– Aja sinä. Päähän koskee, ukko sanoi ja kipusi Volvon etupenkille.
Mikäs siinä. Joskus tosin kadehdin niitä pikkurouvia, jotka saivat automaattisesti istua pelkääjän paikalle. Kun käänsin koslan anoppilan pihasta kohti aamuauringon kirkkautta, alkoi välittömästi laulattaa.
– Voisko ihanammin päivän enää alkaa, oisko ihanampaa aamua kuin on tää…. hoilasin ja painoin kaasua.
– Ei tätä, ei jaksa, ukko örisi.
Tämähän hyvin alkaa, ajattelin ja muistutin rakasta aviomiestäni, että luvassa olisi sentään syksyn paras viikonloppu! Lapset ja lemmikki oli ripoteltu hoitoon eri puolille Pohjois-Karjalaa ja saisimme viettää laadukasta parisuhdeviikonloppua.
Noh, kahden kesken emme tosin saisi olla kuin yöllä, sillä koko pitkän päivän seurassamme olisi parisenkymmentä sukulaistani ja sukulaissieluani. Jo perinteeksi muodostunut syksyinen sukuvaelluksemme oli muuttunut kansanvaellukseksi. Tällä kertaa mukana olisi uusia tulokkaita, sillä serkut ja tädit tuppasivat vaihtamaan tuon tuosta mielitiettyjään. Mikäs sen parempi paikka ottaa miehestä mittaa kuin Kolin kivikot ja kierot kinttupolut!
Aikeenamme oli kiertää Herajärven kierros Kolin kansallispuistossa. Aloittaisimme patikoinnin Ukko-Kolilta ja suuntaisimme parisenkymmentä kilometriä kohti puolivälin mekkaa, Kiviniemeä. Reppuihin oli sullottu kahden päivän eväät, vaihtovaatteet ja muut tykötarpeet laastareista liukuvoiteisiin.
Hotelli Kolin aulassa kohtasimme muut sissit sovitusti kello yhdeksän.
– Arttu, tässä on siun serkku Tinsku, enon vaimo aloitti.
– En minä nyt niin paljon ole vanhentunu, että esittelyjä kaipaisin! kapinoin.
Kun lähtönaurut ja ensimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, oli aika heittää reput selkään ja ottaa ensimmäinen askel kohti yhteistä tavoitetta. Tänä vuonna kulkisimme Herajärven kierroksen myötäpäivään. Peräkanaa tallustellessamme katseeni kiinnittyi puolisoni loittonevaan selkään ja pullisteleviin pakaroihin. Alkoi laulattaa:
– Sä oot minun kartta ja kompassi, eksyn jos et jää siihen viereeni…
– Elä taas alota, ukko ärähti.
Ehdotin josko rakkaani lähtisi kiertämään Herajärveä vastapäivään, niin sopu säilyisi. Päädyimme vaihtamaan tarpomisjärjestystä. Jo vain kulki askel ja juttu – emmehän olleet nähneet serkkujen kanssa vuosiin. Päivän polttavissa puheenaiheissa vilahtelivat niin hampaiden oikomishoidot, gradunteko, matolääkkeet kuin katalat äitipuolet.
Jossain kohti alkoi sataa tihuttaa. Serkku sääli suht tuoretta poikaystäväänsä, jonka sadevermeet olivat jääneet himaan. Siskoni tarjoutui pelastavaksi enkeliksi ja lupasi ottaa vehkeettömät oman sadeviittansa alle.
– Jos ette tienneet, niin meillä on täällä joka vuosi ohjelmassa parinvaihtoa, heitin.
Etelän nulikka ei säikähtänyt vaan alkoi nauraa. Tästä kaverista olisi selkeästi talvelle jätettävää!
Ensimmäinen nousu kohti Mäkrävaaraa koitti aiemmin kuin uskalsin pelätä. Puolessa välin rinnettä säkenöi silmissä ja henki uhkasi paeta jokaisesta reiästä ja rööristä. Oli pakko istua ja heittää reppu pöpelikköön. Ihan kuin olisi kiviä kantanut. Samassa tajusin, että olin kuin olinkin kantanut kaiken painavan kahden hengen juomista lähtien.
– Mikä helevetin sherba minä sulle oon! huusin ukolle.
– Minähän sanoin lähtiessä hotellilla, että vaihdetaan reppuja, mutta ei rouvalle kelvannut.
– No nyt kelepaa!
Ja niin nousu jatkui. Ja jatkui ja jatkui. Yritin ajatella kylmää olutta, jonka illalla kumoaisin kitusiini. Vastaan kipitti hyväntuulinen pariskunta, joka tervehti reippaasti. Helppohan se on alamäessä hymyillä.
– Tervehtisin jos jaksaisin, sisko puuskutti ja veti itseään karahkasta ylöspäin.
Vastaantulijat jäivät kikattamaan.
– Oliko nuo niitä oikeita vaeltajia? Niillä oli ihan oikeat rinkat, rivistä kuiskailtiin.
– Joo, myö ollaan edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä, sisko valaisi.
Havukanahossa nautittiin ensimmäiset eväät. Jo vain maistui Reissumies hyvälle, joskin kaverin munaleipä tuoksahti vielä paremmalta. Kahvi oli puolestaan sellaista kuraa, että kummitätini joutui jakamaan omastaan.
Kun matka jatkui, ehdottelin sinkkuna elävälle viriilille tädillemme, että laittaisi Tinderin päälle.
– Elä laita. Sille voi olla syynsä, jos täälläpäin tulee sinkkuja vastaan, sisko pohti.
– Voisi sitä silti vähän vilkaista, ehdotin.
Tiedä mikä Havukanahon ajattelija löntystelisi vastaan!
