Jo pari viikkoa autoni kojetaulussa on loistanut sanayhdistelmä right dipped beam. Koska varoitus ei ole ollut kirkuvan punainen, olen pystynyt sivuttamaan tarpeen tehdä asialle jotain. Toki myös se, että välillä samaisessa näytössä kehotetaan lisäämään jäähdytysnestettä, on omiaan sekoittamaan ajatukseni.
Hävettää myöntää, mutta autoilustani ei tulisi mitään ilman miehiä.Työkaveri muistuttelee renkaan vaihdosta ja auton pesusta, kylän miehet auton liikkuvuudesta. Tänä vuonna ei vielä ole tätä rouvaa nyhdetty ojasta, penkasta, jäiseltä pellolta tai muuten vaan ensilumen liukastamasta pihamaasta, mutta muuten on huolehdittu.
Elokuun ensimmäisenä työpäivänä, sinä kuuman nahkeana ja hikisen uuvuttavana, räjähti aivotoimintani lisäksi takarengas. Sain tunnin sisään kolme soittoa naapuruston miehiltä, oliko se minun johtotähteni tien penkalla keskustan tuntumassa ja oliko kenties tarvetta kyydille tai aputoimille. Tällä kertaa ei ollut, sillä tilasin äidin heittämään minut kotiin ilmastoidulla autollaan. Paluukyytiin hyppäsi sitten mieskin renkaan ja tunkin kanssa. Nähdessäni menopelini kuumana väreilevän ilman takana utuisena kuin kangastus autiomaassa muistin, että auton avaimet olivat repussani noin kaksikymmentä kilometriä luoteeseen. Miehen silmät kertoivat, että elämä olisi tylsempää ja todennäköisesti sujuvampaa ilman minua. Eipä hätää, kultaseni ennätti hyvin vaihtaa renkaan paahteisella asfaltilla, kun äitini kanssa teimme pikavisiitin kotona.
Vaikka kuinka taitava olinkin jättämään huomiotta autoni kehoitukset, viime viikolla naapurin isännän tiukoista käsimerkeistä päättelin, että oli aika vaihtaa polttimo halusin tai en. Huomautin asiasta miehelleni, mutta mitään ei tapahtunut. Mies ilmoitti, että poika saa opetella ja vaihtaa polttimon. Pojan mielestä ajatus oli absurdi ja hän vaihtaisi polttimot sitten siihen omaan Raptoriinsa, jonka ostaisimme hänelle ensi vuonna. Epäilin pojan syöneen sieniä.
Kolme päivää myöhemmin pyörähdin Motonetin pihaan. Hakkasin hakukoneeseen rekisterinumeron ja sain listan varaosista. Aih! Kyllä oli helpoksi tehty ihmisen elämä. Pyyhkijän sulat olivatkin paljon kettumaisemmat hankittavat. Ikävä kyllä lista jatkui ja jatkui ja jatkui. H3, H11, H7, led, halogeeni ja vilkku. Joissakin oli valittava oikea puoli. Se oli onneksi selvä. Heivasin 112 euron valon, samoin 34 euroa tuntui liialliselta. Olin joskus polttimoita ostanut, mutta tähän autoon… Siitä en ollut varma. Koska verkko-ostostelu ei koskaan ole ollut minun juttuni, raahauduin sisälle autoilevan ihmisen tavarataloon.
Myymälän takaseinältä löysin kattoon asti kaartuvan hyllyn täynnä polttimoita. Ei hitto. Jos olisinkin tiennyt mitä etsin, en täältä sitä löytäisi. Koska päätöksiä oli tehtävä, valitsin H7:n. Se oli kivasti puolivälissä ja näytti nätiltä. Sitten pitikin valita minkä firman H7 sopisi. Olisinko merkkitietoinen vai valitsisinko tarkanmarkan tuotteen? Valitsin halvimman. Todennäköisesti polttimo olisi väärä, joten ei vituttaisi niin paljon.
Tiesin vaihtaneeni polttimon kaksi kertaa, kerran ihan itse (tai saattoi se olla pyyhkijänsulkakin…) ja toisen kerran avuliaiden herrasmiesten avustuksella huoltsikan pihassa, mutta siitä oli jo kaksikymmentä vuotta. Apumiehiä voisi nelikymppisellä olla jo hitusen harvemmassa.
Illalla yritin maanitella miestä sekä poikaa vaihtamaan polttimon. Ei huvittanut ei yhtään. Mies halusi tietää, millä perusteella olin osan valinnut ja nyökkäsi hyväksyvästi, kun kerroin rekisterinumerokikastani. Tosin sekään ei ollut satavarma. Kuten kaikki elämässäni, myös auto oli vähän hankalasti määriteltävissä. Osa autosta rakentui vanhan, osa uudemman mallin osista.
Osa oli mahdollisesti oikea, vielä tarvittiin toimeenpanija. Joka en siis halunnut itse olla. Muistini hämärästä hahmottui huteria mielikuvia helvetinmoisesta purku-urakasta ennen kuin umpioon sisälle pääsisi. Takavalon umpion olin kyllä viime talvena saanut avattua lyhtypylväällä ja se ei ollut edullinen reitti se.
“Tiedät sie mikä valo se oli palanu?”Mies hiippaili rööki suussa autokatoksesta.
“Tiedän. Mie tarkistin sen toissapäivänä tai sitä edellisenä.”
