Categories
eksistentiaalinen kriisi keski-ikäiset parisuhde Yleinen

Kaino Viekas ja punertava triangeli

Turhan aikainen kevät sai mahlat virtaamaan ja hormonit hyrräämään kaikilla Luojan luomilla jo helmikuun puolella. Nuori ukkometso pörhenteli mopopojille kylänraitilla, lemmikkiponi kiimaili kolmatta kuukautta. Esitteli hampaitaan, luimi ja potki pilttuuta palasiksi. Eipä silti samaistuin. Oman ukon läheisyys herätti itsessäni likimain samankaltaisia tuntemuksia. Toki ei tarvinnut väittää kärsivänsä päänsärystä tai väsymyksestä, rakkaani vaistosi kiima-aikani olevan toistaiseksi ohi ja palaavansa asiaan, kunhan olisin lomaillut muutaman viikon.

Kevään viimeiset työviikot veivät nimittäin energiaa sen verran, että olisi melkein bonuksen paikka. Vapun jälkeen on aivan turha yrittää opettaa yhtään mitään. Kiinnostuksen kohteet ovat jossain muualla kuin digitaalisissa oppimateriaaleissa. Valoisat kevätyöt vievät kevyesti voiton koeviikosta ja univelkaa yritetään maksaa takaisin matikan tunnilla. Muistiin ei jää muuta kuin ruokalista. Jos sekään. Kevätretkellä ei voi olla koko toukokuuta, mutta jatkossa kesäkuun pari viikkoa voidaan helposti kuluttaa leirikoulussa tai luokkaretkellä.

Auringon säteiden herättelemät hormonit ovat saaneet teinitkin päivittämään kaksimielisyystutkansa vielä tehokkaimmiksi. Parempi vältellä sanoja kielioppi, translatiivi, alistuskonjunktio, asennonvaihto, jakokulma, kakkonen, yhtälö tai trigonometria (joo, sitä en tajunnut itsekään)…ja varoa liikuttamasta käsiään vahingossa eleeseen, jonka zoomeri-sukupolvi tulkitsee härskiksi. Kevään viimeisellä tunnilla onnittelin itseäni, sillä onnistuin viime tipassa estämään itseäni esittämästä tikkarin nuolemista. 

Mutta eivätpä ole keski-ikäiset sen kypsempiä. Jälleen on vaimot vaihdossa ja miehet kierroksessa suunnalla jos toisella. Kuumottavasta kaksikymppisestä ei voi pitää näppejään erossa puuma eikä hopeakettu.  Kaikesta säätämisestä ja varotoimenpiteistä huolimatta ikinuoret jäävät nuolemaan niitä. Näppejään siis.

Joillakin kukasta kukkaan pyrähtely liittynee täysien kymmenien villityksiin, kun oma kuolevaisuus ja elämän rajallisuus alkaa kirkastua. Kun se elämän viimeinen ja väistämätön päätepiste alkaa hahmottua, eikä pitkäaikaisesta puolisosta saa sen suurempia kiksejä kuin muistakaan kodinkoneista, on ihan luonnollista alkaa pohtia, että olisiko sitä elokuvamaista erotiikkaa ja syntistä seksiä jossain muualla tarjolla. 

Ikävä kyllä suurin osa ihmisistä on kyvyttömiä tekemään päätöksiä tai muuten vain haluaa ainoastaan rusinat pullasta. Tai sitten sukupolvitraumat siirtyvät ja  pula-aika panee säästämään jugurttipurkit ja puolison pahan päivän varalle. Koskaanhan ei voi tietää, milloin sitä tarvitsee. Kyllähän se kuivahtanut känttykin maistuu, kun pyöräyttää vähän munassa ja heittää pannulle. Kermaa ja hilloa päälle. Ai että… 

Osalla suhmurointi on taas pysyvä osa luonnetta ja housut eivät pysy jalassa vaikka haluaisikin.

