Categories
Yleinen

Hidalgo makuuhuoneessa

The Kurkku. Viime kesän satoa.

Olen innostunut viljelystä. Innostunut olen ollut joka kesä viimeiset kaksikymmentä vuotta, mutta viidentoista vuoden ajan onnistuin tappamaan kaiken, minkä multaan työnsin. Viimeisten viiden vuoden aikana olen alkanut onnistumaan ja onnistuminen tunnetusti lisää innostumista – sen tietää Erkkikin.

Ja onnistumisen kiimassa täytyy kokeilla kaikkea, millä on kasvava varsi ja mikä yrittää kurkottaa sinne minne päivä paistaa.

Uusin villitykseni on kurkku. Eikä mikä tahansa kurkku vaan verhokurkku.

Kunpa vain muutkin perheenjäsenet jakaisivat intoni! Viime viikonloppuna Pitkä mies katseli viljelyksiäni päätään punoen. Puljasin painavia ruukkuja edestakaisin takapihan, työhuoneen, keittiön ja makuuhuoneen välillä. Portaita juoksin ylös alas etsien milloin juuttinarua, milloin alusastioita, milloin ämpäreitä. Hilasin tuoleja, kukkapöytiä ja vanhaa kaljatynnyriä ees sun taas huoneiden väliä etsien verhokurkuilleni ja niiden asumuksille sopivaa sijaa ja koroketta.

Sitten Pitkä mies avasi suunsa.

– Tänään ei tarttee siun salilla käydä.

– No ei niin, ihan hiki tulee!

– Mutta en nyt oikein tiedä tästä multamäärästä sisällä.

– Tällasta se kato on, tää viljely vei nyt vähän mennessään.

– Eihän kellään ole makuuhuoneessa kurkkuja kasvamassa kymmenen litran ruukuissa!

– Meillä on.

– Ootko ihan varma, ettei tuo kananpaska haise sisällä? Säkki haisi autossakin. Lemusi jo ulkona!

– Ei haise, ei tietenkään. Kato se on varastolannoituksena ruukun pohjalla. Aattele, oon kerrankin tehny kaiken prikulleen sääntöjen mukaan!

– Vai kerrankin. Työhuonekin on pommitettu kurkuilla, pitäs mahtua tuohon työpisteelle työskentelemään. Tuossa on nyt nuo pullotkin keskellä pöytää.

– Niin nyt on vähän ahdasta. Kato kun ruukkujen pitää olla ikkunalla.

– Ikkunaa on tuolla talon ulkopuolellakin.

– Eikun nää on kato verhokurkkuja. Näistä tulee verhot keittiöön, makkariin ja työhuoneeseen.

– Verhot?

– Joo ja jokaisella kurkulla on nimi. Nimet pitää olla, ei nämä mitään numeroita tai nimettömiä rungottomia mökkyjä ole. Tää yksi on ihan Hidalgon näköinen, olevinaan parempi kuin muut. Saanko esitellä myös Armandon, Pierren, Virtasen, Nilssonin ja Viskarin.

Tosiaan, kasvattien nimet tatuoimme neiti 8 veen kanssa kiviin akryylimaaleilla. Ei ole Suomenmaassa yhtä hemmoteltuja kurkkuja kuin meidän hoteissamme kasvaneet!

Kun sunnuntai-ilta koitti ja menimme nukkumaan, toivottelin hyvät yöt myös Hidalgolle ja Armandolle. Niiden ruukut olivat kukkapöydällä käden mitan päässä omasta sängystäni. Siellä ne terhakkoina poikina pullistelivat mustilla lakanoillaan ja kurkottivat kohti valoa.

Hetken kuluttua ihmettelin tunkkaista hajua ja aloin nuuhkutella ympäriinsä. Kurkistin myös sängyn alle, ettei mummokissa ollut jättänyt sinne tervehdystään. (Kun pari viikkoa sitten matkustin kahdeksi yöksi Lahteen, mummo ehti ripuloida yhdeksän mattoa ja pojan valkoiset vaatteet.)

– En minä kyllä haista mitään, Pitkä mies virkkoi.

– Joku täällä kyllä haisee. Poikakin ihmetteli päivällä kun tuossa nurkassa istui.

– Ettei vaan olis nuo kurkut?

– Ei hitto, voisko olla? Eipä tullut mieleen. Jospa se kanankakka vaan hakee uomaansa, kauhistelin.

Neljältä yöllä havahduin ummehtuneeseen löyhkään. Viideltä en löytänyt asentoa, sillä haju yltyi jo melko painostavaksi. Enää ei ollut epäilystäkään hajunlähteestä. Lopun yötä pyörin kananpaskan katkussa saamatta enää unta.

– Nyt haistan minäkin, Pitkä mies totesi aamulla saatuaan silmänsä ja sieraimensa auki.

