– Hakeudu hoitoon, tokaisi mieheni, kun vastasin puhelimeen marjametsästä.
Sinnehän minä nimenomaan hakeudun, kun metsään menen. Tänäänkin oli töiden jälkeen 45 minuuttia tehokasta marjastusaikaa ennen kuopuksen hakemista hoidosta. Ja niin vain täyden sankon kanssa apajilta lähdin.
Meidän suvussa tätä tautia kutsutaan mustikkakiimaksi. Niin se vain joka vuosi iskee samaan aikaan kuukaudesta ja juoksuttaa illat pitkät pitkin maita ja mättäitä niin, että mehut valuvat pitkin reisiä. Yöllä se kuumottaa unissa. Tavaran laatukin on niin hyvää, että sitä haluaa aina vaan lisää.
Kunnon mustikkakiimaan pääseminen edellyttää esileikkiä lakkasuolla, jotta hekuma on huipussaan, kun varsinainen leikki alkaa. Tänä vuonna hillat huusivat nimeäni siinä määrin, että suolle oli päästävä keskellä yötä. Heräsin aamuyöllä 03.00, pistelin puuroa napaan 03.30 ja ennen neljää olin jo marjakavereideni kanssa autossa matkalla kohti Ilomantsin kullankeltaisia aarreaittoja. Kun ajelimme läpi usvaisten peltojen ja heleän punaisena helottavan aamuruskon, ajattelin, ettei voisi olla paremmin. Kun pääsimme suolle, oli pakko nipistää itseäni. Suon tuoksu, karhujen rellestysjäljet ja kurkien töräyttämä aamunavaus suorastaan huusivat, että elän tänäänkin.
Kun seitsemän aikaan istahdimme kelon alle ensimmäisen keräilyerän jälkeen puuskuttamaan ja juustoleipää näykkimään, oli kliimaksi täydellinen. Halusin piirtää maiseman mieleeni, säilöä tuoksut sisimpääni ja ammentaa mielenrauhaa varastoon.
– Miten se kahvi näin hyvältä maistuukin, marjakaveri huokaili.
Totta virkkoi. Koskaan ei ollut sumppi hieronut makunystyröitä yhtä makeasti.
Illalla olin suokävelyn jälkeen niin euforisessa olotilassa, että nukahdin saunan jälkeen sohvalle enkä häiriintynyt, vaikka lapset pomppivat päällä.
Neljä päivää lakkareissun jälkeen olin ihmeen äärellä. Yritin oikaista anoppilan sohvalla selkääni, kun isommat lapseni alkoivat kiskoa minua käsistä mustikkametsään. Juuri kun sieltä olin pois päässyt. Mitähän sieniä olivat syöneet?
– Ylös sieltä! Meistä tulee rikkaita, ukki maksaa satasen litralta! he hihkuivat kilpaa.
Varovaisesti raotin realiteetteja ja kerroin, kuinka hikistä hommaa mustikanpoiminta on. Lisäksi valotin, että sataseen pitäisi kerätä kolme viiden litran sankoa marjaa, sillä todellisuudessa ukki lupasi pulittaa seitsemän euroa litralta.
Onneksi nämä tosiseikat eivät laimentaneet pienten poimijoiden intoa. Puutarhatraktorista näkyi vain kärryn perälauta, kun lapset hurauttivat metsätielle. Poika puristi rattia määrätietoinen tuike silmissään ja pienin keikkui kärryssä isosiskonsa sylissä pidellen pienen pientä sankoa tiukasti hyppysissään.
Saatuani traktorin juoksemalla kiinni, katselin pian silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä, kun lapseni juoksentelivat intopiukeina mättäältä toiselle kuin aropuput. Poimurit viuhusivat eikä kukaan suuttunut, vaikka auliisti jakelin neuvojani oikean ranneliikkeen käyttöön. Vikinää tai voivottelua en kuullut kertaakaan. Illalla ukki oli 70 euroa köyhempi.
Erilaisiakin marjamatkoja olen vuosien varrella kokenut – sellaisia, joiden perästä en suinkaan ole tuntenut fyysistä väsymystä, mutta henkistä kylläkin.
Muutama vuosi sitten vietimme Aikun ja viiden lapsen kanssa retkipäivää isäni soramontulla. Koska marja-aika oli parhaimmillaan ja ympäröivä metsä notkui herkkuja, tottahan toki meidän oli apajille mentävä. Ja mikäs oli mennessä – olihan meillä kymmenen pientä ja sukkelaa kättä apuna!
Päivästä tuli suorastaan rentouttava. Yksi mukuloista heitti vaivalla keräämämme hillat ja mustikat jorpakkoon, toinen pissi housuunsa ja kolmas upposi suohon. Aina kun joku lopetti vinkumisen tai täyttä kurkkua huutamisen, niin seuraava aloitti. Jossain välissä hävitimme pojat. Kun saimme vinkuvan ja märän joukkomme – tai sen mitä siitä oli jäljellä – noukittua kasaan ja löntystettyä takaisin montulle, löysimme pojat isäni toimistosta. Siellä ne istuivat vierekkäin pallilla ja selasivat seinällä roikkuvaa tyttökalenteria suurella mielenkiinnolla. Kun tiedustelimme, mitä teette, vastaus kuului:
– Myö etitään pimppejä.
Siltä istumalta sovimme Aikun kanssa, että seuraavalla kerralla lähtisimme metsään ihan kahden kesken ja etsisimme pimppien sijasta sielun rauhaa. Saaliskin olisi toisarvoinen.
Erään toisen kerran olin mustikassa äitini ja kahden isomman lapseni kanssa. Kun penikat olivat vetäneet napansa täyteen mustikkaa suoraan mättäältä, levitimme heille metsäautotien viereen viltin kaikilla tykötarvikkeilla: pikkuautoilla, pehmoleluilla ja piirustusvälineillä. Pian lapset alkoivatkin leikkiä leikkejään keskittyneesti. Minä pääsin puolestani kunnon flow-tilaan mustikkaleikissäni. Marjat vilisivät silmissäni ja varvut tanssivat ranteeni ympärillä taipuen tahtooni. Tunsin olevani yhtä poimurini kanssa, ja muu maailma hävisi ympäriltä.
Kun sivusilmällä muistin vilkuilla jälkikasvuani, myhäilin hiljaa mielessäni. Niin hyvin viihtyivät metsässä! Ja miksipä eivät olisi viihtyneet, johan he jo vatsassani pomppivat mättäältä toiselle ja päivänvalon nähtyään roikkuivat rintarepussa lakkasuolla.
Jossain vaiheessa huomasin, että mukulat viettivät enemmän aikaansa autossa kuin metsässä. Sen suuremmin en asiaan kiinnittänyt huomiota, sainpahan rauhassa ahnehtia metsän mustaa kultaa.
Kun sanko oli täynnä ja palasin autolleni, selvisi, miksi oli ollut niin hiljaista. Ne katuliituvärit, jotka olivat unohtuneet autoni jalkatilaan, olivat päässeet tositoimiin muuttumisleikin muodossa. Passattini oli saanut uuden liituväripinnan kojelaudasta penkkeihin. Kaikissa sateenkaarenväreissään.
Ripitin lapseni, mutta en jaksanut kunnolla pillastua. Kaikella on hintansa – myös mustikoilla.