Ystäväni Kaino Viekas (jonka (etu)nimi ei todellakaan ollut enne) on päiväkodista saakka tuntenut vetoa tyttölasten seuraan ja hameen helmojen alle. Ja tyhmähän sitä olisi jättää mahdollisuudet käyttämättä, kun mieskuntoa riitti kaikille halukkaille ja halukkaita parijonoksi asti. Helluntaiheila sai katsella kokkoa yksinään ja juhannusheilan ei tarvinnut syksyllä metsästysleskenä Kainoa kaivata. Logistiikan puoliammattilaisena yhden illan jutut eivät tuottaneet Kainolle haastetta. Parhaina kesäpäivinä Sokoksen mainoslause 3+1 päivää oli Kainolla 3+1 päivässä.

Tämänhetkisten tietojeni mukaan herra Viekas kuitenkin viihtyi ainakin yhdessä vakituisessa ja pidempiaikaisessa suhteessa ja pyrki aktiivisesti säilyttämään yksiavioisuuden illuusion. Kevätkiima täytyi siis kanavoida turvallisesti, joten herra Viekas kohdisti keväisen eroottiset ajatuksensa menneisyyden menetyksiin ja pakeni 30 vuoden takaisiin muistoihin. Aikaan, jolloin ei ollut ollut rohkeutta tarttua elämän tarjoamiin tilaisuuksiin.

“Oi mikä päivä! Minä en kyllä Päiviä muistele vaikka lukion punapäitä oli hän. Olisinko tuonut iloa päiviini tutustumalla tarkemmin Päiviltä puuttuvaan päivetykseen. Vaikka häntä mietinkin päivin ja öin, sieluni sanani kuitenkin aina vain söin. Olisiko tuttavuus kestänyt viikon tai kaksi, vaiko siunattu korkeintaan viikonpäiviksi. Tokkopa seurastani olisi kiinnostunut ollut, päiviintynyt päivittelyyni punertavasta triangelista. Tiedäpä tuosta langenneesta enkelistä, tämä arvoitus kestää ehkä ikuisesti.”

Kynäniekka yllätti minut tavaamasta sähkölaskun taakse rustattua runoa.

“Tämä siis fiktiivisenä tapahtumakulkuna. Ainakin paljon enemmän kuin Göstan sanoitukset kappaleesta Poika nimeltä Päivi, jonka sanat eivät liittyneet kirjoittajaan itseensä…”

“Joo, joo. Ei tarttee selitellä, naureskelin ja aloin kaivella Kainon Facebookin kaverilistaa. Ihan varmasti joku Päivi oli peukuttanut…

“Ei toki…”

“Mutta siis oliko se fiktiivisyys sitä, ettei mitään tapahtunut vai pääsitkö päivittelemään punertavaa triangelia?”

“Se jääköön salaisuudeksi”. 

“Dream on! Mie selvitän tän Päivin ja julkasen tän blogissa.” 

Uhkailuistani huolimatta Kaino Viekkaan intohimon lieskat eivät sammuneet, rajun rakastajan otteet ainoastaan hiipuivat olosuhteiden pakosta kiihkeiksi kirjaimiksi.  Kun seuraavan kerran liftasin vanhempainiltaan Viekkaan kyytiin, bongasin katsastusaseman kuitista riimejä.

“Kaunis on kultani ja kauas mi nään 

sinne josta heijastaa kaupuun siin 

Rakkauden rantaa katsastat 

haihtuvan hämärän jo aavistat 

Vieno on uuma ja pian on jo aamu

Oota kanssani hetki, on mulla tuuma

eikä oo vielä ees liian kuuma.”

“Täähän alkoi ihan kauniisti, mutta kyllä tässäkin on selkeesti eritteiden vaihto mielessä.”

“Siulla on vaan likanen mieli”, Viekas iski silmää. 

“Mutta se on kyllä totta, jos on liian kuuma, ei pysty. Tai liian kylmä. Tai väsy. Tai nälkä…”

“Ei jumalauta sie oot vanha ja kuiva korppu.”

“No sitä sie et kyllä saa koskaan tietää. Mie panostan laatuun en määrään.”

