Saan paistatella päiviäni prinsessana useinkin. Ruususen unta kaipailisin, kun stressi tai eläväinen huusholli pitävät aamuyöstä hereillä, Lumikiksi tunnen oloni kääpiöiden kotiorjana, joskin kääpiöt alkavat mennä pituudessa jo ohi. Useimmiten olen Tuhkimo, tuo keittiötä hinkkaava ja vessanpönttöjä kiillottava arjen sankari. Vieläkään en ole prinssin kemuihin päässyt, mutta kengän kadotin. Itse asiassa kummatkin.
Kun ensimmäiset opetettavat kurssit pärähtivät käyntiin, vaati se kesälomailijalta henkisiä ja fyysisiä suorituksia. Pahin kaikista oli asiallisten työvaatteiden etsiminen, sen jälkeen, kun on koko kesän juoksennellut hellemekoissa avojaloin. Helle oli kutistanut housut ja paidat vaatekaapissa. Ainoastaan maastohousut ja pari mekkoa mahtuivat kiinni. Mekon kanssa taas eivät mutaiset nokialaiset hivelleet esteettistä silmääni, joten jostain piti kaivella siistit sisäkengät. En ole sellainen kenkäfriikki, jolla on kaiken kokoista korkoa, jokaista väriä ja useampaa tyylivaihtoehtoa, joten survoin sorkkiini mustat avokkaat kenkäkaapin perukoilta.
Työpäivän jälkeen kyseenalaistin valintani. Jalkoja puristi, turvotti ja kutitti. Hieman vinksallaan oleva nilkka vaati kunnon tuen, mutta näissä avokkaissa sitä ei ollut. Juoksuaskeleet koulun käytävillä olivat olleet asteen verran riskialttiita. Olin aivan varma, että viime keväänä minulla oli ollut paremmat kengät, sellaiset, joilla tuntui kuin olisi kävellyt pumpulissa.
Olivatko ne sittenkään omat vai olinko lainannut siskolta?
Etsin kenkiä eteisestä ja silmäilin pintapuolisesti vaatehuoneen. Kengät eivät olleet siskon tyyliset, joten melko varmasti ne olivat omat.
Muutaman tunnin etsin sivutoimisesti kenkiäni mitä kummallisimmista paikoista: tyttären sängyn alta, autosta ja siivouskomerosta. Aivoissa vilahteli kuvia kävelykadun kenkäkaupasta.
Äh… Ehkä olinkin nähnyt unta. En kai minä nyt kaksia mustia avokkaita tarvinnut! Vilkaisin vielä nätteihin, mutta aivan liian ahtaisiin avokkaisiin eteisen lattialla. Muistin elävästi myyjän kehuneen konsonantilla alkavia kenkiä… reikä joku…. Googlasin. Riekerit. Kurkistin eteisen lattialla lojuviin kenkiin. Ei, nämä eivät olleet sitä merkkiä….
Seuraavalla viikolla piti taas ehtiä duuniin. Missä hel… ne kengät olivat? Lapsilla oli niilläkin ensimmäinen kouluaamu ja vastoin kaikkia edellisillan ohjeita aamulla oli hukassa huppari, kassi ja puhdas paita. Tästä huolimatta keskityin hyvän äidin tavoin ensisijaisesti omaan ongelmaani ja huutelin suurpiirteisiä ohjeita lapsille. Samalla tyhjensin eteisen kaapit ja laatikot, kurkistelin hyllyjen taakse ja tuskailin. Kun olin saanut lapset lähetettyä kouluun, palasin eteiseen ja tarkastelin rikospaikkaa etsivän silmin.
Nyt muistin selvästi kantaneeni kenkälaatikon autoon, jossa odottamiseen kyllästynyt mieheni istui. Auto oli Valintatalon ja Anttilan välisellä kävelykadun tapaisella parkissa. Ylikulkusillan alapuolella. Muistin miten raotin onnellisena kantta esitelläkseni uudet perheenjäsenet innokkuuttaan tyylikkäästi peittelevälle miehelleni. Mutta kannenkohottamiseen kuvamuistini katkesi. Millaiset kengät ne olivat? Miksi en saanut selkeää kuvaa päähäni?
Tyhjensin vaatehuoneen. Tuntien alkuun oli kolme tuntia, joten ehtisin hyvin. Kenkiä ei löytynyt. Sen sijaan hävitin kissan tuohon esimerkillisesti järjestettyyn kaaokseen.
Aloin olla huolissani muististani. Koetin keskittyä töiden tekemiseen, mutta aivoihin välähti kuvia remmikiinnityksestä, pohjan kuvioinnista… en voinut kuvitella tätä kaikkea! En ollut merkkitietoinen vaatteiden, auton tai meikkien kohdalla. Miksi nyt muistin olemattoman kengän nimen, jos en muistanut edes autoni merkkiä?
