Koska Aikku jakoi julkisesti nolon kauppakokemuksensa Noloja hetkiä (n)outopisteellä, aion jatkaa aiheesta. On vain hieman vaikea päättää mistä kirjoittaa, sillä häpeälliset hetkeni marketeissa eivät ole yhden käden sormilla laskettavissa.
Muutama vuosi sitten asioin isossa joensuulaisessa tavaratalossa, kun iski pissihätä. No eipä hätiä mitiä, vessat olivat muutaman metrin päässä. Työnnyin invavessaan, koska ne ovat niin mukavan tilavia ja ilmavia. Jo pöntöllä istuessani kiinnitin huomioni naruun, joka roikkui kauniisti katosta ja hengaili kutsuvasti käteni ulottuvilla. Päättelin loogisesti, että nyörin täytyi olla helpompi tapa huuhdella vessa, sillä liikuntarajoitteiset eivät välttämättä taipuisi painamaan oikeaa huuhtelupainiketta.
Samalla kun kiskoin housuja jalkaani, en voinut enää vastustaa kiusausta vaan vetäisin mysteeriköydestä. Tuskin olin kunnolla ehtinyt nykäistä, kun show-time pärähti käyntiin. Hälytyskellot ja sireenit alkoivat ulvoa tavaratalon joka tuutista ja tötteröstä ja pian erotin vessan ulkopuolelta juoksuaskelien ääniä.
Koskaan en ole vetänyt housujani niin nopeasti jalkaani. Livahdin ovesta ulos loivin liikkein ja pääsin käytävään juuri, kun myyjä juoksi vessaa kohti henkihieverissä.
– Täältäkö se hälytys tuli?
– Jaa-a, en ole kyllä varma. Saatoin ihan vahingossa hipaista sitä vessassa notkuvaa narua, mutta olisi kyllä aika outoa, jos se laukaisisi tällaisen yleisen hätätilan.
Opetus numero 1: Ei kannata sörkkiä sormillaan jokaista nätisti notkuvaa uloketta.
Kolme viikkoa sitten perjantai-iltana köröttelimme lasten kanssa mökille ja päätimme pysähtyä matkan varrelle jäävään S-markettiin. Opastin lapsia, että karkit pitää valita nopeasti, sillä kissa odottaa autossa ja äiti ei enää jaksa hengailla kaupassa pitkän päivän päätteeksi. Käskin isompien vahtia pienintä karkkihyllyn edessä, kun kävin noukkimassa itselleni linssejä, jugurttia ja omenasiiderin.
Kun pääsin takaisin namuhyllylle, pienin tunki kaksin käsin suuhunsa pinkkejä sieniä.
– Mitä sulla on suussa?! kauhistelin vaikka nauratti.
– Hampaat.
Suun tyhjettyä ja nallekarkkien solahdettua pusseihin aloimme köpötellä kohti kassoja. Huokaisin, sillä jono oli melkoinen, vaikka kello oli jo kuusi. Siinä jonon jallittaessa sanoin lapsille, etten jaksa odottaa. Että tuossahan on itsepalvelukassat vapaana.
– Huutakaa JEEEE, saatte iskeä tuotteita piippariin!
Siirryin itsepalvelupisteelle kolme kääpiötä perässäni ja työnsin ensitöikseni siiderin viivakoodinlukijan alle. Kassa tilttasi välittömästi ja kehotti kutsumaan myyjän paikalle. Käskin lapsia siirtymään seuraavalle itsepalvelukassalle. Kun iskin siiderini piipparin alle, tämäkin masiina meni jumiin.
– Jumalauta, mikä tässä maksaa?! manailin.
Viereisen kassan täti piippaili tuotteitaan vaivatta ja sulloi ne tyytyväisenä kassiin. Tädin lähdettyä ryntäsin tälle todistetusti toimivalle kassalle, mutta eipä aikaakaan, kun sekin blokkasi. Suusta pääsi ärräpää ja kehotin lapsiani suuntaamaan takaisin megapitkän jonon päähän.
– Nyt se on lapset nähty. Vaikka tekniikka kehittyy, niin kone ei koskaan korvaa ihmistä.
Jonostani pälyilin, kuinka muutama epätoivoinen kanssakaupustelija yritti kokeilla onneaan itsepalvelukassalla, mutta kassat huusivat edelleen myyjiä. Siinä jonossa sitten kun oli aikaa ajatella ja koska edelleen puristin kylmää siideritölkkiä kourassani, tajusin, miksi koneet tyssäsivät. Loogista päättelykykyäni tukivat itsepalvelukassojen vieressä seisovat kyltit, joissa luki kissankokoisin kirjaimin: EI TUPAKKA- TAI ALKOHOLITUOTTEITA.
Opetus numero 2: Alkoholista ei koskaan koidu kuin harmia.
