Categories
Yleinen

Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 2

Tämä on villin ja vapaan jatkokertomuksen toinen osa. Ensimmäinen villi osa luettavissa täältä.

Villi ja vapaa lokki – sielumme lintu.

Olemme ohittaneet Norjan rajan ja kaasutamme kohti Tromssaa. Minä poljen kaasua ja kuuntelen kun siiderit sihahtelevat takapenkillä ja radio vaihtaa kanavaa mielensä mukaan. Tie mutkittelee ja maisemat paranevat kilometri kilometriltä. On niin kaunista, että koskee silmään. Meri ja pienet kalastajakylät aallokossa keinuvine puuveneineen aukenevat silmiemme eteen kuin suoraan viikinkien aikaisesta satukirjasta. Vuonot ja vuoret eivät pyytele anteeksi mahtailevaa olemustaan eivätkä vuonojen välistä pirskahtelevat vesiputoukset edes yritä pidätellä tulvaansa. 

Kyydissä matkustavat naisetkaan eivät osaa pidätellä sen paremmin vulvan välistä valuvaa tulvaa kuin puhetulvaakaan. Joudumme pysähtelemään puskapissille tuon tuosta ja juttujen laatu huononee metri metriltä.

– Mikä on Minni-hiiren lempiohjelma? Tartu Mikkiin! Mitä astronautti sanoi luurangolle kuussa? Mitä kuuluu? Mitä joulupukki pelkää eniten? Säkkipimeää.

– En minä saa tätä puhelinta heräämään, ei tässä ole nettiä! Lukee vaan OFFLINE. Ihanku meikän seksielämä! Ihan sama mistä painelee, yksi viisikosta tuskailee.

– Mutta tää meidän kombo toimii kyllä hyvin. Maikki ja Tinsku hoitavat kielillä puhumisen ja autolla ajamisen ja Sipe ja Sandra lukevat karttaa, suunnittelevat reitin ja aikataulut.

– Mitäs Mirkku tekee?

– Se on meidän maskotti.

– On se kyllä passeli siihen hommaan, kun on niin söpö!

Illalla saavumme uupuneina ja satumaisemien kyllästäminä Tromssaan Airbnb-majoitukseen. Ajan oikean talon ohi, sillä pihalla hääräävä hämärän oloinen mies hämää minua. Käyn hakemassa vauhtia naapurin pihalta. Naapurin mies katsoo rekkaria ja virnuilee. Saatan lukea huulilta ”jævla turister”.

Majapaikkamme (tai pikemminkin lukaalin) ovessa on ovikoodi. Yritämme lukea saamiamme ohjeita, mutta koodia ei löydy mistään. Kurkistan kynnysmaton alle ja hihkaisen riemusta. Siellä on kortti.

– Hei onks tää se vapaakortti?

– Ei kun se onkin tän maton hintalappu!

Maikki soittaa isännälle ja selvittää ovikoodia englanniksi. Eipä aikaakaan kun ovi aukenee ja kolmikerroksisen lukaalin koko komeus valkenee edessämme. Parempaa kuin osasimme odottaa. Maisemat eivät suinkaan pahene talomme yläterassilta. Huokailemme ja asetumme taloksi. Mirkku heittää housunsa.

Saan parisängyn kellarikerroksen ihanasta viileydestä, Maikki ja Mirkku valloittavat master bedroomin ja Sandra ja Sipe lastenhuoneet.

Kaupassa käynnin jälkeen otan kameran ja lähden kuvausretkelle tromssalaiseen miljööseen ja ihmettelen aurinkoa, joka ei laske ollenkaan. Ihastelen herttaisia postilaatikoita, tulppaaneja ja lumihuippuisia vuoria kesäisen maiseman edessä. Tarkkailen nälkäisiä lokinpoikasia, trampoliineilla pomppivia lapsia, vieri viereen ahdettuja taloja ja norjankielisiä graffiteja. Naapureita jotka vinkkaavat toisilleen grillausreseptejä aidan takaa. Arki – se on samanlaista kaikkialla.

Kämpillä kerron tytöille, että vain vähän hävetti zoomailla ihmisten pihoja.

– Yritin olla tosi huomaamaton ja maastoutua maisemaan.

– Se varmaan onnistu tosi hyvin tolla tautisella putkella! tytöt kikattavat.

Iltapalan jälkeen alan etsiä fööniä.

– Ei jumalauta taasko se rupee? Mirkku huokaa.

– No kun aina saan käydä vikana suihkussa!

– Mie piilotin sen föönin!

– Mie etin sen vaikka kiven alta! Vai patjanko alle työnsit?!

– Tinsku on kyllä herttasen huvittava tapaus, Mirkku nauraa.

Aamulla herään hyvin nukutun yön jälkeen ja nautin yläterassilla kiireettömästä aamupalasta Sipen ja Sandran kanssa.