Menin kuopuksen huoneeseen. Mikäli olin ostanut kengät, jossain vuosien takaisissa kerrostumissa oli oltava Riekerin kenkälaatikko. Silmäilin, kurkistelin ja kaivelin. Tyttären huoneessa oli pahempi kaaos kuin vaatehuoneessa. Laatikoita oli toistakymmentä, mutta yksikään niistä ei ollut oikea.
Laitoin varuilta siskolle ja äidille viestin, jos heillä olisi havaintoa mystisistä kengistä, joiden olemassaolo oli jossain määrin kyseenalainen. Epätoivoistahan se oli, en minä monesti ilman kenkiä poistunut kyläpaikoista. Aloin myös uskoa vaihtoehtoiseen maailmaan ja toiseen ulottuvuuteen.
Jouduin lähtemään töihin. Kauniissa, mutta ei niin miellyttävissä kengissä. Autossa istuessani tajusin, että voisin tarkistaa pankkitapahtumista olinko tosiaan ostanut kengät. Vaikka en vuotta muistanutkaan, muistin ostoksen tapahtuneen heinäkuussa, sillä mies oli ollut lomalla. Tunsin itseni älykkääksi.
Tunne ei säilynyt kovinkaan kauan, sillä töihin ajaessani pysähdyin palauttamaan verkkokaupasta tilaamani kengät, jotka eivät sopineet pojan jalkoihin. Eivät huolineet palautusta. Joku saamarin palautuslappu olisi pitänyt olla mukana. Ja siellähän se oli, kotona, kaiuttimen päällä… Ei olisi pitänyt edes yrittää mitään tänä kirottujen kenkien päivänä.
Samalla valokuvamuistini väläytti toisen kenkiin liittyvän kuvan aivoihini. Soitin miehelle, joka aina arvostaa sitä, että häiritsen tärkeillä asioilla kesken työpäivän. Nyt tosin onnistuin ajoittamaan- kriisipuhelun likimain ruokkikselle. Muistin nimittäin välähdyksen omaisesti miehen seisomassa pihalla muovipussi kädessä kyselemässä kengistä.
– Sie se et varmaan muista, kun ostin helvetin kalliit kengät ja hyvät jalassa? Sellaiset mustat…
– Ihan oot oikeassa, en muista.
– Mutta muistatko, että ne oli jossain autossa kassissa, ja sie olit sitä autoa myymässä?
– En muista mikä olisi ollut se joku auto. Mutta oliko ne pussissa?
– Ethän sie niitä ole heittänyt roskiin?!
(Kysymys oli aiheellinen, sillä mies oli joitain vuosia sitten, yhtä muotitietoisena kuin itsekin, repinyt räteiksi merkkitietoiselle esikoiselle ostamani, kalliin, merkkipaidan. Poika oli pakannut yökylävermeet muovikassiin, johon mies oli sitten autoa myydessään pari kuukautta myöhemmin kurkistanut ja todennut siellä olevan rikkinäisiä vaatteita, jotka suorittaisivat viimeisen palveluksensa öljymontulla.)
– En mie kenkiä…
– Ne oli miulla kassissa varalla siellä syksyn ylppäreissä ennen koronaa…. mutta en mie tainnu niitä ottaa kuitenkaan. Vai olikohan ne jossain juhlissa… Ollaanko me oltu jossain juhlissa?
– Kysyt sie miulta?
– Onko ne ollu edes olemassa?
– No, jostain ne löytyy.
En ollut lainkaan yhtä positiivinen. Miten voi hävittää kengät? Tämä oli niin ensimmäisen maailman ongelmia. Melkein hävetti omistaa niin monet kengät, ettei pystynyt niistä pitämään kirjaa. Toki kesä ja kengättömyys selittivät osan tästä huolimattomuudesta.
Murheenmurtamana lahustin pitämään tuntejani. Palautuskuponginkin unohtaminen katkeroitti mieltäni. Tunnit sujuivat juuri niin hyvin kuin olisi voinut lupaavan aamun jälkeen odottaa. Kun ei lähtenyt, ei lähtenyt. Ehkä ensi viikolla.
Neljän jälkeen myös loppuperhe alkoi keräytyä kotiin. Lapsilla oli kerrottavaa ekasta päivästä ja miehellänikin oli ylläri. Elämäni prinssi nakkasi syliini mustan roskapussin.
– Katopa tuosta.
Pussissa eivät olleet lasiset kengät, vaan kadonneet Riekerit! Ja flamenco-kengät, joita en vielä ollut tajunnut kadottaneeni.
– Tuli tuossa suoralla mieleen, että jonkun pussin nostin autosta ulkovaraston naulaan, kun lähettiin reissuun.
Elämä on tosiaan kuin sadusta. Jos en olisi jo ollut naimisissa elämäni prinssini kanssa, olisin kosinut ja ottanut haltuun puolet valtakunnasta ja veloista, sillä vain todellinen satuprinssi pystyy ihmetekoihin.