Aloitin pääsiäisvalmistelut tänä vuonna jo hyvissä ajoin. Kolme viikkoa sitten minun piti vetää opiskelijoille kädentaitoja ja koska olen opettaja, taskussa pitää aina olla varasuunnitelman varasuunnitelma ja liukasliikkeisille lisätehtävä. Siispä suuntasin edellisenä iltana säkkipimeässä pajukkoon keskimmäisen lapseni kanssa. Tai siis luulin suuntaavani.
Joka tapauksessa kynsin ja konttasin umpihangessa ojanpohjaa, nitkutin tylsillä saksilla poikki 22 pajunoksaa, tungin ne S-Marketin muovikassiin ja raahauduin takaisin tielle joka toisella askeleella lumeen vajoten. Lahkeet ja kengät tursusivat lunta ja hampaat kalisivat kylmyydestä.
– Äiti näissä ei kyllä oo niitä kissoja….! tytär yritti sanoa pussiin katsoessaan.
Samaa hän oli yrittänyt huudella jo aikaisemmin ojan toiselta puolelta.
– Sieltä ne nousee, pienet on vielä kun ei oo kevätkään pitkällä! tokaisin takaisin ja noukin jääkokkareita kengistäni.
Kun kädentaitojen tunti aamulla koitti ja opiskelijat näkivät muovipussista pilkottavat oksat, sain osakseni murhaavia ja säälinsekaisen huvittuneita katseita.
– Ei jumalauta mitään virpomisjuttuja!
Onneksi sain myytyä heille toisen idean – selviytymisrannekkeen punomisen ja posliinin maalaamisen eikä ollut kuin paukutella menemään.
Työpäivän päätteeksi otin koskemattomat vitsat kainaloon, jos vaikka omat lapseni niitä osaisivat arvostaa. Kotiinlähtöä tehdessäni jäin työkaverini kanssa suusta kiinni, ja hän sattui vilkaisemaan vitsojani vähän tarkemmin:
– Näyttää kyllä vähän pihlajalta nuo sinun oksat.
– Jaaaaaaaaa…. Saattaahan se tietysti olla, kun pimeessä nää keräsin…
Lähempi tarkastelu tosiaan osoitti, että 22 oksan joukossa oli vain kaksi pajunoksaa, loput olivat pihlajaa. Kun kylillä voivottelin, ettei ihan putkeen mennyt tämäkään keissi, eräs tuttavani lohdutti sanoillaan:
– Ennen vanhaan uuden omakotitalon lähimmäksi puuksi istutettiin aina pihlaja. Sen uskottiin tuovan onnea ja uskottiinpa puun muutenkin sisältävän taikavoimia. Että virpomiseen saattaa pihlaja olla pajua tehokkaampi!
Vau, olinkin siis edelläkävijä!
Tänä pääsiäisenä ajattelin kokeilla muutakin erilaista. Tai siis en ajatellut, mutta ajauduin tilanteeseen kuten minulle usein käy. Lähdin viikko sitten perjantaina ravintolaan syömään mieheni, Aikun ja hänen siippansa kanssa. Jossain vaiheessa mietin pitäisikö olla huolissaan, kun ukot puhuivat enemmän hevosista ja ankoista kuin kaivinkoneista ja gyproccilevyistä.
Joka tapauksessa herkuttelun ja hevostelun jälkeen suuntasimme vielä nauttimaan vähän livemusiikkia Joensuun yöhön. Yöllä neljän aikaan heräsin siihen, että mahassa murahti. Pian koin täydellisen puhdistautumisen. Ainakin fyysisesti, sillä henkisesti tajusin olevani jo täysin turmeltunut. Sillä mitäpä miettii Tinsku 40 vee suoli solmussa ja vatsa ruikulilla, kun toinen pää on sankossa ja toinen pytyssä?
Että jos tämä ei helpota, niin en pääse ÄÄNESTÄMÄÄN sunnuntaina.
Keski-ikäisen kansalaisaktiivisuudessa on jotakin hellyttävää, mutta myös säälittävää.
Mitään hellyyttävää tai säälivää ei sen sijaan ollut äitini kommentissa, kun kerroin epäileväni puhdistumisen syyksi ruokamyrkytystä.
– Krapula sulla on!!
Näin alkoi pääsiäistä edeltävä paaston aika. Kahden päivän aikana sain pudotettua jo kolme kiloa! Eikä tehnyt mieli panna suuhun juuri mitään -loistava startti puhdistautumiseen ja nautintoaineista kieltäytymiseen. Vaalisunnuntaina olin jo kutakuinkin tolpillani, joten pääsin käyttämään ääntäni.
Ääntään käyttivät myös lapseni, jotka innostuivat virpomaan. Neiti neljä vee tuli tarmokkaana eteeni piiskaamaan kinttujani:
– Viivon vaavon sulle tissit,
viivon vaavon kellon kädet,
mulle vitsa, sulle palkka!
Seuraava runo oli hivenen painostavampi, sillä lapseni yrittävät alituiseen aivopestä minua lisääntymään. Myös neiti neljä vee:
– Viivon vaavon vauvan sulle,
hiili antaa pusun mulle!
Loruttelun jälkeen tyttö hihkaisi:
– Äiti mie keksin näitä ite!
– Aijaa, enpä olis arvannu!
Ukolle kuiskasin oksien viuhoessa oman loruni:
– Vitsa sulle, muna mulle!
Valitettavasti keskimmäinen ei ollut eilisen teeren tyttöjä:
– Hankkikaa huone!
Pian alkoi aktivoitua myös munannälkäinen esikoiseni.
– Miekin haluun virpoa! Mutta mulla ei ole virtsaa! Vai mikä se on.
– Rakas se on VITSA, ei VIRTSA. Virtsa on housussas. Tai siis toivottavasti ei sielläkään.
– Aaa joo, oli mikä oli, mie meen tekemään!
Vitsan valmistuksessa kesti viitisen minuuttia ja sanotaanko, että lopputulos oli varsin persoonaallinen kuten jo ehkä aiemmasta kuvasta huomasittekin.
Persoonallista pääsiäistä blogimme lukijoille!