Olin aloittelemassa uutta ruotsin kurssia ja pidin nimenhuutoa. Itseäni en ehtinyt esitellä, sillä sisään pölähtänyt maija myöhänen teki sen puolestani. Hän vilkaisi minua, virnisti ja hihkaisi kovaan ääneen koko luokalle:
– Sie olet SE ope! Sulla oli punainen tukka ja buutsit ja sait ihan hirveen raivarin ja sitten purskahdit itkuun, kun olit syönyt sen karhun puolukat!
Hetken oli hiljaista ja muut oppilaat katsoivat minua kysyvinä. Tuota pikaa virnistin:
– Jep, that´s me! Jo, det är jag! Välkommen till kursen i svenska!
Se kerta, jota vanha opiskelijani muisteli, tapahtui reilut kymmenen vuotta sitten, kun odotin esikoistani. Olin hormonihuuruissani hiukan kireänä perjantain viimeisillä oppitunneilla, sillä meininki oli kuin hollitallissa. Jatkuva älämölö ja kavereiden tökkiminen alkoi mennä ihon alle. Kun neljättäkymmenettäviidettä kertaa kuulin “Joko lopetetaan?”, päässä napsahti. Löin Klipp plus -kirjan pöytään ja aloin rageemaan. Kun olin oksentanut angstini pihalle, purskahdin itkuun.
Tuli aivan hiirenhiljaista. Niin hiljaista, että mietin päässäni kuumeisesti seuraavaa siirtoa. Miten saisin tilanteen haltuun?
Siinä kun katsoin häkeltyneiden teinien naamoja, päätin paljastaa, että odotan vauvaa. Se oli ainut keino pelastaa nahkani. Tunnustin myös, että edellisenä sunnuntaina olin itkenyt vielä typerämmälle asialle. Olin poiminut anoppilassa useamman tunnin puolukoita, jotka olivat sinä kesänä hyvin vähissä. Vähän myöhemmin olin nähnyt ikkunan takaa, kun pihaan löntysti elävä karhu, joka oli tullut pihaan selvästi kalanroippeiden houkuttelemana. Hämmennyksen jälkeen olin purskahtanut itkuun, koska nalle oli nälissään ja minä olin vienyt sen viimeiset puolukat.
Kun olin kertonut tarinan opiskelijoilleni, tunnelma luokassa keveni. Moni onnitteli ihanasta uutisesta ja kyseli joko se potkii. Lopputunti sujui niin letkeissä merkeissä, ettei kenelläkään enää ollut kiire kotiin, vaikka kello oli jo pykälässään.
Karhukeissi ei suinkaan ole ainut typerä asia, jolle olen itkenyt. Pari vuotta sitten istuin kiikkustuolissa ja katsoin dokumenttia Neiti aika. Dokkarin jälkeen kiikkutuolin keinunta pysähtyi ja aloin itkeä hysteerisesti. Mies katsoi minua silmät selällään ja kyseli, mitä tapahtuu. Sopersin että tässä sinkoilen päättömästi ympäriinsä ja kulutan itseäni loppuun turhilla asioilla, kuten viilaamalla kestopreesens-monistetta, hinkkaamalla limaklönttejä lavuaarista ja paskaroiskeita vessanpöntöstä, kun elämä voi loppua milloin vain.
Korona-aikaan kävin puolestaan “vähän” herkillä, kun piti käydä lasten koululta askartelutarvikkeita. Kun tytön eskariope ojensi minulle lankaa, pumpulia ja vohvelikangasta, alkoi huuli vapista. Ajattelin että kaikesta muusta vielä selviän, mutta en ompelutyöstä. Kun opettaja kysyi kuulumisia, pillahdin itkuun. Kohta käytävässä oli useampi opettaja todistamassa itkuvirteni veisuuta. Yritin nikoitella että vähän vaan väsyttää ja luikkia vähin (lue värisevin) äänin ulos.