Pari viikkoa sitten liikuin työasioilla Citymarketissa, kun bongasin kaupan käytävällä äänestyspisteen. Ajattelin hetken mielijohteesta hoitaa kansalaisvelvollisuuteni pois alta, jos pääsisi varsinaisena vaalipäivänä esteitä kertymään. Jonoakaan ei ollut.
Äänestyslipukettä käteen vetäessäni kysyin vaalivalvojilta, voinko kontiolahtelaisena varmasti äänestää tällä äänestyspaikalla, joka sijaitsi Joensussa. Totta kai, kuului vastaus. Matkalla koppiin tajusin, etten ollut lainkaan varma, ketä aikoisin äänestää. Päätös alkoi kuitenkin itää koppiin päästyäni. Nyt tarvitsisin enää numeron. Katselin seinälle kiinnitettyä ehdokaslistaa ja aloin liu’uttaa siinä sormeani. Paniikki – ei yhtään tuttua nimeä! Minne kaikki ehdokkaat olivat hävinneet? Yritin epätoivoisesti bongata tuttua nimeä jokaisen puolueen listoilta – ties vaikka olisi loikannut!
Kohta tajusin, että listan otsikkona kirkui isolla Ehdokkaat Joensuussa. Mistä hiivatista tietäisin oman ehdokkaani numeron? Puhelin oli kyllä laukussani, mutta sen käyttö olisi varmasti kiellettyä näin virallisessa tapahtumassa. Eiväthän oppilaanikaan koetilanteessa saaneet luntata puhelimesta apuja? Alkoi kuumottaa, sillä otin viettänyt kopissa jo kotvasen. Hassua sinällään, etttei minulle tuota minkäänlaista ongelmaa esiintyä satapäiselle yleisölle, mutta pienessä kopissa muiden katseiden ulottumattomissa alkaa pukata hikeä. Kopin ulkopuolelle alkoi kertyä jonoa. Nyt oli tehtävä jotakin. Etsin listalta vihreän puolueen ja raaputin kyseisen puolueen listalta randomilla numeron lipukkeeseeni.
Autossa tajusin, että olisi ollut sama äänestää kirkkovenettä tai Mustanaamiota. Ääneni diskattaisiin, sillä en voisi kontiolahtelaisena äänestää joensuulaista.
Kotona iski paniikki – entä jos olin antanut ääneni kontiolahtelaiselle persulle??!!? Isi olisi ylpeä tyttärestään, mutta kyllä menisi yöunet. Aloin kiivaasti googlettaa raapustamaani numeroa. En tietenkään muistanut numeroa oikein, joten jouduin ensin googlaamaan randomehdokkaani nimen ja kun olin saanut nimen kautta selville numeron, aloin googlata numeroa. Valahdin kalpeaksi. Numero todella kuului persulle!! Kun jaksoin keskittyä ja klikkailla eteenpäin, huokaisin helpotuksesta, sillä ehdokas oli joku etelän hedelmä. Lähempi googlettelu ja tutkiskelu osoitti, että olin äänestänyt tyhjää. Niin isoa numeroa ei kontiolahtelaisissa vaaliehdokkaissa ollut olemassakaan.
Työkaveri ihmetteli samana iltana, eikö kopissa ollut kirjaa, jossa oli lueteltuna kaikkien kuntien ehdokkaiden nimet. Että hän oli äänestänyt opuksen avulla. Mietin hetken.
– Nyt kun mainitsit asiasta, niin valokuvamuistiini on jäänyt sellainen opus. Siellä se vinosti pötkötti pöydällä.
Kylläpä vitutti äänestää tyhjää. Kunpa olisin edes sen kirkkoveneen piirtänyt niin olisin sentään kantaa ottanut.
Hetkeä myöhemmin sain ottaa konkreettisesti kantaa, sillä kädessäni oli leipä ja leipäveitsi. Kun olin leikkaamassa itselleni leivästä palasta, jurskaisin veitsellä etusormeeni ja rääkäisin. Juoksin vessaan paikkailemaan itseäni, kun matkalla huomasin miehen makaavan sängyssä selällään ja pläräävän puhelintaan mielenkiintoisena.
– Mitäpä löytyy? kyselin.
– Vaalikonetta täyttelen, että varmasti tietäisin ketä äänestän, mies virnuili.
– Pitääkö vielä vittuilla ja kääntää veistä haavassa?! kysyin.
– Ihan ite tuossa ittees äsken puukotit.
Pian mies iski kehiin vertauskuviaan.
– Siun kanssa eläminen on kyllä sama kuin eläisi laavalampun kanssa.
– Laavalampun?
– Niin, yhtä ennakoitavissa.
Opetus numero 3: Ihan sama äänestätkö vai etkö, maailma ei muutu mihinkään.
Kuumottavat kauppareissut eivät suinkaan olleet tässä! Lue kuinka Tinskulle kävi, kun hän lähti ostamaan remonttireiskalle kahtena aamuna kaljaa: Kultainen suihku