Kategoriat
Yleinen

Kumi kaput ja tankki täynnä tyhjää

Tien päällä, osa 1.

”Vaimos tuli tänne bensavalo palaen ja ruuvi renkaassa. Tykkää vissiin elää reunalla”, viestitti mieheni velikulta juhannusaattona veljelleen.

Reunalla? Kyllä minä ihan kieli keskellä suuta sain ajella viimeiset viisitoista kilometriä.

Kaikki alkoi siitä, kun aamulla heräsin pesueeni kanssa mökiltä ja isommat alkoivat heti herättyään rankuttaa, että haluavat toiseen mummolaan juhannusta juhlimaan. Serkkujen seura poltteli. Mikäs siinä, eipähän tarvitsisi itikoiden ininän ohella kuunnella muuta ininää. Pakkakin oli jo valmiiksi levällään, kun ukko kökötti yksin kotona karanteenissa ulkomaankomennukselta tultuaan.

Suunnittelin, että viidenkymmenen kilometrin maakuntamatkalla pienin ottaisi kätevästi päikkärit ja tekisin ylimääräisen koukkauksen naapuripitäjän puolelle rakkineen tankatakseni. Samalla kun nönnöttelisimme menemään, voisimme ihailla keskikesän komeita maisemia ja lipaista jäätelöuutuuksia.

Kun teimme mökkirannassa lähtöä, kehotin lapsia höristämään korviaan.

– Kuikka! Laittakaa silmät kiinni ja kuunnelkaa. Kappale kauneinta Suomea.

Isoin ei arvostanut: – Joku sorsa rääkyy, mitä ihmeellistä tuossa on?

En luovuttanut vaan jatkoin: – Ja mitkä tuoksut! Laittakaa silmät kiinni ja haistelkaa. Koivun ja helteisen mullan aromi! Yöttömän yön tuulahdus.

Isoin: – Joo. Paska haisee! Nyt lähetään!

Keskikokoinen venyttäen: – Kato äiti kärpänen! Itkeä tiiiiirautapa vähän, kun on niin söpö ja yksi jalka puuttuu.

Huokaisin syvään, starttasin auton ja haaveilin siitä omasta iltahetkestä, kun saisin istuutua kissan ja viinipullon kanssa laiturille ja huudella kuikan kanssa kilpaa yöttömän yön tarinoita. Ehdottomasti tai estottomasti tekisin myös pari juhannustaikaa. Ainakin piehtaroisin alasti kasteisella niityllä ja… Takapenkin möly palautti nopeasti nykyhetkeen. Pienin kiljui, kun ei saanut riisuttua nukelta housuja ja keskikokoinen rääkyi, kun isoin veti letistä. Väänsin namikasta Topi Sorsakosken kovemmalle ja painoin kaasua.

Matkan puolivälissä pysähdyimme Ahvenisen kioskille. Parkissa oli muitakin juhannusliikkujia ja kesäesat olivat silmin nähden hyväntuulisia. Siinä Kingis-puikkoa nuoleskellessani ja lasten tökkiessä tuuteilla toisiaan eräs mies askelsi viereeni ja totesi, että ”Sulla on tainnut mennä kumi puhki”. Luulin ensin, että mies vihjaili kyvystäni lisääntyä, mutta sitten hoksasin sormen, joka osoitti autoni eturengasta. Ou shit.

Pian selvisi, että renkaaseen oli porautunut ruuvi ja ilmat olivat sen takia jääneet matkalle. Apua ei tarvinnut kuitenkaan kauaa odottaa. Neljästä suunnasta riensi miestä apuun, vaikka mekko ylsi alle vesirajan. Charmikas taksiautoilija otti ohjakset käsiinsä ja alkoi täyttämään tyhjää rengasta kompuralla. Siinä kumin turvotessa yksi pelastajista alkoi arvuutella, miksi olen niin tutun näköinen. Toista kiinnosti hirveästi, miksi minulla ei ollut miestä mukana. Vastasin olevani niin liukas liikkeissäni, ettei ukko pysy kyydissäni. Tästäkös mies innostui ja halusi väen vängällä viedä minut iltakaljalle ja tutustua lähemmin, vaikka takapenkki oli täynnä tappelevia lapsia. Täytyi olla kaverin todella pahasti juhannusheilan puutteessa. 

Kun rengas oli toimintavalmis, kiitin vuolaasti pumppauspalvelusta ja yllytin ihailijaani kokeilemaan juhannustaikoja. Tiedä vaikka tuleva vaimo kurkistelisi kaivosta tai lammen pinnasta. 

Loppumatka sujui rattoisasti, vaikka Volvo hiukan alla vapisikin. Anoppilan pihaan päästyäni sain tietää, että mieheni velikulta oli sopivasti verstaalla valmiina palvelukseen. Jostakin kumman syystä kytymies on aina paikalla silloin, kun tarvitsee paikkailla vesiputkia tai renkaita tai porailla ovia pois paikoiltaan. Lucky me.

Apupoika antero paikkasikin renkaan käden käänteessä, mutta pian paljastui uusi ongelma: punaisena helottava bensavalo. Ou shit. Sehän se oli, kun jäätelöä lipoessani mietin, että jotain oli unohtunut! Tämäkin vielä. Normaali auto kulkisi vielä sata kilometriä bensavalon palaessa, mutta ei meidän kosla. Ihme että vaivaantui edes ilmoittamaan menoveden ehtymisestä. Anoppi pudisteli päätään. Ei ollut pitkä aika, kun toinen miniä oli jäänyt samaisella Volvolla pihaan bensan loppuessa.

Huokaisin. Ei kai auttaisi kuin lähteä kanisteri kainalossa tien päälle. Vaan tiedä häntä, kuinka monta uutta ystävää sillä reissulla saisin – ei olisi pitkä matka Selostajantorpalle välipalalle ja matkalla voisi pysähtyä keräämään sen seitsemää sorttia kukkaa ja… Haave ylimääräisestä juhannusajelusta tyssäsi kuin seinään, kun mieheni velikulta sukelsi aitan uumenista kanisteri kädessään. Oli pieraissut jostain pari litraa bensaa, että pääsisin tankille asti. Varsinainen sankari – paitsi arjen, myös juhlan.

Kun illalla laskeuduin kotterollani takaisin mökkipihaan, takapenkiltä kuului tasainen kuorsaus. Pienin nukkui niin sikeää unta istuimessaan, ettei herännyt, vaikka millä yritin tökkiä. Great.

Kun pienin puoli kahdeksalta suvaitsi herätä, virtaa oli kuin sinne tänne räiskivässä juhannusvihdassa. Laiturille kyllä pääsin, kuten oli haaveillut, mutta istua en ehtinyt puhumattakaan siitä, että olisin vastannut kuikan tai viinipullon kutsuhuutoon. Pienimmällä oli näet omat juhannustaikansa – suu kävi koko ajan kuin loitsuja sylkevällä shamaanilla ja kädet riipivät kukkia mummon kalliilla rahalla ostamista amppeleista. Sitten juostiinkin alasti pitkin laituria ja ympäri halkopinoa. Pienin edellä, minä perässä.

Koska ensi juhannukselta toivon vähemmän äksöniä, aion vastedes pitää kumeista parempaa huolta.