– Saattaa olla, että Hidalgo ja Armando tovereineen siirtyvät ulkoruokintaan. Ikkunan takana on tilaa, myönsin.

– Sitähän minä yritin sanoa alun alkaen. Tulisko muuten aika paljon halvemmaksi ostaa kurkut kaupasta?

– Todellakin! Kaupassa 1,69 euroa kilo, Tinskulla 57,30 euroa kilo. Ihanan kallista!!

Ps. Tuskin maltan odottaa, että pääsen tomaatteihini käsiksi.

**************

Jos haluat lukea vuosien takaisista kasvun (lue kasvamattomuuden) ihmeistä, lue Wannabe-viljelijän puutarhaniksit

Categories
Yleinen

Wannabe-viljelijän puutarhaniksit

Tykkään työntää sormiani erinäisiin paikkoihin – myös multaan. Minulla onkin usein multaiset sormet, vaikkei yhtäkään multasormea. Molemmilla mummoillani niitä oli – yhdeksän kappaletta kummallakin ja viherpeukalot päälle. Lapsuuteni ryytimaat pursuilivat hernettä, porkkanaa, lanttua, salaattia ja pottua sen seitsemää sorttia. Valtavat mansikkamaat jatkuivat silmänkantamattomiin. Vattua ja viinimarjaa oli niin paljon, että riitti naapureille ja räkäteille. Kukissakin riitti valikoimaa. Liljat rönsyilivät kaikissa sateenkaaren väreissään ja iirikset levittäytyivät tiluksien laitamille asti.

Kuinka mukavaa olisikaan seurata suvun naisten sormenjälkiä. Olisipa kotoisaa idättää lasten kanssa papuja ja porkkanoita ja pyöräyttää kesäkeitto oman maan tuoreista antimista. Tai kastella daalioita somalla Vintage-mallin kastelukannulla ja seurata niiden yltäkylläistä väriloistoa pitkin kuumaa kesää. 

Tässä kohtaa kuuluu haaveet kaatuu -rätinää.

Osaan kyllä kokata toisten äitien kasvattamista rehuista kolmen ruokalajin illallisen ja poimia itse marjat metsästä, mutta jos pitäisi elää omavaraisen viljelyn varassa, perheeni kuolisi nälkään alle viikossa. Kun ei kasva sipuli, salaatti eikä suikerohanhikki, niin ei kasva. Ei kasva mikään muu kuin jokakesäinen käyrä otsaan.

Tällä hetkellä etukuistiani sulostuttaa jo tämän kesän kolmas kaunokainen. Ensimmäinen ruohonsilmäsolmukki (tai jotain) kohtasi määränpäänsä 12 tunnin sisällä, seuraajansa hortensia eli jopa vuorokauden. Mies kysyi, meinasinko ostaa uusia tapettavia. Tottahan toki, ei ole tapana luovuttaa. Nyt kuistiani koristaa petunia, joka on edelleen elossa! Tosin se on ollut uudessa kodissaan vasta kuusi tuntia.

Koska olen vuosien varrella jotakin oleellista oppinut puskissa rymyämisestä, haluan jakaa puutarhavinkkini muillekin poropeukaloille.

  1. Älä maksa paskasta

Hortonomiystäväni neuvovat, että kaikki lähtee lannoituksesta. Kuulkaa kokeiltu on kaikkea paskaa vähän eri paketissa ja kaikkia elikoita, jotka juoksemalla olen kiinni saanut. En tiedä minkä Supi 100:lla kasvaneen supermarsun ulostetta muut työntävät vakoihinsa, mutta minun horsmieni kasvukäyrään ei vaikuta kanankakka, ei lehmänlanta eikä hevosenpaska. 

Olen myös itse yrittänyt jauhaa paskaa, sillä kukille pitää kuulemma jutella mukavia. Olen puhunut kielillä ja laulanut virsiä, mutta mikään ei ole riippalehtiä piristänyt. Suurin osa kurpitsoista, kirveleistä ja kehäkukista päättää päivänsä viiden päivän sisällä. Ne, jotka sinnittelevät, näyttävät rukoilevan armokuolemaa. 

Summan av kardemumman: älä tuhlaa rahojasi paskaan, ellet saa sitä ilmaiseksi naapurin ihahaalta.

  1. Kasvit tarvitsevat elääkseen vettä

“Kastele hyvä nainen” on fraasi, jonka usein kuulen korvissani. Kyllä minä elättejäni kastelen, mutta kun sitä vettä on aina joko liikaa tai liian vähän – kuten sitä paskaakin. 

