Perhe-elämämme on tällä hetkellä hyvin kyseenalaista, sillä elämme kyselyikäisen kysymysten keskellä. Kysymyssanat mikä, mitä, miten, mistä, millainen, kuka ja kenen kanssa karkaavat tuon tuosta kolmevuotiaan huulilta. Ja ennen kaikkea miksi.
– Missä isi on?
– Töissä.
– Miksi?
– Että saisi rahaa.
– Miksi?
– Että meillä olisi leipää pöydässä.
– Miksi?
– Koska meillä on nälkä.
– Miksi?
– No ihmisille tulee nälkä, kun tarpeeksi touhuaa.
– Miksi?
– Koska keho tarvitsee polttoainetta.
– Miksi?
– Koska muuten se kuukahtaisi.
– Mitä talkottaa kuukahtaa?
– Se tarkoittaa vähän niin kuin kaatumista tai kellahtamista. Laitatko nyt vaan ne hanskat käteen.
– Miksi?
Iltasadun aikaan kysymystulva räjäyttää jo muutenkin ylikuormittuneen pään. Yksi kolmevuotiaan lempikirjoista on Maikki Harjanteen Eläköön Minttu. Teoksessa Mistä on pienet Mintut tehty? käsitellään aisteja. Yhdellä sivulla Mintulle sattuu haaveri.
– Kotimatkalla Minttu astuu paljaalla jalalla kävyn päälle, ja se sattuu. Iho tuntee my… luen, mutta taapero keskeyttää minut nopeasti.
– Minkä käpyn?
– Näyttää männynkävyltä.
– Minkä männyn?
– Sellasen havupuun.
– Mikä on havupuu?
– Sellanen vihreä ja piikikäs puu metsässä. Suomen yleisin puu.
– Millanen käpy se on? Onko se ito te käpy?
– Tuommonen pieni näyttää olevan.
– Mistä se käpy tuli?
– Puusta varmaan.
– Mistä puusta?
– Varmaan siitä männystä.
– Miksi se tippui siihen maahan?
– Kävyt tippuu, kun ne kypsyy. Voidaanko nyt rakas jatkaa lukemista?
– Oliko se yksin se käpy? Vai oliko niitä toinen? Missä se käpy nyt on? Miksi tuo hiili ilvistää? Miksi Minttu itkee? Sattuuko Minttuun? Missä sen isi on?
Mistä se veli tuli? Mihin se käpy meni?
Ei vaikuta lainkaan siltä, että kyseleminen laantuisi iän karttuessa, sillä 8- ja 10-vuotiaillakin riittää kysyttävää. Puhumattakaan nelikymppisistä. Eräänä perjantai-iltana istumme jäähyllä saunasta. Muu perhe istuutuu hikisenä sohvalle, minä avaan siiderin ja alan selailla Annaa keittiönpöydän ääressä. Tuota pikaa avaan keskustelun.
– Siis ihana! Tässä on 76-vuotias nainen eikä se vielä tiedä, mikä hänestä tulee isona. Miettikää, kaikki on mahdollista vielä tuossa iässä. Miustakin voi vielä tulla vaikka mitä! Muistakaa lapset, kaikki on mahdollista! hehkutan.
– Ai kuuhun lentäminen? tiedustelee 10-vuotias.
– Kyllä.
– Se että mie muutun pojaks? kysyy 8-vuotias tyttäreni.
– Kyllä.
– Tulla pistoolilla ammutuksi?
– Varsinkin se. Jos sitä haluaa, niin voi matkustaa slummialueelle Yhdysvaltoihin.
– Mikä on slummi?
Selitän sanan slummi ja jatkan intopiukeana Annan lukemista.
– Siis ihana. Tää aikuinen nainen sanoo, että hän riittää sellaisena kuin on. Minäkin riitän tällaisena. Miettikää nyt, myö ollaan hyviä just tällaisina, ei pitäs olla koko ajan tarvetta riuhtoa ja revitellä. Onko teillä lapset sellainen olo, että työ riitätte sellaisina kuin olette?
