Kyllähän minä tiedän, että mikäli joku arvioisi perheemme sivistystasoa yksiulotteisella sivistys vs. villi luonto -janalla, olisimme neutraalisti metsäläisiä, romanttisesti luonnonlapsia, kaupunkilaisista juntteja…
Sivistykseksi meillä päin siis riittää luku-, kirjoitus- ja laskutaidon lisäksi, että tervehtii kylätiellä kulkevia, kiittää ja osaa pyytää anteeksi sekä pukeutuu suht siististi julkisilla paikoilla. Sivistystä on toimia yleisesti hyväksyttävällä tavalla muiden seurassa.
Ja aina ei voi onnistua.
Viime viikolla olin kotona pojan saapuessa koulusta. Järkytyin. Meni ainakin kolme sekuntia ennen kuin sain sanaa suustani. Jätkän verkkarit olivat yltä päältä öljyssä, toinen lahje revennyt, lippis likaisen harmaa, kengissä maalia. Paita oli sentään puhdas.
“Olitko sie noissa vehkeissä koulussa!?”
“Olin.”
“Eikö siulla ollut puhtaita?”
“Ei ole.”
“Siulla piti olla vaatteita tarpeeksi! Mie kysyin tartteeko ostaa uusia”
“Oli, ei oo enää.”
“Enkö sanonut, että moporemonttiin ei laiteta siistejä vaatteita! Eikä ainakaan vaaleita!”
“Is…”
“Ei isäskään julkisilla paikoilla likasissa kulje!”
Kohta lapseni isä saapui. Aikanaan valkoinen t-paita harmaana hiekasta ja läikikäs öljystä.
Vaatekauppaanhan poikaa ei saanut. Ei vaikka lupasin shoppailureissun yhden pysähdyksen taktiikalla. Verkkokauppa oli onnistunut kompromissi, sillä kaupunkiin joutuminen rinnastui pojalla rangaistukseen eikä Wilmakaan vielä loimottanut punaisena. Enkä minä geeneille mitä mahtanut, itsehän olin isän lapsilleni valinnut. Kaupunkiympäristö ihmispaljouksineen aiheuttaa nimittäin ihottumaa myös maalaisuggelillenikin.
Kuinka sitten saa sivistettyä sisarusparven, jonka keskinäinen replikointi saisi merimiehetkin punastelemaan, kaikenlainen yhteistoiminta on mahdotonta ja oma-aloitteisuus taloustöihin on olematonta?
Vie ne metsään. Syvälle erämaan siimekseen, missä ainoa toimiva verkko on kalaverkko.
Matka oli kuitenkin arkista musiikkia korville. Erinäisten syiden takia suuntasimme retkelle kahdella autolla. Jostain syystä mies valitsi kuopuksen ja minä sain nauttia teinieni vivahteikkaasta, monipuolisesta ja ennenkaikkea kriittisestä suhtatumisesta perheenkeskeiseen illanviettoon.
“Miks pitää mennä?”
“Ei siellä mitään voi tehdä!”
“Miks pitää lähteä?”
“Mie oon kipee!”
“Et niin kipee. Jos kärsit mopolla ajaa, kärsit lähteä mökille.”
“Mie en halua!”
“MIKS sie pakotat?!”
Onneksi ajomatka ei kestänyt kauan, sivistyksen rajamailla kun asutaan muutenkin.
Mies viritteli hirvipaistin nuotiolle, mitään pitsaperjantain pikaevästä ei ollut tarjolla. Neljän tunnin päästä olisi ruokaa. Tällä kertaa minä en ollut uhka, sillä olin nauttinut tukevan välipalan. Ilta-aurinko paistoi alaviistosta ja nautimme jonkinlaisesta hiljaisuudesta.