Mutta Viekas oli oikeassa. Olin liian vanha ja parisuhdekin käsitti jo yli puolet elämästäni. Kuten eräs miespuolinen radiojuontaja totesi: seksi tässä elämänvaiheessa oli määriteltävä kotityöksi. Allekirjoitin sen. Ei aina huvittanut, mutta olihan se lopulta nautinnollista, kun kyökki kiilsi ja viemärit vetivät. 

Koulukaverilla oli likimain sama ongelma kuin Kainolla. Kaipaavia yhteydenottoja kilahteli puhelimeen viikoittain, viikonlopuiksi löytyi aina lenkkiseuraa ja kehonhuolto oli lähinnä palauttavaa petijumppaa. Aavistuksen olin kateellinen, kun kaveri hymisteli, kuinka viesteissä oli sydämiä ja pusuemojeita enemmän kuin laki salli. 

Oman ja puolison chätti täyttyi vain kauppalistoista ja suurin jännite syntyi siitä kenen hommaksi oli jäänyt viedä se roskapussi, jonka koira oli kuistille raadellut.

Mutta vaikka toverini ei tarvinnut Tinderiä huudattaa, eivät mätsit täysin täyttäneet naisen vaatimuksia.

“Hitto, ku kaikki on ukkomiehiä. Ei se nyt sinänsä, helpompiahan ne on, kun eivät jää vonkaamaan.”

“Ja sie oot niin helppo, kun et oo sellanen joka jää vinkumaan.”

Mutta sitten oli se yksi, joka ei ollut ukkomies, mutta jonka eksän talvitakit olivat vielä varastossa. Potentiaalinen mahdollisuus, vähintään yhtä potentiaalinen uhka. 

“Vähä pelottaa, jos mie oon joku laastari.”

“Höpö höpö! Sie oot kinesioteippi kunnon liimalla tai laatujesari, joka tarttuu karvoihin ja orvaskesiin sillä lailla, että ei tee mieli repiä irti.”

Miten lie käy. Jos oli heila helluntaina, oisko koko kesän…?

Categories
juhlapyhät kauneus & ulkonäkö keski-ikäiset parisuhde Yleinen

Very Sexy Christmas!

“Et varmasti! Kaikki tunnistaa miut!” kirahti tämänkertaisen tarinani päähenkilö ja pääasiallinen muusani, kun kerroin inspiroituneeni blogin päivitykseen. Joten johdattaakseni epäilykset mahdollisimman laajalle joudut rakas lukija valitsemaan päähenkilön. 

Kuka on tarinani Rouva X?

  1. Rakas kaverini
  2. Pikkusisareni
  3. Joukkuetoverini

Ja nyt voimme aloittaa…

Istuimme hifistelymallin Mersussa ja odotimme X:n miehen raappaavan auton tuulilasiin näkyvyyttä. Olimme lähdössä rentouttavalle kauppareissulle joulun alla. Eipä sillä, lahjat oli hankittu lahjattomille, hupireissu siis.

Etupenkillä X käänsi aurinkoläpän peilin esiin, otti katsekontaktin ja aloitti keskustelun.

“Luin blogista, että olit yrittänyt murtautua autoon. Mie tein saman. Tai mie pääsin jo autoon sisälle…”

Miten se oli päässyt autoon värillä avaimilla?

“Tyrkkäsin siis avaimet virtalukkoon ja väänsin, mutta se ei lähteny käyntiin. Ne avaimet jumaleisson juuttui kiinni siihen lukkoon. Ja sitten siinä alko vaan välkkyä “malfunction” näytössä.”

Voi apua. Virtalukko kuulosti kalliimmalta kuin oven lukitusjärjestelmä. Toki saatoin olla väärässäkin. Esimerkiksi pieni auton ikkuna on nimittäin useimmiten kalliimpi kuin isompi ikkuna, vaikka toisin voisi luulla.

“Siis olin ottanut epähuomiossa audin avaimet. Mie en tiiä, miks meillä on audin avaimet ylipäätään, kun eihän meillä oo audia. Eiku totta, joku peltoauto jossain navetan takana! Mutta ei kai se avaimia tartteis?”

