Turhan aikainen kevät sai mahlat virtaamaan ja hormonit hyrräämään kaikilla Luojan luomilla jo helmikuun puolella. Nuori ukkometso pörhenteli mopopojille kylänraitilla, lemmikkiponi kiimaili kolmatta kuukautta. Esitteli hampaitaan, luimi ja potki pilttuuta palasiksi. Eipä silti samaistuin. Oman ukon läheisyys herätti itsessäni likimain samankaltaisia tuntemuksia. Toki ei tarvinnut väittää kärsivänsä päänsärystä tai väsymyksestä, rakkaani vaistosi kiima-aikani olevan toistaiseksi ohi ja palaavansa asiaan, kunhan olisin lomaillut muutaman viikon.
Kevään viimeiset työviikot veivät nimittäin energiaa sen verran, että olisi melkein bonuksen paikka. Vapun jälkeen on aivan turha yrittää opettaa yhtään mitään. Kiinnostuksen kohteet ovat jossain muualla kuin digitaalisissa oppimateriaaleissa. Valoisat kevätyöt vievät kevyesti voiton koeviikosta ja univelkaa yritetään maksaa takaisin matikan tunnilla. Muistiin ei jää muuta kuin ruokalista. Jos sekään. Kevätretkellä ei voi olla koko toukokuuta, mutta jatkossa kesäkuun pari viikkoa voidaan helposti kuluttaa leirikoulussa tai luokkaretkellä.
Auringon säteiden herättelemät hormonit ovat saaneet teinitkin päivittämään kaksimielisyystutkansa vielä tehokkaimmiksi. Parempi vältellä sanoja kielioppi, translatiivi, alistuskonjunktio, asennonvaihto, jakokulma, kakkonen, yhtälö tai trigonometria (joo, sitä en tajunnut itsekään)…ja varoa liikuttamasta käsiään vahingossa eleeseen, jonka zoomeri-sukupolvi tulkitsee härskiksi. Kevään viimeisellä tunnilla onnittelin itseäni, sillä onnistuin viime tipassa estämään itseäni esittämästä tikkarin nuolemista.
Mutta eivätpä ole keski-ikäiset sen kypsempiä. Jälleen on vaimot vaihdossa ja miehet kierroksessa suunnalla jos toisella. Kuumottavasta kaksikymppisestä ei voi pitää näppejään erossa puuma eikä hopeakettu. Kaikesta säätämisestä ja varotoimenpiteistä huolimatta ikinuoret jäävät nuolemaan niitä. Näppejään siis.
Joillakin kukasta kukkaan pyrähtely liittynee täysien kymmenien villityksiin, kun oma kuolevaisuus ja elämän rajallisuus alkaa kirkastua. Kun se elämän viimeinen ja väistämätön päätepiste alkaa hahmottua, eikä pitkäaikaisesta puolisosta saa sen suurempia kiksejä kuin muistakaan kodinkoneista, on ihan luonnollista alkaa pohtia, että olisiko sitä elokuvamaista erotiikkaa ja syntistä seksiä jossain muualla tarjolla.
Ikävä kyllä suurin osa ihmisistä on kyvyttömiä tekemään päätöksiä tai muuten vain haluaa ainoastaan rusinat pullasta. Tai sitten sukupolvitraumat siirtyvät ja pula-aika panee säästämään jugurttipurkit ja puolison pahan päivän varalle. Koskaanhan ei voi tietää, milloin sitä tarvitsee. Kyllähän se kuivahtanut känttykin maistuu, kun pyöräyttää vähän munassa ja heittää pannulle. Kermaa ja hilloa päälle. Ai että…
Osalla suhmurointi on taas pysyvä osa luonnetta ja housut eivät pysy jalassa vaikka haluaisikin.
Ystäväni Kaino Viekas (jonka (etu)nimi ei todellakaan ollut enne) on päiväkodista saakka tuntenut vetoa tyttölasten seuraan ja hameen helmojen alle. Ja tyhmähän sitä olisi jättää mahdollisuudet käyttämättä, kun mieskuntoa riitti kaikille halukkaille ja halukkaita parijonoksi asti. Helluntaiheila sai katsella kokkoa yksinään ja juhannusheilan ei tarvinnut syksyllä metsästysleskenä Kainoa kaivata. Logistiikan puoliammattilaisena yhden illan jutut eivät tuottaneet Kainolle haastetta. Parhaina kesäpäivinä Sokoksen mainoslause 3+1 päivää oli Kainolla 3+1 päivässä.
Tämänhetkisten tietojeni mukaan herra Viekas kuitenkin viihtyi ainakin yhdessä vakituisessa ja pidempiaikaisessa suhteessa ja pyrki aktiivisesti säilyttämään yksiavioisuuden illuusion. Kevätkiima täytyi siis kanavoida turvallisesti, joten herra Viekas kohdisti keväisen eroottiset ajatuksensa menneisyyden menetyksiin ja pakeni 30 vuoden takaisiin muistoihin. Aikaan, jolloin ei ollut ollut rohkeutta tarttua elämän tarjoamiin tilaisuuksiin.