Kuopus pomppi trampoliinilla, käveli käsillään ja lauloi väliin kookospähkinän avaamisesta, keskimmäinen piirteli luurit korvilla ja välillä käski kipakkaan sävyyn sisaruksiaan kauemmas. Esikoinen pyöri tontilla ympyrää ja etsi kenttää. Havaittuaan yrityksen turhaksi, viritteli itselleen lokoisan paikan nuotiolle ja teki sitten ihmeellisen ehdotuksen.
“Tuolla oli viime kesänä kantarelleja. Haluutko että näytän?”
“Mikä ettei.”
Ei se tainnut ihan terve olla.
“Tuosta voitas mennä….”
“Mutta siinä on se puro.”
“Nii, mie putosin siihen.”
“Niin mieki.”
Poika johdatti aukolle, osoitteli mistä oli kävellyt viimeksi. Keräsin kiireesti kypsimpiä puolukoita suuhuni. Pitkäkoipinen vesani harppoi kuin hirvenä aukon läpi, enkä uskaltanut jättäytyä liian kauas. Jos vaikka ohittaisi sienet kiusallaan. Aukolta poika ohjasi metsätieltä ryteikköön ja sen läpi mäntymetsään. Jalan vierestä pompanneen metson painavat siiveniskut saivat sydämen kierroksille. Kyllä varmasti syyskuussa lähtisi noin läheltä… Männyt vaihtuivat kuusiin, kantarelleja ei näkynyt, mutta varvut nuokkuivat mustikoista painavina. Poika odotti, kun keräsin vain isoimmat. Esitteli samalla puiden latvoja, joissa oli ollut metsoja edellisenä syksynä. Kuusikon latvoissa kahahteli, siellä ne olivat taas.
Paisti poreili padassa, kun palasimme metsäretkeltämme. Tyttäretkin olivat akkujen loputtua kokoontunut nuotiolle. Koirakin oli ryöminyt niin liki nuotiota kuin uskalsi. Kuopus etsi kohtaa, josta näkisi tulen. Hah!
En tiedä oliko se netittömyys, luonnollinen pimeys vai elävän tulen tuijottaminen viehätys, joka tapauksessa lapset alkoivat keskustella toisilleen pehmeämmillä äänenpainoilla. Esikoinen ja kuopus onnistuivat heittämään tikkaa ilman verinaarmuja. Toki keskimmäiselle oli piirretty otsaan hiiilellä sotamaalaus ja säännöllisin väliajoin joku uhattiin heittää puroon. Ainoastaan kuopuksen jatkuva kookoslaulu aiheutti lämpimiä tunteita ja pari miekkailuottelua.
Illan hämärtyessä paistikin valmistui. Parasta ruokaa kuulemma ikinä. Ruuan jälkeen rohkenin suostua kuopuksen ehdottamaan lautapeliin. (Ai, miksi se vaati rohkeutta? Vilkaise täältä.) Ja pimeän syventyessa kaikki sujahtivat sänkyihinsä ja suuntasivat unten maille. Koira oli maannut vällyjen välissä jo jonkin aikaa.
Aamulla unen lävisti nakuttava ääni. Mitä? Ihan kuin? Mutta eihän…? Aivan kuin joku pilkkoisi puita. Kuka oli hereillä… mitä? Seitsemältä lauantaina? Esikoinen se siellä käsitteli kirvestä ja herätteli kahvitulia, vaikkei itse edes juo kahvia.
Lähdön lähestyessä tyttäret petasivat sängyt, keräsivät mukaan lähtevän omaisuuden ja lakaisivat lattiat. Väittämättä vastaan tai anomatta tehtävien uudelleen järjestämistä. En uskaltanut nipistää itseäni.
Mikä parasta, sain ennen lähtöä tehdä ihan pienen lenkin sienimetsään. Ja koska perheellä oli kiihkeä tikkamatsi menossa, päätin koettaa onneani…
“No nyt se Rouva Kantarelli lähti takasi metsään.”
“Äiti! Väärä suunta!”
“Ottakaa se kiinni ennen ku se taas häviää!”