Vuosi sitten aloin itkemään, kun opiskelija sanoi että sytytin hänen ruotsiloven – rakkautensa ruotsin kieltä kohtaan – uudelleen. Muutama vuosi sitten itkin, kun toinen teini sanoi vakavalla naamalla, että olen ainut opettaja, jolle ei tee mieli haistatella tai vittuilla. Voiko parempaa palautetta työstään saada!
Kyynelhanat aukesivat myös silloin, kun näin kadulla käsikynkkää menevän vanhan pariskunnan. Naisella oli lasittunut katse ja pian ymmärsin hänen olevan demontoitunut. Yhtäkkiä tuuli lennätti rouvan lakin maahan ja hän jäi hämmentyneenä seisomaan keskelle katua. Mies kyykistyi, nosti lakin, puhdisti sen huolellisesti käsillään ja laittoi hellästi valkokutrisen vaimonsa päähän silitellen hiussuortuvat huolella lakin sisään. Rakkautta viimeisellä kyykkäykselläkin?
Viime viikolla ajoin kuplavolkkarillani töihin. Yhtäkkiä herkistyin. Miten minä voin olla nelikymppinen ja autoni jo viidenkymmenen? Miten yhteisiä muistoja on jo kolmenkymmenen vuoden ajalta, miten olemme yhä yhdessä? Siinä kesäistä kylänraittia pitkin körötellessäni olin yhtäkkiä 18-vuotias Tinsku ja etupenkkiläiset vieressäni vaihtuivat. Entinen poikakaveri otti hömyn kaljatölkistään, katsoi hellästi ja virkkoi, että kesä on ihmisen parasta aikaa. Lukiotoverit hihittelevät takapenkillä ja kyselivät käydäänkö vielä Jokiasemalla. Siskon entinen poikaystävä piteli kiinni kattokahvasta ja kehotti ajamaan hiljempaa hidasteisiin. Viimeinen kyytiläinen oli isäni, joka väänsi radion nappuloita. “Isin oma kulta, kuuntele miten hieno musiikki. Voitko kuvitella miten hieno juttu, että kupla kehrää edelleen. Leima kun vielä saadaan niin on kaikki asiat järjestyksessä.” Työpaikan pihassa pyyhin silmiäni, olin itkenyt viimeiset viisi kilometriä.
Onneksi en ole ainut, joka itkee. Annetaanpa ystävieni kertoa:
Varpu: Itkin viikon lyhennettyäni tyttäreni mekon helmaa liikaa. Mekon, joka oli maksanut 150 €. Mutta yhtään en itkenyt kun peruutin auton talliin peräkontti auki. Ja se oli puoli vuotta vanha auto. Mutta sitä helmaa mie itkin. Viikon!
Aikku: Kun en tajunnut miten nippusiteet toimii. Se nauha menee joka kerta väärinpäin reikään.
Aikku: Kun opiskelija kertoi, että oli löytänyt uuden suunnan elämälleen, koska me opettajat olimme uskoneet häneen ja kannustaneet.
Ellu: Kun koiran kanssa meni treenit tosi huonosti.
Ellu: Kun synnytin Konstan ja kaveri oli juuri menettänyt oman lapsensa. Miten epäreilua on, että toisilla on lapsia ja toisilla ei enää.
Pirre: Kun on Vuoden äiti -olo.
Pirre: Kun tuntuu, ettei selviä töistä. Tai ihan vaan arjesta.
Aikku: Kun keittiö oli likainen.
Pirre: Kun mies ei ymmärrä. Tai en ymmärrä miestä.
Aikku: Aina kun suututtaa.
Aikku: Eläintenpoikasia. Pieniä, toheloita.. Ja kuolleita lintuja. Niitäkin, jotka itse ammun.
Pirre: Kun kaikki kukat kuolee.
Aikku: Kun kieltäydyin ostamasta puhelinmyyjältä lehteä.
Aikku: Kun katoin dokkaria Sadan vuoden sankarit.
Aikku: Kun lapsi melkein sai stipendin.
Aikku: Koska lasten kesälomaa oli vielä viikko jäljellä.
Aikku: Kun lapset lähtivät kouluun.
Aloin itkeä tätä kirjoittaessa, kun muistelimme miksi olemme itkeneet.
