jo vakiokalustoa. Tällä viikolla jo useampikin on tiedustellut tiedänkö kuka on muuttanut siihen ja siihen taloon ja kenellä on sellainen ja tällainen auto. (Kannattaisi varmaan ennemmin kysyä päikkärin lapsilta. Ne kyllä tunnistavat isien ja äitien autot ja päivystävät liikennettä pääkadulla.) Tämä ei kuitenkaan ole ilkeämielistä juoruilua, vaan elintärkeä selviytymiskeino. 

Talvella, kun kylän tie ei ole aurauslistan kärjessä tai kun lukitsee itsensä ja lapsensa pakkasella pihalle, on tärkeää, että tietää kenellä on traktori tai neliveto ja kuka on todennäköisimmin tähän kellonaikaan kotona. Eniten on tullutkin hyödynnettyä kylän vapaaehtoisvoimin toimivaa hinauspalvelua. Puoli kylää on parhaimmillaan ollut nostamassa autoani ojasta. Kerran viihdytin autoani jäiseltä pellolta vetävää isäntää kertomalla, että juuri aamulla olin pohtinut, että enpä ole tänä talvena ojassa ollutkaan. ”Ja siitä se ajatus sitten lähti”, tuumaili isäntä. Eikä palvelu toki siihen jäänyt. Rouvansa tarjoili päiväkahvit pannukakulla minulle ja gringe-äitin nolostuttamalle jälkikasvulleni. Perheen poika tiedusteli myöhemmin lapsiltani, milloin aikoisin uudelleen ajaa ojaan. 

Myös vaihdantatalous toimii tehokkaasti. Lähinaapurini lahjoitti minulle hinausköyden, kun kävi hinaamassa minut kaverin kesämökin pihasta, jonne olin ensilumilla uskaltautunut kesärenkailla. Käski säilyttää takakontissa. Talvi oli kuulemma vasta aluillaan. Mieheni hamstraama projektiauto taas on kevään aikana siirtynyt yhden talon pihalta toiselle. Nyt auto taitaa olla jo kolmannella omistajalla. Toisen romu on toisenkin romu. Sitten samainen ukkosakki siirtyy pihasta toiseen ihmettelemään projektia. 

Lapsiakin voi vaihtaa sujuvasti. Eräänä aamuna heräsimme siihen, että naapurin tyttö kaivautui keskeemme. Kertoi tulleensa hoitoon. Joidenkin vanhempien kanssa jaetaan lapset riitatilanteiden minimoimiseksi: teille, meille, meille, teille…

Hengähdystaukoa pienten lasten vanhemmille tarjosi naapuripariskuntakin. Kutsuivat meidät saunomaan ja taaperot kylvetettyämme saimme ottaa löylyt ihan kahdestaan. Tuumivat varmaan muistipelin tiimellyksessä, että kylläpä nauttivat löylyistä. No nautittiinhan me niistäkin, mutta enimmäkseen mietittiin kumpi mahtuu ikkunasta. Taapero oli taktisesti lukinnut saunan oven lähtiessään.

Päiväkahviseuraakin saa tarvittaessa. Kun esikoiseni täytti kymmenen, päätin leipoa pienokaiseni herkkuja, croissantteja, naapurin isäntä pelasti minut pistäytymällä lähes joka päivä ja nieleskeli kitisemättä vähän palaneet, lievästi raa’at, liian rasvaiset tai täysin rasvattomat leivonnaiserät. Koska tiedostan lahjakkuuteni leivonnaisten saralla, harjoittelin etukäteen. Ja ei, ei olisi ollut ollenkaan sama asia ostaa kaupasta valmiita. Joulupiirakoitanikin hän pääsi maistelemaan. Niitä, joihin ei riittänyt puuro vaan piti tehdä äkkiä pussimuussi. Pussimuussi, joka oli jouluyllätyksenä maustettu pekonilla. 

Pienen kylän etuna on myös tehokas tiedonvälitys. Lähes kaikki tuntevat kaikki, joten henkilökohtainen lähestyminen on mahdollista, kun aloitteleva kampaamoyrittäjämme kiertää naapurustoa sakset ja papiljotit kädessä. Silloin kun koko perhe riuduimme oksennustaudissa, naapurin isäntä toimitti urheilujuomaa kuistille. Oli jostain kuullut, että olimme kipeinä.  Kauppiaanrouva taas heitteli pienillä kivillä ikkunaan, että nyt on kauppakassi toimitettu portaalle.

Toki kylämme on ajan hermolla ja yhteisöllisyys on siirtynyt Facebookiin. Sieltä voi kylän sivuilta kysellä kenellä olisi hevosenpaskaa ruusuille tai pääsisikö jonkun kyydillä kaupunkiin. Myös ilmoitukset tiellä keimailevista koppeloista ja aamukävelyllä olevista sorkkaeläimistä välittyy nopeasti. Väitän, että näillä viesteillä on useampikin kolari vältetty. Toki trollejakin löytyy ja silloin virtuaalikolarit ovat mahdollisia. Varsinkin kun erityisesti rouvat ovat nopeasti lämpenevää sorttia.

Kylän naisrotua onkin kuvattu melkoisen topakaksi ja kovaääniseksi. Sen lisäksi, että emännät asettuvat puolustamaan pientä ihmistä valtaapitäviä koneistoja vastaan ja heittelevät kapuloiden lisäksi myös vispilöitä ja pulikoita rattaisiin, he auttavat myös perheen sisäisissä tiedonvälitysongelmissa. Kun naapurinrouva kajautti joitakin vuosia sitten rappusiltaan pojilleen, että “helkkarin välein kotiin”, myös mieheni kipitti öljymontustaan vilkkaasti nukuttamaan lapsia. 

Pienellä kylällä asuminen hillitsee tehokkaasti kuplien muodostumista. Erilaisiin arvomaailmoihin törmää väkisinkin, mutta aina löytää jotain, mikä yhdistää. Vastakkaisen mielipiteen tai kärkkään kommentin takana on ihminen, joka voi auttaa karanneen lampaan kiinniottamisessa tai ikkunan korjaamisessa. Ja toki, erakoituminenkin on mahdollista. Mutta silloin kannattaa varautua siihen, että aukot tiedoissa paikataan kyllä jollain tavalla.