Näköalat vaihtelivat henkeäsalpaavista vaaramaisemista sammaleen peittoamiin satumetsiin. Noin seitsemän kilometrin päästä saavuimme Lakkalaan. Satoi jo reilusti ja sisko kaivoi vaaleanpunaisen sadeviitan reppunsa uumenista. Pian todistin, kuinka pinkki pallero lyllersi menemään kyykkykävelyä eteenpäin. Hahmo irvisti ja örisi verkkaisesti mennessään.
– Munamies! yritimme arvuutella.
– Ei.
– Muumien mörkö!
– Joo!
– Kato toisella meni oikein!
Sitten olikin aika palastella. Virittelimme nuotion ja kaivelimme kyrsää esiin. Tai toiset kaivoivat – minä huomasin kaivelevani muussia. Jotakin pahaa oli tapahtunut tofunakeilleni. Vedin paketin puukolla auki ja näytin herkullisen näköistä lounasta siskolleni, joka niin ikään kasvissyöjänä tungetteli saaliinjaolle.
– Hyi hele, näyttää ihan koiranruualta! En syö.
– Vähän sipruina, mutta ei vaikuta makuun. Päiväyskin on menny neljä päivää sitten, mutta eikun ääntä kohti, kannustin.
– Ootko tosissas?! Saat kyllä syödä keskenäsi.
– Kyllä on tarkkaa.
– Tuo käyttää kaksi kuukautta vanhat kermaviilitkin, sisko kieli muille.
– Kai sen nyt haistaa ja maistaa, mitä voi syödä! puolustelin ja jatkoin:
– Muistelepa, kuka vuosi sitten unohti meidän nakit kokonaan jääkaappiin. Pikkasen oli näläkä kävellessä.
– Onko tää joku kosto?!
Kyrsien loimutessa avotulella huomasimme tuttujen hahmojen lähestyvän leiriämme. Olimme sopineet, että jalkavaivaiset tai muuten vaan laiskemmat kävelisivät lyhyemmän reitin meitä vastaan Kiviniemestä käsin. Tuttujen naamojen seassa pilkotti yksi uusi kasvo. Oli aika ottaa perinneleikki kehiin ja testata tulokas. Kaivelin valkoisen nenäliinan taskustani ja levitin sen huolellisesti pöllile. Sitten istuin paperin päälle.
– Kysymys kuuluu: mikä tämä on?
– Mustaa valkoisella.
– Tahroja paperilla!
Mielenkiintoisia ehdotuksia alkoi sadella ilmaan, mutta yksikään ei osunut maaliin. Oli aika kertoa oikea vastaus.
– No tietenkin rako valkealla!
Naurunremakan keskeltä alkoi kuulua soraääniä.
– Sulla oli housut jalassa, ei tuo ollut mikään rako! Nyt sama arvoitus kehiin ja ilman housuja! joukko mylvi.
Mitä serkumpi, sen herkumpi?
Matka jatkui ja rytyytimme menemään letkeissä tunnelmissa. Uudet sielunsissit toivat uutta puhtia talsimiseen, mutta jutut huononivat entisestään. Maisemat vaihtelivat kivisestä mäntymetsästä saniaiskeskittymiin. Maasto oli niin epätasaista, että oli pakko katsoa joka askeleella jalkoihinsa.
– Vielä kaksi askelmaa, niin me huipulla ollaan… Eiks se ookkin outoo et nyt yhdessä kuljetaan? aloin laulaa siipalleni.
– Minä sinut huipulle vien, kun aittaan päästään, ukko uhkasi.
Oho!
Hieman ennen Kiviniemeä piti ylittää Sikosalmi vetolautan avulla. Minun käskettiin seistä lautalla kuin tikku paskassa. Ukko epäili, että vetelisin vääristä naruista, mikä tietäisi koko komppanian joukkotuhoa. Ensi vuonna päätimme ottaa aikaa ja kilpailla siitä, mikä joukkue olisi nopeimmin vastarannalla.
Loppurutistuksen jälkeen näimme, kuinka Kiviniemen kodikas pihapiiri avautui eteemme koko komeudessaan. Lohi loimusi avotulella ja isäntä oli meitä portailla vastassa kädet lanteilla. We did it!
Pian Kiviniemen tupa täyttyi nälkäisistä, mutta nauravista suista. Kipeimmät lihakset löytyisivät taatusti vatsasta reissun jälkeen!
Saunan ja hyisen pulahduksen jälkeen louskutimme leukojamme vielä navetassa takkatulen loimussa ja nauroimme vähän lisää. Sitten hiivimme ukon kanssa aittaan ja aloin jo malttamattomana odotella päivän loppuhuipennusta – huipulle pääsyä. Samassa soi kuitenkin miehen puhelin. Kuulin miten intopiukea isäni vaahtosi puhelimen toisessa päässä ja höyrysi uudesta bisnesideastaan. Puhelu kesti ja kesti ja ideat kaikuivat korviini, vaikkei kaiutin edes ollut päällä. Miehen naamasta näki, että se oli niin naitu väärään sukuun. Jollain pervolla tavalla sen kuitenkin täytyi nauttia meidän seurasta.
Kun puhelu loppui, totesin ukolle pääseväni huipulle omin avuin. Käteni hapuilivat jotakin kovaa ja kun ne viimein tarttuivat isoon ja jäykkään kaluun, levitin jalkani. Ai että miten helpolta kerrossänkyyn kipuaminen tuntuikaan vaaralle nousemisen jälkeen!
Miten sujui päivä 2? Se selviää seuraavassa jaksossa!
Jännittävä jatko-osa luettavissa täältä: Huippua kohti – osa 2