Kategoriat
Yleinen

Vesileikkejä ja velikultia

Moni ystävä sanoo, että meillä on viihdyttävää käydä kylässä. Kun saa piirakkaa lautaselle ja kahvikupin käteensä, on mukava seurata sketsiä aitiopaikalta. Farssiksi näytelmä muuttuu siinä vaiheessa, kun mies on lähtenyt työmatkalle. Viiden tunnin todennäköisyydellä hajoaa joko tietokone, auto, pyykinpesukone tai ulko-ovi. Tai sitten hajoaa kissa, joka on niellyt rautalankaa ja ilta vierähtää rattoisasti eläinlääkärin päivystyksessä.

Viime viikolla mies lähti Tukholman kautta Keski-Eurooppaan. Kun auton perävalot hävisivät näkyvistä, pidätin hengitystä seuraavat kaksi tuntia enkä uskaltanut liikkua. Mitä pasahtaa, missä napsahtaa, mikä hajoaa tällä kertaa atomeiksi?

Ei mennyt kuin yksi yö niin johan alkoi tapahtua. Ajattelin lauantain ratoksi vähän kastella takapihan nurmikkoa, sillä olin paikkaillut pari päivää aikaisemmin kaljuja länttejä uusilla nurmikonsiemenillä. (Aloitin muuten epäonnekseni siementämisen pihan perimmäisestä nurkasta niin, ettei aitiopaikalle riittänyt siementä sitten alkuunkaan. Enkä ole muistanut ostaa lisää kylvettävää. No, kolme viikkoa ja silmä tottuu.)

Otin kasteluvettä kannuun lähimmästä ulkohanasta. Kun käänsin hanaa kiinni, se hannasi pikkuisen vastaan, mutta taipui tahtooni. Kun toistamiseen täytin kannun ja olin sulkemassa hanaa, vesisuihku ei katkennutkaan. Väänsin vuorotellen molempiin suuntiin, mutta suihku vain yltyi. Väänsin kaikin voimin, mutta vesiputous ei ottanut talttuakseen vaan ryöppysi iloisesti pitkin seiniä, maita ja mantuja.

Isoin huusi hädissään, että pelottaa. Minä huusin paniikissa, että ei paniikkia, äiti hoitaa! Keskikokoinen itki, että kukat kuolevat vedenpaisumukseen. Minä karjuin, että ne kuolee kumminkin.

Toiminnan ihmisinä lapset alkoivat kantaa erikokoista ja -näköistä sankoa vesisuihkun alle.  Löytyi laastisankoa, multasankoa ja marjasankoa. Isoin löysi jostain hervottoman kokoisen vuotavan saavin – ja jostain tiskin alta oksennussangon. Pian vesisuihkun seassa sinkoili multapaakkuja ja epäilyttäviä eritteitä. Pienin kantoi tormakkana hiekkalaatikolta aina vain pienempiä ämpäreitä, jotka lensivät paineen alla ilmojen halki. Pian mukulat olivat yhtä märkiä kuin äitinsä. Minä sörkin edelleen hanaa naama vettä valuen ja huusin että kantakaa mieluummin jostain puhelin, sillä taidetaan tarvita apua.

Niin, kenet hälyttäisin apuun? Naapurin mies härräsi pihalla ja varmasti kuuli härdellin, mutta siltä en aikonut pyytää yhtään mitään – en ainakaan miss märkämekkona. Vittuili viime vuonna, kun jätin peräkärrin väärään paikkaan. Toisestakin naapurin miehestä oli havainto, mutta sille en kehtaisi huudella mitään. Todisti laulu- ja tanssiesitystäni pari viikkoa takaperin. Nyt jos menisin raja-aidan taakse huitoutumaan, niin luulisi että tällä kertaa esitän sadetanssia. Kolmannelle naapurin miehelle voisi soittaa, mutta se oli vähän liian mukava mies. En sitten millään hennoisi häiritä viikonloppuna. 

Ärsytti. Aikun naapurit olisivat olleet viivana pihassa jo ensimmäisen perkeleen kuultuaan.