Miten monet avaimet sillä oikein oli mukana? Olihan meilläkin toki naula täynnä avaimia erinäisiinkin kulkupeleihin, mutta usein se oikea avain oli jo valmiiksi taskussa.

“Ukko oli ite vienyt toisen auton, niin soitin sitten sille, että volkkari saattaa olla nyt epäkunnossa ja miten hitossa me mitenkään selvitään töihin ja hoitoon, että mitä pitäis tehdä…”

Aa, omaan autoon oli järjestänyt vikatilan. Ja ilmeisesti vielä omassa pihassa. Sinällään positiivista, että yleisöä ei ollut kuin oravista.

“Se käski googlettaa… No mie kaivoin laukusta ne volkkarin oikeet avaimet ja näytin ja heiluttelin siinä virtalukon edessä niitä, että jos se auto tajuaisi, että ihan miulla oli lupa sillä ajaa…”

Kyllä, se oli kerännyt kaikki avaimet naulasta ja naulan vierestä mukaansa. Loogista.

“Ja se toimi! Ihan niinku tiedoksi, jos siulle joskus käy silleen, että juuttuu avaimet reikään, niin heiluttelet vaan oikeita näkösällä”, X vilkaisi taustapeilistä minuun ennen kuin alkoi ohjeistaa miestään parkkeeraamisessa tavaratalon ruuhkaisella parkkipaikalla.

X:n mies kaartoi puolihuomaamattomasti elektroniikkaosastolle. Tyttöporukalla suuntasimme vaateosastolle, koska X on saamassa vauvaa ja kaipasi edestä avattavaa yöpaitaa, joka helpottaisi piltin ruokintaa tulevaisuudessa. Itselläni oli ainoastaan miehen lahja ostamatta ja sekään ei henkeään pidätellen lahjaa odotellut, joten antauduin silmäilemään vaaterekkejä. Shoppailu ei ole lempipuuhiani, mutta nyt oli oikeastaan tarvetta. Yöpukuni housut olivat ratkenneet persauksista ja avomallisissa byysissä oli aavistuksen vetoisaa viileähkössä asunnossamme. Kevyempi mekkomallinen yöasu oli ottanut pyykkikoneessa kontaktia ruuvin kanssa ja revennyt suikaleiksi.

Uudelle yöasulle oli siis tarvetta. Hipelsin ihanaa viininpunaista mekkoa. Materiaali oli pehmeää, pitsi kaunista. Mutta yöpukua ei meidän lämpötiloissa kannattanut valita estetiikan vaan lämmöneristyksen perusteella. Hepeniin ei kannattanut satsata ennen kesäkuuta. Jos silloinkaan. 

Yritin silmäillä pitkiä lahkeita ja tunikoita, mutta punainen pitsi kutsui minua. 

“Osta se ja laita vaan ukon nimi pakettiin”, rouva X tuumasi ja pyöritti vaaterekkejä edessään.

Alennuksessahan se oli, joten iskin kärriin. Ainakin tuntisin oloni seksikkääksi. 

Rouva X valitsi rekistä harmaantuneen marjapuuron värisen, sairaalan yöpukua muistuttavan edestä avattavan kaavun ja huokasi.

“Et sitten näytä tuota Jaskalle”, X nyökkäsi pitsiunelmaani kohti ja laski sairaalakaavun sen viereen. “Ettei se tule kateelliseksi.”

Säänjumalat olivat suosiollisia ja lämpötila plussanpuolella, myös sisätiloissa, joten tarkennin pukeutua jouluyllätykseeni jo aatonaattona. Kierähdin mieheni syliin olettaakseni melko selvin aikein.

“Tää on siun joululahja.”

“Aatto on vasta huomenna”, mies tuumi ja yritti kurkistella Klondyken kullankaivajia olkapääni yli.

Aattona kuumuutta mittailtiinkin sitten keskiaikaisella elohopeamittarilla. Punaisen unelman puin, mutta kietouduin silti useampaankin vilttiin, täkkiin ja peitteeseen. 