Totuuden nimissä ovathan ne vesileikit muutaman kerran unohtuneetkin. Se vaatii kyllä jo taitoa, että saa aavikkokasvit ja havupuutkin nirhattua. Viime vuonna kannoin isolla rahalla ostetun lännen kaktukseni samaan joukkohautaan sen joulukuusen kanssa, josta tuli legenda vasta kuollessaan. Kun naapuri kantoi jouluaattona omaa kuusipuutansa sisään, minä kannoin omaani ulos. Lasten kyyneleet olivat ainoa kostea asia, jonka kuusiparka kunniapaikaltaan ehti nähdä. Ja nekin liian myöhään.

  1. Käytä kumia

Jos uhriluku kasvaa huolestuttavasti, on ihan ok luovuttaa – niin minäkin teen aina hetkellisesti. Nykyisin saa ostettua hämmentävän aidon näköisiä muovisia tekokasveja ja -kuusia, jotka tekevät kodin ilmeestä yllättävän viihtyisän. Eikä tarvitse miettiä, ryystävätkö ne liikaa vettä vai eivät.

  1. Älä lipaise liian aikaisin

Jostain syystä viljelykseni antavat ymmärtää, mutta eivät ymmärrä antaa. Kerran kasvihuoneessani oli punainen paprika, jota oikein ihmeenä valokuvasin. Kurpitsat antoivat lupaavan alun ja pari tomaattiakin turposi. Seuraavana aamuna kohtasin yllätyksen. Paprika oli rusinaakin ruttuisempi kuvatus, tomaatit olivat näivettyneet paikoilleen ja kurpitsat jäivät kooltaan coctailkurpitsoiksi.

Älä siis nuolaise ennen kuin tipahtaa. Tosin tässä tapauksessa ei ole väliä vaikka jäisi tipahtamatta – jää joka tapauksessa paha maku suuhun.

  1. KVG

Viljely-yritykseni ovat herättäneet vuosien saatossa hilpeyttä kavereissani. “Tuon kotkansiipisaniaisen pitäisi päästä varjoon.“ “Kesäkurpitsa vaatii kompostimullan.” “Tuo kasvihuoneen ovi pitäisi olla auki.”. Aivan, olinkin mielessäni ihmetellyt, miten ihmeessä pölyttäjät pääsevät istutuksiani työstämään.

Googlettaminen ei varmasti tekisi pahaa ennen taimien kanssa tuhraamista. Mutta kuka niitä käyttöohjeita jaksaa enää vapaa-ajallaan lukea, kun niitä myös työkseen kääntää? 

  1. Opettele iloitsemaan matkasta, älä määränpäästä

Vaikkei puutarhani satoa tuotakaan, elän ihmeiden aikaa joka kesä. Kun viime kesänä iskin intopiukeana herneitä multaan, ne räjähtivät. Basilika teki lehtien sijasta kukan, ja helppoakin helpompi hoitoiset mehikasvit kuolla kupsahtivat jo ruukkuunsa.

Mitähän ihmettä ja kummaa puutarhassani tänä kesänä tapahtuukaan? Oli se sitten pieni tai suuri ihme, aina sitä on ilo yhdessä lasten kanssa seurata! Ja ihme se on kasvamattomuudenkin ihme.

  1. Syö surutta anopin pellosta

Heinäkuu ottaa erityisen koville wannabe-viljelijän arjessa, kun on aika seisoa anopin kasvimaalla suu ihmetyksestä ammollaan. Punajuuret ovat lautasen kokoisia, tillit päätä pidempiä ja pavunvartta pitkin voisi kiivetä taivaaseen. Kurpitsoita ei jaksa autolle asti kantaa. ”Ota mitä haluat”, anoppi myhäilee. Pottuileekohan potuillaan? Koska itse en ole yrittämisestä huolimatta onnistunut pitämään hänen poikaansa kylläisenä, olen ottanut anopin eväät nöyränä vastaan. Ja otan vastedeskin.

  1. Epäonnistumisesi ruokkii muita

Koska en älyä lopettaa puskaleikkejäni, olen järkeillyt, että kuolemaan tuomituista kokeiluistani on iloa muille. Vaikken itse ruokkisi itseäni, ruokin sentään paikallisia yrittäjiä. Eräs ulkomaalainen kukka- ja vihannesmyyjä oli kerran kuvaillut äidilleni parasta toriasiakastaan näin: ”Ensin hän tulla ja ostaa siemen. Kun se ei idä, hän tulla ja ostaa taimi. Kun se ei kasva, hän tulla ja ostaa kokonainen kukka tai vihannes.”

Mikä torimyyjien lempilapsi olenkaan!

  1. Löydä oikea lajisi

Se kirsikkapuu, joka odotti kaksi kuukautta takapihallani, että saisin sille kuopan kaivettua, ei selviytynyt. Täysin väärä kasvi siis. Pari viikkoa sitten sain anopilta taskujuorun poikasia. Löysin ne kolme päivää sitten putkikassini pohjalta muovipussiin sullottuina. Olivat oikein virkeitä. Tiesin heti, että olin löytänyt oman lajini. Toivoa siis on.