Päätin soittaa miehen veljelle. Hän ei ollut olemukseltaan mikään mister sunshine, joten tuskin ärsyyntyisi häiriöstä sen enempää olipa arki tai pyhä. Kytymies ampaisikin tuota pikaa valkoisella ratsullaan pihaan ja yritti vääntää hanaa. Suihku ei kesyyntynyt muskeleidenkaan alla, joten ei siis ollut kyse voimasta. Huojentavaa. Seuraavaksi kuulin oleellisen kysymyksen: missä teillä on pääsulku? Tosiaan! Eipä ollut tullut mieleen sulkea vettä. Eikä ollut kyllä muuton jälkeen koskaan käynyt mielessä tiedustella ukolta, missä meillä on pääsulku. Ei sillä että olisin hanan sijaintia enää huomenna muistanutkaan, vaikka olisin kysellyt.

Sillä aikaa kun arjen sankarini pyllyili pääsulkua etsiessään, katseeni viipyili aavistuksen liian pitkään saunan lauteiden alle sukeltavien pakaroiden perässä ja hävitin yhden lapsistani. Litimärissä kengissä ja tukka vettä valuen juoksentelin paniikissa ympäri taloa ja seuraavaksi pitkin poikin leikkipuistoa pienintä huhuillen. Lapsi löytyi lopulta sisältä. Älysormukseni huuteli, että päivän askeltavoite on melkein suoritettu. Keep going! Teki mieli heittää huutelija lähimpään vesisaaviin.

Kytymies sai vaihdettua hanaan väliaikaisen osan ja muutama päivä episodin jälkeen saapui putkimies, kutsutaan häntä vaikka Panuksi. Samalla ovenavauksella tuli myös siskoni, joka oli tehnyt edellisenä päivänä tinskut. Oli mennyt vääntämään omaa ulkohanaansa ja saanut never ending sadetuksen päälle. Putkimies opasti meitä molempia konkreettisin käsimerkein, että hanan sulkeminen on taitolaji.

Kun Panu härräsi röörien kimpussa, otin lohilaatikon uunista ja työnsin tilalle omenapiirakan. Keskikokoinen sattui tulemaan keittiöön ja tarkkaili puuhiani. Pian hän venytti pikkuvanhalla äänellä:

– Ihanko oooomin pikku kätösin leipasit vähän Panulle piirakkaa?

Hämmentävää. Vaikutti siltä, että äidin verbaalinen lahjakkuus ja isän vittuilun taito olivat risteytyneet ja siirtyneet seuraavalle sukupolvelle jo varhaisessa vaiheessa.

Vastasin lapselleni, että kyyyyyllä vähän menin ja leipasin, sillä Panu oli piirakkansa ansainnut. Lisäsin myös, että meinasin seuraavien päivien aikana leipasta vähän muillekin naapuruston miehille, sillä heidän kädentaidoilleen tulisi olemaan vielä käyttöä tässä elämän teatterissa. Meidän farssi ei näet kaipaa yleisöä vaan roolisuorittajia.

Kategoriat
Yleinen

Wannabe-viljelijän puutarhaniksit

Tykkään työntää sormiani erinäisiin paikkoihin – myös multaan. Minulla onkin usein multaiset sormet, vaikkei yhtäkään multasormea. Molemmilla mummoillani niitä oli – yhdeksän kappaletta kummallakin ja viherpeukalot päälle. Lapsuuteni ryytimaat pursuilivat hernettä, porkkanaa, lanttua, salaattia ja pottua sen seitsemää sorttia. Valtavat mansikkamaat jatkuivat silmänkantamattomiin. Vattua ja viinimarjaa oli niin paljon, että riitti naapureille ja räkäteille. Kukissakin riitti valikoimaa. Liljat rönsyilivät kaikissa sateenkaaren väreissään ja iirikset levittäytyivät tiluksien laitamille asti.