Tapaninpäivänä olo oli jo sen verran parempi, että pystyin teoreettisella tasolla keskustelemaan erotiikasta. Yritin selvittää, millaiset vetimet miestä himottaisivat ylipäätään. Pitsi vai nahka? Mekot vai housut? Punainen vai musta? Rimpsut ja kukat vai yksinkertainen alastomuus? 

Vastaus oli ankea, muttei toisaalta lainkaan yllättävä.

“En mie siun vaatteita huomaa.” 

“Anteeksi? Sie et huomaa minuu?”

“Huomaan siut, en vaatteita.”

“Jaa…”

Kolmen tunnin mykkäkoulun jälkeen mies tajusi yrittää pelastaa tilannetta ja kaappasi syliin.

“Kyllä mie siut huomaan, mutta vaikka siulla ois nyt mitä pornohepeneitä, ei tuo siun räkäinen habitus oikein kiihota…”

Napsautin huuleni tiukkaan mutruun ja toivoin lupottavien luomieni pysyvän sen verran ylhäällä, jotta jäätävä tuijotus tuhoaisi typeryyksiä suoltavan aivolohkon kultani kallosta. Ennen lobotomian onnistumista aivastus alkoi kutittaa nenänielua ja pärskäisin kivuliaasti kolme kertaa (omaan) kainalooni ja kerran miehen. 

Suu auki ja vettä vuotavin silmin tuijotin miestäni, tuhahdin dramaattisesti räkää koristen ja poistuin.

Sota ei ollut ohi. Kylmän rauhallisesti taittelin punaisen unelmani vaatekaappiin ja kaivoin kulahtaneimman ja epäseksikkäimmän yöasuni esiin.

Ei, en sitä takamuksesta revennyttä, sillä se olisi saattanut jossain tilanteessa innostaakin.

Ehei… Aioin viettää välipäivät siinä kaavussa, jonka rinnuksilla oli maitotahroja nyt jo täysi-ikäisen esikoisen vauvavuodelta.

Categories
Yleinen

Murto vai muutto?

“Ei yksinäinen unta saa, vaan valvoo vuoteellaan!!!”

“Siinä on joku asiaan perehtymätön tehnyt biisin!” ärähti rakkaani ja vaiensi aamuserenadini ja jatkoi sitten itse: “Paljon todennäköisempää on saada unta, jos on yksinäinen.” 

Tavassa, jolla aamukahvi käteeni ojennettiin, oli jotain hiljaisuutta vaativaa, joten en rohjennut aloittanut luentoa sanojen yksinäinen ja yksin erosta.

Olen jälleen heräillyt aamuöisin, mutta nyt ahdistavat ajatukset eivät kierrä kehää minuuttiviisarin kanssa. Päin vastoin! Mieleni on kirkas ja suoltaa toteuttamiskelpoisia ideoita.

Täysin ongelmatonta yövalvominen ei kuitenkaan ole. Se aiheuttaa apatiaa, antipatioita ja aggressioita, kitkaa parisuhteessa ja pakokauhua perheenjäsenissä, vittuilua viattomille, vittupäille ja vastaantulijoille, kaunaa ja katkeroitumista kanssaihmisiä kohtaan. Suhteellisuuden tajun sekä muistin menetystä…

Ja mainitsinko siitä suhteellisuuden tajun menettämisestä? Entä omaisuusrikoksista?

Erään valvotun yön jälkeen sattui hassusti. Selvisin oppitunneista likimain tyydyttävästi ja vain lievällä vittuilulla. Mitä nyt muutama muljautteli merkityksellisesti silmiään, kun sotkin George Orwellin teokset ja erehdyin nuijasodan vuosiluvuista.

