Poika on innostunut kalastuksesta ja on harva se päivä heittelemässä jossain. Siinä ei mitään erikoista. Mutta kun tyttäreni ilmoittivat eräänä iltana haluavansa kalastamaan, hämmästyin ja heti perään tunsin lievää vahingoniloa. Tyttäreni ovat nimittäin perineet kärsimättömän luonteeni ja suloisen asenteeni, että kaikki on osattava heti. Lisäksi eväkäshommat ovat mieheni heiniä, sillä minä en ole mikään kalastaja, en tiedä mikä on peruke tai lippa, enkä opi, vaikka kuinka opetetaan. Päätin siis lähteä viihdyttämään itseäni veneeseen, sillä tämä tulisi voittamaan kaikki Netflixin klassikot ja uutuussarjat.
Mies pakkasi autoon kalastusvälineet ja liiveihin sonnustautuneet tyttäret. Koko matkan mies varoitteli tyttöjä, että koukkujen kanssa piti olla supervarovainen ja varoa, ettei se osuisi mihinkään. Mies toisti sanansa ojentaessaan vavat tytöille. Huokaisi helpotuksesta, kun sanoin, että en tarvitse omaa vapaa. Noin viisitoista metriä autosta uistin viuhahti miehen ohimon vierestä.
– Enkö juuri sanonut, että kattokaa sitä koukkua?!
– Koko ajanhan katoin, mutta minkä mie sille mahdan, jos tunget sen pääsi siihen!
Mies tuijotti sanaakaan sanomatta keskimmäistä ja näin, että se prosessoi tilannetta. Kannattiko jatkaa, palattaisiinko kotiin? Mies huokaisi ja jatkoi matkaa. Lupaava alku.
Vene oli vedetty rantaan, mutta jokin Fish Master I:n ulkoasussa tökki. Molemmista hankainpareista oli toinen hankain kadoksissa. Onneksi säilyneet hankaimet olivat molemmin puolin venettä ja molemmat airot olivat tallella. Nyt testattaisiin parisuhteen tila tosissaan. Mies puuhaili jotain veneen kimpussa. Yritin itse väistellä ohi viuhuvaa viehettä ja tsiigailla samalla tulevaa mustikkasatoa.
– Onko meillä joku ämpäri niille kaloille? Mie en halua olla samassa veneessä niitten kanssa, jos ne on vapaana.
– Lähetäänkö me veneellä? Me hukutaan?
– Ei hukuta. Siulla on liivit ja osaat uida.
Mies kehoitti tytärtä menemään keulaan. Tytär lompsi suoraan peräpenkin päältä veneeseen. Miehen leukaperät kiristyivät ja hän pyyhkäisi kämmenellä enimmät mudat ja sammaleet pois istuimelta.
– Veneeseen mennään silleen, että ei penkit kastu.
– Elä, nyt. Ei se tiedä, tuumailin tasoittelevasti, vaikka tämä keskustelu käytiin joka kerta, kun veneiltiin.
– Eikö ole itsestään selvä. Mies kohdisti katseensa kuopukseen. – Menet silleen kyytiin, ettet likaa isin penkkiä.
– Ookoo.
Katsoimme, kuinka pikkuneiti asetti jalkansa nätisti penkin reunoille, mutta antoi mutaisen liejun tippua suoraan penkille. Mies katsoi minua suoraan silmiin.
– Nyt jos rouva sentäs onnistuis.
– Kunhan nyt pääsisin tästä mutavellistä irti. Mie oon jumissa.
Vihdoin saimme tyrkättyä veneen vesille. Minulla oli toinen airo, miehellä toinen. Mies käski soutaa, vastasin, että takaisinko rantaan mennään. Huopaamalla päästään eteenpäin. Määriteltyämme käsitteet pääsimme jatkamaan matkaa ja etenimme yllättävän sujuvasti lammen pintaa. Keskimmäinen kirkui hukkuvansa ja pienin koitti seivästää kaloja vavallaan. Mies aloitti oppitunnin:
– No niin, kattokaapa miten mie teen. Sitten painetaan sormella siimaa, vapautetaan kela ja kun heitetään, lasketaan siima…
Kolme vapaa viuhahti veneen yli ja kuului kolme molskahdusta. Tytöt jäivät katsomaan odottavasti isäänsä, joka kelasi ja käski tyttöjenkin kelata.
– Mistä?
– Mikä?
– Miks tää #%&?! ei toimi?
– Tää on jumissa!
Nauroin ja näytin nuorimmalle, miten kelataan. Piti vain kysyä mieheltä miten. Toinen kiukkuili kelalleen. Yritin auttaa, mutta mitenpä autat, kun et tajua mitään, ja tyttö ottaa neuvoja yhtä hyvin vastaan kuin äitinsä.
– Nyt katsokaa, kun isi näyttää kokonaan, miten homma toimii.