Kuinka mukavaa olisikaan seurata suvun naisten sormenjälkiä. Olisipa kotoisaa idättää lasten kanssa papuja ja porkkanoita ja pyöräyttää kesäkeitto oman maan tuoreista antimista. Tai kastella daalioita somalla Vintage-mallin kastelukannulla ja seurata niiden yltäkylläistä väriloistoa pitkin kuumaa kesää. 

Tässä kohtaa kuuluu haaveet kaatuu -rätinää.

Osaan kyllä kokata toisten äitien kasvattamista rehuista kolmen ruokalajin illallisen ja poimia itse marjat metsästä, mutta jos pitäisi elää omavaraisen viljelyn varassa, perheeni kuolisi nälkään alle viikossa. Kun ei kasva sipuli, salaatti eikä suikerohanhikki, niin ei kasva. Ei kasva mikään muu kuin jokakesäinen käyrä otsaan.

Tällä hetkellä etukuistiani sulostuttaa jo tämän kesän kolmas kaunokainen. Ensimmäinen ruohonsilmäsolmukki (tai jotain) kohtasi määränpäänsä 12 tunnin sisällä, seuraajansa hortensia eli jopa vuorokauden. Mies kysyi, meinasinko ostaa uusia tapettavia. Tottahan toki, ei ole tapana luovuttaa. Nyt kuistiani koristaa petunia, joka on edelleen elossa! Tosin se on ollut uudessa kodissaan vasta kuusi tuntia.

Koska olen vuosien varrella jotakin oleellista oppinut puskissa rymyämisestä, haluan jakaa puutarhavinkkini muillekin poropeukaloille.

  1. Älä maksa paskasta

Hortonomiystäväni neuvovat, että kaikki lähtee lannoituksesta. Kuulkaa kokeiltu on kaikkea paskaa vähän eri paketissa ja kaikkia elikoita, jotka juoksemalla olen kiinni saanut. En tiedä minkä Supi 100:lla kasvaneen supermarsun ulostetta muut työntävät vakoihinsa, mutta minun horsmieni kasvukäyrään ei vaikuta kanankakka, ei lehmänlanta eikä hevosenpaska. 

Olen myös itse yrittänyt jauhaa paskaa, sillä kukille pitää kuulemma jutella mukavia. Olen puhunut kielillä ja laulanut virsiä, mutta mikään ei ole riippalehtiä piristänyt. Suurin osa kurpitsoista, kirveleistä ja kehäkukista päättää päivänsä viiden päivän sisällä. Ne, jotka sinnittelevät, näyttävät rukoilevan armokuolemaa. 

Summan av kardemumman: älä tuhlaa rahojasi paskaan, ellet saa sitä ilmaiseksi naapurin ihahaalta.

  1. Kasvit tarvitsevat elääkseen vettä

“Kastele hyvä nainen” on fraasi, jonka usein kuulen korvissani. Kyllä minä elättejäni kastelen, mutta kun sitä vettä on aina joko liikaa tai liian vähän – kuten sitä paskaakin. 

Totuuden nimissä ovathan ne vesileikit muutaman kerran unohtuneetkin. Se vaatii kyllä jo taitoa, että saa aavikkokasvit ja havupuutkin nirhattua. Viime vuonna kannoin isolla rahalla ostetun lännen kaktukseni samaan joukkohautaan sen joulukuusen kanssa, josta tuli legenda vasta kuollessaan. Kun naapuri kantoi jouluaattona omaa kuusipuutansa sisään, minä kannoin omaani ulos. Lasten kyyneleet olivat ainoa kostea asia, jonka kuusiparka kunniapaikaltaan ehti nähdä. Ja nekin liian myöhään.

  1. Käytä kumia

Jos uhriluku kasvaa huolestuttavasti, on ihan ok luovuttaa – niin minäkin teen aina hetkellisesti. Nykyisin saa ostettua hämmentävän aidon näköisiä muovisia tekokasveja ja -kuusia, jotka tekevät kodin ilmeestä yllättävän viihtyisän. Eikä tarvitse miettiä, ryystävätkö ne liikaa vettä vai eivät.