“Oi mikä päivä! Minä en kyllä Päiviä muistele vaikka lukion punapäitä oli hän. Olisinko tuonut iloa päiviini tutustumalla tarkemmin Päiviltä puuttuvaan päivetykseen. Vaikka häntä mietinkin päivin ja öin, sieluni sanani kuitenkin aina vain söin. Olisiko tuttavuus kestänyt viikon tai kaksi, vaiko siunattu korkeintaan viikonpäiviksi. Tokkopa seurastani olisi kiinnostunut ollut, päiviintynyt päivittelyyni punertavasta triangelista. Tiedäpä tuosta langenneesta enkelistä, tämä arvoitus kestää ehkä ikuisesti.”
Kynäniekka yllätti minut tavaamasta sähkölaskun taakse rustattua runoa.
“Tämä siis fiktiivisenä tapahtumakulkuna. Ainakin paljon enemmän kuin Göstan sanoitukset kappaleesta Poika nimeltä Päivi, jonka sanat eivät liittyneet kirjoittajaan itseensä…”
“Joo, joo. Ei tarttee selitellä, naureskelin ja aloin kaivella Kainon Facebookin kaverilistaa. Ihan varmasti joku Päivi oli peukuttanut…
“Ei toki…”
“Mutta siis oliko se fiktiivisyys sitä, ettei mitään tapahtunut vai pääsitkö päivittelemään punertavaa triangelia?”
“Se jääköön salaisuudeksi”.
“Dream on! Mie selvitän tän Päivin ja julkasen tän blogissa.”
Uhkailuistani huolimatta Kaino Viekkaan intohimon lieskat eivät sammuneet, rajun rakastajan otteet ainoastaan hiipuivat olosuhteiden pakosta kiihkeiksi kirjaimiksi. Kun seuraavan kerran liftasin vanhempainiltaan Viekkaan kyytiin, bongasin katsastusaseman kuitista riimejä.
“Kaunis on kultani ja kauas mi nään
sinne josta heijastaa kaupuun siin
Rakkauden rantaa katsastat
haihtuvan hämärän jo aavistat
Vieno on uuma ja pian on jo aamu
Oota kanssani hetki, on mulla tuuma
eikä oo vielä ees liian kuuma.”
“Täähän alkoi ihan kauniisti, mutta kyllä tässäkin on selkeesti eritteiden vaihto mielessä.”
“Siulla on vaan likanen mieli”, Viekas iski silmää.
“Mutta se on kyllä totta, jos on liian kuuma, ei pysty. Tai liian kylmä. Tai väsy. Tai nälkä…”
“Ei jumalauta sie oot vanha ja kuiva korppu.”
“No sitä sie et kyllä saa koskaan tietää. Mie panostan laatuun en määrään.”
Mutta Viekas oli oikeassa. Olin liian vanha ja parisuhdekin käsitti jo yli puolet elämästäni. Kuten eräs miespuolinen radiojuontaja totesi: seksi tässä elämänvaiheessa oli määriteltävä kotityöksi. Allekirjoitin sen. Ei aina huvittanut, mutta olihan se lopulta nautinnollista, kun kyökki kiilsi ja viemärit vetivät.
Koulukaverilla oli likimain sama ongelma kuin Kainolla. Kaipaavia yhteydenottoja kilahteli puhelimeen viikoittain, viikonlopuiksi löytyi aina lenkkiseuraa ja kehonhuolto oli lähinnä palauttavaa petijumppaa. Aavistuksen olin kateellinen, kun kaveri hymisteli, kuinka viesteissä oli sydämiä ja pusuemojeita enemmän kuin laki salli.
Oman ja puolison chätti täyttyi vain kauppalistoista ja suurin jännite syntyi siitä kenen hommaksi oli jäänyt viedä se roskapussi, jonka koira oli kuistille raadellut.
Mutta vaikka toverini ei tarvinnut Tinderiä huudattaa, eivät mätsit täysin täyttäneet naisen vaatimuksia.
“Hitto, ku kaikki on ukkomiehiä. Ei se nyt sinänsä, helpompiahan ne on, kun eivät jää vonkaamaan.”
“Ja sie oot niin helppo, kun et oo sellanen joka jää vinkumaan.”
Mutta sitten oli se yksi, joka ei ollut ukkomies, mutta jonka eksän talvitakit olivat vielä varastossa. Potentiaalinen mahdollisuus, vähintään yhtä potentiaalinen uhka.
“Vähä pelottaa, jos mie oon joku laastari.”
“Höpö höpö! Sie oot kinesioteippi kunnon liimalla tai laatujesari, joka tarttuu karvoihin ja orvaskesiin sillä lailla, että ei tee mieli repiä irti.”
Miten lie käy. Jos oli heila helluntaina, oisko koko kesän…?