– Ei, en saa ilmaiseksi pleikkaa olemalla sellainen kuin olen, isoin töksäyttää.
– Eri asia. Kukaan normaali ihminen ei saa mitään ilmaiseksi tekemättä mitään paitsi pilalle hemmotellut lapset. Meillä ei ole rahaa kuin roskaa, huomautan.
– Niin, meillä on roskaa enemmän kuin rahaa! keskimmäinen hihkaisee.
– Mikä on normaali ihminen? isoin kysyy.
– Ei ainakaan äiti! keskimmäinen hihittää.
– Hei äiti on ”normaali”, isoin kommentoi ja tekee sormillaan lainausmerkit ilmaan.
– Very funny. No hei, kuvitelkaa jos isillä olis normaali nainen. Vähänkö sillä olis tylsä elämä, puolustelen.
– Niin. Pääsisin paikasta A paikkaan B ilman muuttujia ja olisi viisivuotissuunnitelma. Kun olis edes kaksivuotissuunnitelma, mies huokaisee ja ottaa hörpyn oluestaan.
– Mut hei ihana kun työ keskustelette. Vaikuttaa siltä, että teistä ei tule juntteja, totean ja katson lapsiani ihailevasti.
– Mikä on juntti? Oonko mie juntti? isoin tiedustelee.
– Elä kysele, mies vastaa.
– Lapsi haluaa tietää, asiallinen keskustelu. Ja vastaus kysymykseen: isäs on juntti, tokaisen.
– Minä en keskustele vaille kymmenen illalla, mies ärähtää.
– No se nyt ei kato kellonaikaa, millonkaan ei ole hyvä aika, korotan ääntäni.
– No ei sitten.
– Eikun nyt keskustellaan. Poikani, kysy ihan mitä vain, yllytän.
– Montako miestä sulla on ollu? poika kysyy muitta mutkitta.
Ihan tätä en ollut osannut odottaa. Pyörittelen vastausta mielessäni hieman liian kauan.
– Tuota. Tämä kysymys ei taida olla lasten eikä isin korville. Kysypä joku toinen!
– Kerro kerro!! lapset kannustavat kuorossa ja virnuilevat kuin viimeistä päivää.
Mies kääntyy puoleeni ilkikurisesti.
– Niin, äiti kertoo nyt kun aloitti. Ei sitä korttia voi vetää pois, jos kysymys on jo esitetty. Vastaa.
Yritän miettiä diplomaattista vastausta.
– No muutama… Kolme poikaystävää ennen isää.
– Entäs se Sandels? poika tiedustelee.
Mietin kuumeisesti. Muutamaa Sandelsia oli kyllä tullut imettyä, mutta ne olivat oluita.
– Sandels?
– Se ruotsalainen.
– Ai Staffan? nauran katketakseni.
– Just se. Miks työ erositte?
– Siinä oli kaikenlaista. Kato kun rakkaus ei aina riitä. Voi tulla muita asioita, joista ei pääse yli eikä ympäri ja jotka tekee sen rakkaudenkin liian vaikeaksi, niin että lopulta luovuttaa ja luopuu rakkaudesta. Päästää irti kaikesta kauniista. Ja joskus vaikka kaikki muu loksahtaisi kohdilleen ja hetki olisi oikea, niin sitten ei välttämättä olekaan rakkautta. On se merkillistä tämä ihmiselämä.
– Joo riittää varmaan nää maata syleilevät vastaukset. Perhe saunaan, mies komentaa.
– Erootteko työ joskus? Jos erootte niin vähänkö siistiä – mulla olisi kaks kotia, isoin maalailee.
– Ei olla eroamassa. Äiti ei pärjäis ilman iskää ja isällä ei olis äksöniä ilman äitiä, vastaan.
Saunan lauteilla katson olutta hörppivää miestäni ja esitän illan viimeisen kysymyksen.
– Montako oot ottanu?
Mies miettii hiukan liian kauan.
– Kolme.