  1. Älä lipaise liian aikaisin

Jostain syystä viljelykseni antavat ymmärtää, mutta eivät ymmärrä antaa. Kerran kasvihuoneessani oli punainen paprika, jota oikein ihmeenä valokuvasin. Kurpitsat antoivat lupaavan alun ja pari tomaattiakin turposi. Seuraavana aamuna kohtasin yllätyksen. Paprika oli rusinaakin ruttuisempi kuvatus, tomaatit olivat näivettyneet paikoilleen ja kurpitsat jäivät kooltaan coctailkurpitsoiksi.

Älä siis nuolaise ennen kuin tipahtaa. Tosin tässä tapauksessa ei ole väliä vaikka jäisi tipahtamatta – jää joka tapauksessa paha maku suuhun.

  1. KVG

Viljely-yritykseni ovat herättäneet vuosien saatossa hilpeyttä kavereissani. “Tuon kotkansiipisaniaisen pitäisi päästä varjoon.“ “Kesäkurpitsa vaatii kompostimullan.” “Tuo kasvihuoneen ovi pitäisi olla auki.”. Aivan, olinkin mielessäni ihmetellyt, miten ihmeessä pölyttäjät pääsevät istutuksiani työstämään.

Googlettaminen ei varmasti tekisi pahaa ennen taimien kanssa tuhraamista. Mutta kuka niitä käyttöohjeita jaksaa enää vapaa-ajallaan lukea, kun niitä myös työkseen kääntää? 

  1. Opettele iloitsemaan matkasta, älä määränpäästä

Vaikkei puutarhani satoa tuotakaan, elän ihmeiden aikaa joka kesä. Kun viime kesänä iskin intopiukeana herneitä multaan, ne räjähtivät. Basilika teki lehtien sijasta kukan, ja helppoakin helpompi hoitoiset mehikasvit kuolla kupsahtivat jo ruukkuunsa.

Mitähän ihmettä ja kummaa puutarhassani tänä kesänä tapahtuukaan? Oli se sitten pieni tai suuri ihme, aina sitä on ilo yhdessä lasten kanssa seurata! Ja ihme se on kasvamattomuudenkin ihme.

  1. Syö surutta anopin pellosta

Heinäkuu ottaa erityisen koville wannabe-viljelijän arjessa, kun on aika seisoa anopin kasvimaalla suu ihmetyksestä ammollaan. Punajuuret ovat lautasen kokoisia, tillit päätä pidempiä ja pavunvartta pitkin voisi kiivetä taivaaseen. Kurpitsoita ei jaksa autolle asti kantaa. ”Ota mitä haluat”, anoppi myhäilee. Pottuileekohan potuillaan? Koska itse en ole yrittämisestä huolimatta onnistunut pitämään hänen poikaansa kylläisenä, olen ottanut anopin eväät nöyränä vastaan. Ja otan vastedeskin.

  1. Epäonnistumisesi ruokkii muita

Koska en älyä lopettaa puskaleikkejäni, olen järkeillyt, että kuolemaan tuomituista kokeiluistani on iloa muille. Vaikken itse ruokkisi itseäni, ruokin sentään paikallisia yrittäjiä. Eräs ulkomaalainen kukka- ja vihannesmyyjä oli kerran kuvaillut äidilleni parasta toriasiakastaan näin: ”Ensin hän tulla ja ostaa siemen. Kun se ei idä, hän tulla ja ostaa taimi. Kun se ei kasva, hän tulla ja ostaa kokonainen kukka tai vihannes.”

Mikä torimyyjien lempilapsi olenkaan!

  1. Löydä oikea lajisi

Se kirsikkapuu, joka odotti kaksi kuukautta takapihallani, että saisin sille kuopan kaivettua, ei selviytynyt. Täysin väärä kasvi siis. Pari viikkoa sitten sain anopilta taskujuorun poikasia. Löysin ne kolme päivää sitten putkikassini pohjalta muovipussiin sullottuina. Olivat oikein virkeitä. Tiesin heti, että olin löytänyt oman lajini. Toivoa siis on.