Seuraavalla otoksella tytöt katsoivat läpi koko toimituksen, jonka jälkeen ilmatilassa alkoi vilkas liikenne. Otteet olivat oikeat, vaikka vähintään joka toisella kerralla koukkuun tarttui lumpeenlehti tai levää. Irroittelin kohtaloa uhmaten limaisia leviä, sillä vavat heilahtelivat odottamattomasti enkä halunnut reikiä sormeeni.
Vihdoin pienimmän vapa taipui. Kala! Pienin kelasi ja hopeakylki vilahti pinnalla, mutta karkasi sitten. Pienimmän mielestä hän kuitenkin oli saanut kalan, vaikkei se veneeseen asti ollut noussutkaan. Keskimmäinen mökötti.
Tuuli kuljetti ankkurittoman veneen turvesaaren viereen, ja veneen kylki suhahti kaislikossa.
– Hyi! Mennään pois. Nämä kamalat heinät! keskimmäinen karjui hysteerisenä. Hillitsi kuitenkin hermonsa, eikä heilutellut vapaansa.
– Kestä.
– Siellä voi olla kaikkia kamalia ötököitä ja sammakoita ja lokkeja ja…
– Entä jos mie saan linnun tällä? kuopus osallistui keskusteluun.
– Et saa.
– Mutta entä jos…
– Et saa.
Putsailin levää koukuista ja vapautin siimaan sotkeutuneita uistimia. Tunsin olevani hommassa mukana, vaikka omaa vapaa ei ollutkaan. Pienet pohjakosketukset eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi haastavia, joten pienimmäinen heitti uistimensa lammella seikkailevalle turvelautalle. Se takertui tiukasti kaislikkoon. Tyttö tyrkkäsi vavan minulle. Mies käski kelata, minä pelkäsin katkaisevani siiman. Kuunneltuani käskytystä ja vastattuani samalla mitalla, tyrkkäsin vavan miehelle, jonka käsissä vapa vapautui välittömästi.
Hetken oli rauhallista. Laineet keinuttivat venettä ja ihailin auringon värjäämiä puita. Siiman viuhahtaessa ohi suljin automaattisesti silmäni. Mieheni mielestä vallan oivallinen turvallisuuskikka.
Seuraavaksi miehen koukkuun nappasi ahven. Irrotin sen varovasti ja kumarruin etsimään kapulaa kolkkaamista varten.
– Et sie voi tappaa sitä! Laske se vapaaksi! keskimmäinen huusi.
– Se on pieni vielä! kuopus jatkoi.
– Tähän on hyvän kokonen ahven!
– Mie en ainakaan aio syödä sitä.
– Enkä mie. Se on vauvakala, laske se pois.
Laskin kalan vapauteen. Miehellä ei ollut sananvaltaa asiassa.
Auringon hipoessa jo puiden latvoja tapahtui se, mitä olin odottanut. Vapojen piirtämät reitit ristesivät ja siimat sotkeutuivat suloiseen sekamelskaan. Tärkeintähän tilanteessa oli syyllisen löytäminen, joten tyttäret keskittyivät siihen ja mieheni purki solmua. Minä pidin vapoja ja varoin tekemästä äkkiliikkeitä. Ja kuten aina tilanteissa, joissa oli oltava liikkumatta, ajattelin vain, jos vahingossa tekisinkin pakkoliikkeen ja koukku repäisisi miehen peukalon ja takertuisi silmäluomeen.
Syyllistä ei löytynyt, mutta molemmat ripitettiin siitä, että olisi syytä katsoa minne uistimensa viskaa. Ja kyllähän neiti keskimmäinen jatkossa katsoikin, mutta tuulenpuuska heitti uistimen vieressä uivan turvelautan toiselle puolelle. En voinut olla nauramatta. Ei ollut kovin kannustavaa vanhemmuutta, äsähti tyttäreni.
Tyttärien mielestä kalastusta olisi voinut jatkaa, mutta keskinäinen kommunikointi jatkui sen verran kireänä, että mieheni antoi äänettömiä käsimerkkejä ja aloimme soudella rantaa kohti. Viime metreillä keskimmäisen uistimeen tarttui saalis. Tytär nosti saaliin veneeseensä ja mies irrotti sen varovasti.
– Tämä varmaan lasketaan vapaaksi.
– Eikä lasketa!
– Miksi? Tämä on paljon pienempi kuin se ensimmäinen.
– Joo, mutta se on miun ensimmäinen. Se on vietävä kotiin, koska se kakkakikkare (=isoveli, kirj. huom.) sano, että en saa mitään.
– Aivan, se oli varmaan iso vauva ja tämä on pieni aikuinen, tuumi mies.
– Kyllä.
– Mutta sitten putsaat ja paistat sen, sanoin. – Isi neuvoo.
Kuopus ulisi koko kotimatkan, koska ei saanut omaa kalaa. Sisko oli reilu ja antoi pikkusiskon pidellä ahventa kotimatkan ja lupasi maistiaiset. Pikkuahvenesta oli jaettavaksi molemmille kalastajille.
Itse löysin aamulla ruodot keittiön pöydältä ja haisevat perkeet kompostisankosta. Pakko oli antaa palautetta.