– Ihanan raikas vuoristoilma. Miettikää jos joka aamu heräis tällasten maisemien keskeltä.

– Niin, kyllästysköhän tähän koskaan?

– Mie taidan juosta sen kympin. Rita laittoi aamulla tekstaria, että kerranhan täällä vaan eletään. Että saattaa kaduttaa, jos en nyt juokse. Rita on oikeassa. Mahtavaa että on ystäviä, jotka tietää mikä mulle on hyväksi, sanon ja hörppään kahvia.

– Sanoi se myös että näkee miut sielunsa silmin ryntäilemässä lähtöviivalla ja näkee jo lööpit edessään: Eksynyt Norjassa!

– Huippua saada juoksuseuraa! Sandra hihkaisee.

– Mutta päivän kunto on täysi arvoitus, saat mennä menojas jos en pysy perässä, lisään.

Juttelemme ihmissuhteiden kiemuroista, äitiyden haasteista ja tavoittelemisen arvoisista unelmista. Keskustele äityy syvälliseksi, kunnes maskotti ja pelle ilmestyvät auringon eteen. Pian selviää, että Mirkulla ja Maikilla on ollut yötön yö monessakin merkityksessä.

– Just kun olin nukahtanu niin Maikki herätti, että joku koputtaa ikkunaan. Meinasin saada slaagin. Kierrettiin sitten tätä taloa ikkuna ikkunalta ja etittiin murtovarkaita. Arvaa saatiinko unta moneen tuntiin, Mirkku tilittää unisena.

– Ahhahhha, Mirkun on turha haaveilla unesta meidän seurassa. Aina joku föönaa tukkaa tai koputtelee ikkunaan.

– Mutta aika spookia, onneksi en kuullut tonne kellariin mitään, totean.

Aamupalan jälkeen suuntaamme Sipen ja Sandra kanssa Tromssan keskustaan ja ilmoittaudun juoksemaan kympin. Kun saan kilpailunumeron kouraani, alkaa jännittää saman tien. Sipeä jännittää vielä enemmän, sillä hänellä on edessään puolimaratoni. Ilmassa väreilevä tunnelma ja suuren tapahtuman tuntu vievät meidät kuitenkin mukanaan. 

Vielä toistaiseksi hymyilyttää.
Lost in Norway.

Kun olemme kävelleet jalkamme muussiksi kahviloissa, vintageliikkeissä, ravintoloissa ja keskustan kaduilla, pitää vielä jaksaa kävellä kämpille. 

– Ei hele miten myö jaksetaan enää juosta??

Kämpillä alamme Sandran kanssa valmistautua seitsemältä starttaavaan juoksuun. Sipe käy hermona ja menee päikkäreille, mutta tulee saattamaan meidät kisan lähtöpaikalle.

Mikä tunnelma! Aloitamme norjankielisellä lämmittelyllä ja sadat juoksijat pyllistelevät hyväntuulisina ympärillä. Kannatti osallistua jo tämän spektaakkelin takia! Kun lähtölaukaus kuuluu, ampaisemme kadulle. Juoksemme Sandra kanssa ensimmäiset neljä kilometriä rinta rinnan. Jos suu ei olisi auki huohotuksesta, se olisi auki hämmästyksestä.

Norskit nimittäin osaavat tämän homman! Pitkin reittiä on hilpeitä ihmisiä vauvasta vaariin liehuttamassa lippuja, päristämässä rumpuja ja huutamassa kannustushuutoja.

– Heja, heja, veldig fint, bra jobbat!

– Keep going! You have paid for this!

Jossain soittaa DJ jytkettä kajareistaan, osa kannustajista grillaa jäämeren rannalla tai tissuttelee viiniä hienoista laseistaan. Ikimuistoisinta on maaliin juokseminen hurraahuutojen läpi – tunnen itseni kuninkaalliseksi. 

Unohtumaton on myös pikkusiskon soitto 500 metriä ennen maalia.

– Tere, etkö oo vielä maalissa?!!

– NO EN! (lääh puuh lääh puuh)

– Mitäs sie sitten vastaat puhelimeen?

– En tiiä huvikseni (lääh puuh lääh puuh LÄÄH PUUH)

– No onko rankkaa??!

– Mitä veikkaat vittu ON!!! (tuut tuut tuut tuut)

Täsmälleen saman keskustelun kävimme, kun työnsin esikoistani maailmaan. Mutta täytyy sanoa, että molempien suoritusten jälkeen olin yhtä ylpeä itsestäni.

Juoksuaikani on tunti ja rapiat, Sandra panee yhdeksän minuuttia minua paremmaksi. Otamme palautusjuomat ja lähdemme taivaltamaan kämpille. Kadulla huudan ruotsiksi kahdelle pulloja keräävälle pikkupojalle, että täällä on tyhjä tölkki. Pojat kääntyvät ja katsovat kaulassa roikkuvaa mitaliani.