Parkkipaikalla alkoivat varsinaiset vastoinkäymiset. Auton ovet eivät inahtaneetkaan, vaikka kuinka painelin nappia. Voi vittu. Patterit olivat lopussa. Mutta eipä huolta, olihan näin käynyt joskus ennenkin. Kaivelin palikasta fyysisen avaimen ja ujutin sen lukkoon. Avain ei kääntynyt. Vääntyi vain. Alkoi vituttaa ja vähän itkettää. Olinko niin heikko, etten saanut avattua auton ovea? Kiersin auton toiselle puolelle, mutta siellä ei ollut lukkopesää. Voi perkele. Koska kaipasin päiväunille ja nyt itketti enemmän kuin vitutti, soitin miehelle. Ukkokulta sattui onneksi olemaan työmaalla aivan korttelin päässä. Jos se ei saisi ovia auki, voisin lähteä kotiin sen autolla. 

Seisoskelin parkkipaikalla ja odotin miestäni, itkin vastoinkäymisiäni ja maailman epäreiluutta. Yhtäkkiä joku mies lähestyi minua rööki rennosti huulesta roikkuen.  Oliko se tulossa perlastamaan neitoa pulasta? Näytinkö niin avuttomalta?  Olin juuri avaamassa suuni, kun näin miehen kädessä avaimet. Ei kai se luullut, että toisen auton avaimet käy – – Vilkaisin auton sisälle. Aivan outoja tavaroita penkillä! Melko puhdas ovikin… 

“Anteeksi ihan kamalasti! Mie luulin, että tää on miun auto!” Peruutin äkkiä kauemmas ja kyllä, auto oli Audi, ei Mersu. Väri oli kuitenkin samalta värispektrin sektorilta. Mersu oli vaan siinä Audin toisella puolella. Ja siinä välkkyivät valot kuin joulukuusessa, kun painelin avaimen namikoita.

“Ei kai se mennyt rikki, kun väänsin tällä?” kysyin ja silmissäni vilisivät valtavat audinlukitusmekanisminkorjaussummat…

“Ai sie sillä avaimella?” mies kumartui avaamaan ovea. “Ihan tää toimii.”

“Anteeksi. Kiitos. Anteeksi.”

Samalla näin mieheni kurvaavan parkkipaikalle. Yritin viittoa ajamaan pois, sillä murtoyritykseni kohteeksi joutunut mies hengaili autossaan pitämättä kiirettä. Yritin kiirehtiä autoon ennen kuin kultani hyppäisi autosta väkivaltaisten murtovälineiden kanssa, mutta myöhästyin. Tyydyin siis syöksymään mieheni syliin ja pillahdin hysteeriseen itkuun. 

“Se oli väärä auto! Mie yritin mennä väärään autoon!” takeltelin. Miestä nauratti, mikä hieman sulatti surkeuttani ja muutti sen ärsytykseksi. Eikö se ottanut vakavasti, miten olin nolannut itseni? Miten sekaisin olin univajeesta? Tulisiko minusta koskaan enää varteenotettavaa ihmistä? Miksi se ei välittänyt?!

“Eihän tässä mitään. Eikös se Tinsku mennyt väärään autoon sisälle asti.”

Mutta yksinäisyyttä mies öihinsä toivoi lähinnä itsensä takia.

Eräänä yönä toisena havahduin toimintavalmiina lutkutukseen. Useampana yönä nuoleminen oli herättänyt ja pitänyt minua hereillä. Ei se lainkaan huono tapa olisi herätä, mutta tälläkin kertaa kultani kuorsasi vieressä. Paikansin ääneen koiran petiin, jossa hurtta jälleen lipoi itseään. Asiaa oli selvitelty jo tovi, eläinlääkäri ei ollut löytänyt ihottumaa, kipuja ei ollut eivätkä elinolosuhteetkaan olleet muuttuneet merkittävästi stressaavammiksi. Mutta jotain koira nuolla nitkutti ja nyt aioin selvittää, mikä kohta karvanaamassa oli kipeänä vai nautiskeliko se vain palleistaan. 

Läväytin valot päälle ja kömmin tarkastelemaan koiraa. Koira vaikutti hämmentyneeltä, kun painelin sen tassuja, nivusia ja kylkiä. Ei kipureaktioita.

“Voisitko olla nuolematta itseäsi?”