Tai saattoi se olla edellisviikon perjantainakin.
“Eli tiedät vai luulet muistavasi.”
“Se on tuo tuossa.”
“Onko ihan varma tieto?”
“On, mutta sie haluut kuiteskin varmistaa. Pistä valot päälle.”
Sattuipas. Myhäilin tyytyväisenä.
Mikä onni ja autuus, kun konepellin alle kurkatessani löysin näpsäkän korkin, joka irtosi helposti pyöräyttämällä. Sen takana pilkotti polttimon kanta ja painoin tarkkaan mieleeni miten ja mistä suunnasta piuhat siihen kiinnittyivät. En minä ihan kuutamolla ollut.
Siihenpä ilo sitten loppui. Polttimo oli kiinni metallikehikossaan kuin täi tervassa ja hirvikärpänen hiuksissa. Ei lähtenyt nyppäämällä, ei kierittämällä, pyörittämällä tai vääntämällä. Kokeilin kaikkia ulokkeita, muovisia ja metallisia, josko ne olisivat jonkinlaisia sokkia, lukkoja tai vetoketjuja.
Ei minkäänlaista liikettä.
“Saanko kattoa?”
“No et saa kattoa ku siulla oli mahdollisuus ja mie teen tän nyt ite.”
Ihan kuin tämä keskustelu olisi käyty joskus ennenkin…
“Kokeile jos sen sais napsautettua tuosta.”
“Sormet sanonko minne!”
“Ei mutta, jos siitä painaa…”
“Kokeilin jo… kato nyt”
“Elä nyt väännä sitä rikki.”
“Ite sanoit, että paina.”
“Paina, elä väännä hajalle.”
Mieheni mielestä ongelmanratkaisuni tulisi ensinnäkin ottaa enemmän aikaa ja toisekseen, perustua enemmän älyyn kuin voimaan.
“Voi vittu, irtoa nyt!”
“Miten sie nyt jo kiroot, ku et oo vielä kahta tuntia tapellut.”
“HEHHEHEH kokeile ite. Ei se lähe!”
Mies ähisi ja puhisi polttimon kanssa. Kuinka tyydyttävää, ettei se sujunut silläkään.
“Jumissa se on.”
Dejavu senkun voimistui. Ihan varmasti oli sama taistelu käyty, täsmälleen samoin sanoin. Veikkaisin, että saman saakelin riklakkeen kanssa.
Lopulta mies väänsi meisselillä polttimon irti.
Aloin tunkea uutta pesään. Nätisti valo napsahti kantaansa, nyt kun periaate oli tiedossa, mutta sitten ongelmat alkoivat. Kompakti paketti ei halunnut asettua takaisin umpioon.
“VITTU SAATANA PERKELE! Ei tää paska pysy!”
Mies yritti tulla väliin, mutta tämä oli nyt henkilökohtaista.
Ähisin ja puhisin, sormet taittuivat epämääräisesti, kynsiä lohkeili useammasta sormesta ja lopulta löin pääni johonkin kovaan ja terävään moottorin osaan.VIhdoin sain paketin paikalleen. Vähän se heilui, mutta kannella sen saisi juntattua kiinni.
“Onko se kiinni?”
“On se melkein ainakin.”
“Onko vai ei?”
“On. Ja tällä ku laittaa pysyy kiinni.”
“Ei se toimi silleen, se hajoaa.”
“Sama systeemi ku sulla autotallissa. Kaikki sisään ja ovi äkkiä kiinni.”
“Pojan jos pyytäs, se teippais sen kiinni.”
“Kulkee meillä suvussa. Kato nyt ku mieles tekee kuitenkin.”
“Joo, ei tää kiinni ole.”
“No ei ole, ku irrotit sen.”
Mies ei vastannut, mutta mulkaisi paljon puhuvasti. Teinityttäreni ei ollutkaan perinyt silmien pyörittelyään minulta.
Mies esitteli kiinnityssysteemin. Koko polttimohöskä kiinnittyi umpioon pienillä laatoilla, jotka survottiin vielä pienempien metalliruuvien alle. Täysin mahdotonta. Jos toinen laatta lukittautui laatan alle, toinen ei vahingossakaan. Valo sojotti minne sattui ja vitutus alkoi lämmittää kivasti koko kroppaa. Hetken harkitsin, että antaisin miehen pelastaa polttimon rajulta rakkaudeltani. Mutta tässä oli nyt kyse kaikesta itsekunnioituksestani. Jo se oli kumma, etten yhtä perkeleen polttimoa saanut paikalleen!
Ja naps. Sitten se olikin siinä. En uskaltanut hengittää. Totta se oli. Polttimo oli tiukasti kiinni, sojotti oikeaan suuntaan ja kansikin sujahti paikalleen. Ei minulle mitkään valot vittuilekaan!
Jännitys tiivistyi, kun käänsin virrat päälle. Kyllä! Kaikki valot paloivat. Myös kojetaulussa, joka muistutti jäähdystysnesteen lisäämisestä…
Eivätkä ne kylän miehet olleet minua unohtaneet. Illalla puhelimeen kilahti viesti parin kilometrin päästä.
“Taisit olla auton huoltohommissa. Kai se oli nyt se polttimo?”
“Joo. Mistä sie sen tiesit?”
“Ärräpäistä päättelin.”