– Har du sprunget?

– Ja, jag sprang tio kilometer, vastaan ruotsiksi.

– Veldig fint!

Nyt varsinkin hymyilyttää.

Illalla jomottaa, mutta alamme laittautua Tromssan yöelämää varten. Yritän kiriä kiinni kaksi päivää tissutelleita Mirkkua ja Maikkia, joita kiinnostaa juoksun osalta vain yöjuoksut. Yhtäkkiä Mirkku alkaa valitella kurjaa oloaan ja sanoo, ettei hänestä ole baariin lähtijäksi. 

Yhdeltätoista lähdemme suurin elein baariin ja tilaamme jumalattomat kolpakot. Joku mies kysyy norjaksi, saako hän ottaa meidän vierestä tyhjän tuolin omalle seurueelleen.

– Ja ja, du kan ta det, vi behöver inte det, vastaan.

Pian mies tulee ja kysyy, saako hän ottaa toisenkin tyhjän tuolin. Maikki on tapansa mukaan kärppänä askeleen edellä ja ojentaa miehelle kolmannenkin tuolin.

– You can take this as well!

Ja niin nauru yhdistää pohjoismaalaisia.

Emme malta kaljoitella pidempään, sillä haluamme todistaa Sipen maaliintuloa. Pian todistamme hurjaa mylvintää ja urheilujuhlan tuntua eikä aikaakaan kun Sipe suuntaa maalia kohti. Maikki huutaa äänensä käheäksi. Aikaa meni reilusti alle kaksi tuntia – ei mikään turha likka. 

Yhtäkkiä iskee väsy ja joka paikkaa kolottaa. Päätämme mennä nukkumaan. Se siitä hurjasta yöstä.

Kun pääsemme kämpille, käyn kurkkaamassa Mirkkua. Katson serkkuani, joka nostaa päätään sängystä.

– Oot sie alasti?!

– Mitä? Jumalauta kaikki muut on käyny kysymässä mikä olo ja Tinsku kysyy oonko mie alasti! Mirkku huutaa toisille.

– No kun näytti siltä. Se vointi olis ollu seuraava kysymys.

Luulen että uni tulisi pian, mutta käyn ylikierroksilla. Herään koiranunestani kello 03.18, kun joku koputtaa ikkunaan. Murtovaras? Pulloja hamstraava pikkupoika? Hämärähemmo jonka näimme perjantaina? Paikallinen trolli?? Nukun loppuyön katkonaisesti. Aamulla kauhistutan muita kertomalla kauhutarinani.

– Se on varmaan se hiipparimies perjantailta! Pitäskö meidän kertoa näille talon omistajille? tytöt pähkäilevät.

– Jos laitatte viestiä niin mies oli tukevahko ja kaljuhko, sivuilla lyhyt tumma tukka. Musta t-paita ja harmaat shortsit, kuvailen jäpikkää.

– Kyllä se oli hoikka ja tuuheatukkainen. Valkoinen t-paita ja mustat verkkarit, Sandra tulee väliin.

– Nyt en enää ihmettele miksi ihmiset menee poliisikuulusteluissa sekaisin! pyörittelen päätäni.

Aamulla Mirkun vointi on huonontunut, joten teemme koronatestin. Se näyttää saman tien plussaa.

– Sillä lailla, tämä tästä puuttuikin.

Pian järkytymme lisää, kun saamme sähköpostiin kuvia juoksutapahtumasta.

– AHHAHHAHH, aivan järkkyjä kuvia! Mikä hikinen pulla!!! Tuon näkösenäkö mie oon juossu kaikkien niitten viikinkien ohi! En kestä!! parahdan.

– Mie näytän trontosaurukselta! Sandra huutaa.

– Ens kerralla pitää olla tukka paremmin, voivottelen.

– Miun tukassa ei ollu vikaa, mutta pitäs vähän saada laihdutettua. Ja maaliin tuloa pitäs harjoitella enemmän, Sandra toteaa.

– Että näitä meinaatte parantaa seuraavaan kisaan! Millään muulla esim. juoksukunnolla ei ole väliä! Sipe tukehtuu omaan nauruunsa.

– Miten työ muut muuten ootte onnistunu tiputtamaan kiloja? Pitäs muutama saada veke, Sandra kyselee.

– Röökin poltolla, hyvin on lähteny!

– Suosittelen suolistosairautta.

– Yöjuoksuilla. Kun käy ylikierroksilla niin häviää nälkä ja unet.

– Että valihepa niistä!

Seikkailu (tai paremminkin sikailu) jatkuu seuraavassa jaksossa. Päätösjaksossa selviää, missä oli parhaat bileet ja miksi tulomatka oli hiljaisempi kuin menomatka.

Osa 3 luettavissa täältä.