Jätin valot palamaan vessareissun ajaksi, jotta koira saattoi pohtia pyyntöäni rauhassa. Palattuani pukkasin miestäni, jonka kuorsaaminen oli vaiennut. 

“Valtakunnassa kaikki hyvin.”

“Kiitos tiedosta.”

Käperryin hikiseen kainaloon, asettelin pääni hauikselle ja annoin jääkylmien sormieni hakeutua lämmittelemään kylkiluiden väliin. Sammuin samointein. Mies kuulemma ei. 

Jos hän olisi herättänyt minut, olisin kertonut, että yöpöydälläni oli purkki melatoniinia yöheräämisiä varten. Olin ottanut tavaksi napata tabletin aamuyöstä, jotta saisin nopeammin unenpäästä kiinni. On inhottavaa valvoa pari tuntia pikkutunneilla ja nukahtaa puoli tuntia ennen kellon soittoa. Toki vielä epämiellyttävämpää oli nielaista melatoniini ja samalla kuulla herätyskellon pirtsakka pirinä.

Mies kärsi epämiellyttävästä tunteesta vasta illalla, kun kertasin kyynelsilmin, kuinka olin tokkuraisenakin pystynyt pyörittelemään silmiäni ulkonäköäni ja “pullottavia silmiäni” kommentoineille huomaavaisille teineille.

Seuraavana yönä heräsin jälleen. Melatoniinia en uskaltanut ottaa, mutta olin jostain lievästi epäluotettavasta lähteestä lukenut, että mantelit olivat luonnon oma melatoniini. Yöpöydällä oli rasiallinen manteleita. Tungin kourallisen suuhuni ja leväytin loput lattialle. 

“Ei hätää, ne oli vaan manteleita”, supatin miehelleni.

Kun aamuyön univerho repesi jälleen turhan kevyesti, herätin mieheni eroottisilla silityksillä. Kunnon panon jälkeenhän tuppaa ramaisemaan… 

“Kulta…tekiskö mieli?”

“Nyt on yö. Mie nukun.”

“Ei se haittaa. Nuku vaan.”

Uniongelmani alkoivat muodostua parisuhteemme uhaksi, mutta sitten kohtalo puuttui peliin…

Anoppi lähti pariksi viikoksi reissuun ja jätti appiukon yksin kotiin. Mieheni totesi olevansa tälle suorastaan kateellinen. Yksin kotona kaksi viikkoa. Yksin. Appiukkokin näki lomareissussa puolensa. Ergonomian takia appiukko oli joutunut luopumaan omasta sängynpuoliskostaan ja siirtymään vasemmalle patjanpuolikkaalle. Inhottava puoli, jolla ei oikein saanut nukuttua. Kun anoppi oli ollut kaksi yötä reissun päällä, appiukko soitti ja anoi lupaa siirtyä nukkumaan oikealle puolelle reissun ajaksi. 

Anoppi, hyvä ihminen, lupasi auliisti. 

Kun anoppi kikatellen kertoi patjanvaihtoviikoista, mies vilkaisi minuun.

“Kulta, voitasko mekin vaihtaa?”

Koska olen suuri ihminen ja pyrin aina olemaan parempi ihminen, paitsi ollessani helvetin väsynyt, lupasin. 

Puolenvaihto oli erinomainen idea. Vähän kuin olisi ollut vieraissa. Nukuimme molemmat paremmin. Ei vielä kuitenkaan niin hyvin kuin olisi tarpeellista.

Kolmen aikaan aamuyöstä sain kokeilemisen arvoisen ajatuksen. Olin kuitenkin sen verran fiksu, etten kertonut sitä miehelle heti yöllä.

“Miulla on siulle aamulla asiaa”, supatin miehen korvaan.

Aamukahvia hörppiessämme kerroin, että seuraava vaihe matkalla onnelliseen uneen oli siirtää sängyt eri huoneisiin. 

“Ootko tosissasi?!”

“Kyllä.”

Illalla raahasin koiran sängyn vierashuoneeseen. Lutkuttakoon siellä.

*****

Täältä voi testata oman unettomuuden tilan.