Categories
Yleinen

Hei me mökkeillään! Armottomia aikatauluja ja liian nokkelia naperoita.

Kesäkuun alussa Tinsku kutsui Whatsappi-ryhmämme mökkeilemään. Yhdellä oli mahatauti, toisella töitä ja kolmas jättäytyi pois koska “liian pitkä matka yhden illan takia”.

Meni perinteisesti. Oli sovittu treffit kahdeksi. Kymmentä vaille kaksi yksi ilmoittaa, ettei ole päässyt lähtemään. Ensimmäiset pääsevät lähtemään kello 14.20 ja kolmelta emäntä kertoo kääntyvänsä takaisin hakemaan vettä ja bensaa. 

Itse en panikoi saapumisaikaa, sillä mukaani lähtevän perilliseni työaika loppuu vasta neljältä, vaan viemisiä. Viestiketju on täyttynyt kuvista kätevien emäntien leipomisorgioista: pullaa, piirakkaa, pitsaa, toisenlaista piirakkaa, salaattia, kolmatta piirakkaa, toista salaattia… 

Ahdistavaa. Mitä helvettiä minä sinne veisin? Leipominen tässä vaiheessa kesää ei ole vaihtoehto (täältä voi katsoa miksi) ja Mervi on ehtinyt jo ostaa hedelmiä ja juotavia ja ilmeisesti lähikauppansa tyhjäksi. Jotain pitäisi viedä, mutta tulossa olevilla eväillä järjestäisi jo pienen raksan työmaaruokailun. Lisäksi viemisten pitäisi mielellään olla sellaista, että mukulat eivät sihisisi sokerihumalassa koko iltaa ja linjojaan vahtaavat mammat olisivat myös tyytyväisiä.

Kotoa lähtiessäni vilkaisen viestit. Paula epäilee ajaneensa ohi ja kyselee ajo-ohjeita. Perille ensimmäisenä ehtineet tiimiläiset kertovat, että pitää kääntyä maitolaiturin kohdalta. Niitähän ei matkalla olekaan kuin viisi. Vaikka Paulan suunnistustaito on huimasti parempi kuin Tinskun, joka eksyy Lieksan kiertoliittymään, useamman kerran peräkkäin, katsoo Varpu parhaaksi aloittaa alusta: “Millä tiellä sie olet?”

Kajaanintielle kääntyessäni puhelin hälyttää. Paula. 

“Moi Paula! Haloo? Kuuluuko? Kuuluuko mitään? Huhuu!?!?”

Päätän puhelun ja kohta Paula soittaa uudelleen. 

“Moi”

“Moi, nyt siekin kuulet  miut. Mie siut yhdistin tuohon isoon kaiuttimeen. Menee hienosti!”

Ei Paula pelkkiä kuulumisia kysele, pyytää koukkaamaan kotiinsa unohtuneen salaatin.

“Joo, toki. Selvisitte perille? Tartteeko jotain vielä?”

“Joo, selvittiin, vaikka me oltiin ihan varmoja, ettei täällä ennen näin paljon peltoja ole ollu! Ja joo, ei tarttee ku levitettä jos toisit.”

Löydän mökille ilman ylimääräisiä ajo-ohjeita ja ajamatta kertaakaan harhaan. Olenhan käynyt mökillä kerran jos toisenkin! Varmuuden vuoksi olen hiljentänyt kaikkien risteysten kohdalla lukemaan tienviittoja, vaikken muista edes osoitetta.

Sen sijaan jokaiseen monttuun en ole tajunnut hiljentää. 

Mökillä odottaa joukko huppareihinsa kääriytyneitä muumioita. Hyttysmyrkkyä olisi myös voinut kaupasta tuoda, mutta nyt saavat tyytyä salaattiin.

“Tässä tää salaatti. Ravistettuna, ei sekoitettuna.” 

Melkein kuin olisin itse jotain tuonut!

Pullaa?

Yltäkylläisen päivällisbuffetin jälkeen alamme elää todeksi suomalaista kesälomakuvastoa. Lapset räpiköivät rantavedessä, isommat hilaavat venettä kaislikkoon. Aikuiset laskevat laiturilta päitä, nostelevat sinihuulisimpia lämmittelemään, haaveilevat drinkistä. Alkoholilla tai ilman. Kofeiinikin riittäisi!

Yksi lapsista ei tiedä haluavansa uida, mutta ui sitten kuitenkin vaatteet päällä äitinsä suosiollisella avustuksella.

Tähän idylliin ilmestyy Lotan puoliso noutamaan perhettään. Mies istutettaan kahvipöytään ja tarjolle nostellaan sen seitsemän sorttia makeita. Kansia raotellessa käy ilmi, että jälkikasvu on jo käynyt tuhoamassa osan leivonnaisista. Eipä silti, jäljellä olevilla herkuilla saisi helposti pyöritettyä keskivertokahvilaa kokonaiset kolme päivää. 

Mies vaikuttaa häkeltyneenä silmäillessään tontilla viuhahtelevia pellavapäitä. Ei niitä tällä kertaa ole kuin kahdeksan, nuorin kaksi vee ja vanhin 14-vuotias. Mutta kun liikkuvat vaan niin sukkelasti ja hävittävät vaatteitaan matkan varrella!

Uimapuku on laitettu kuivumaan!

“Kenen kukakin näistä on?”

Olen salaa ylpeä, että osaan tällä kertaa sekä osoittaa omani sijaintipaikan että nimetä lapseni. Selityksemme pienokaisten sukulaisuussuhteista ja perhekunnista ei miehen ilmeestä päätellen juurikaan selkeytä, mutta keskustelu ajautuu perheenlisäykseen.

“Ei kestä kyllä miun kroppa enää.”

“Miulla kestäs kyllä kroppa, mutta ei ehkä pää.” 

Tinskun tarkkaavainen esikoinen iskee heti kiinni.

“Alapää?” 

“Eiku yläpää. Petralla ei kestä alapää.”

Lotan puoliso yskii raparperipiirakkaansa vahakankaalle. Onneksi sitä on vielä lisää.

Illan edetessä väki vähenee ja pidot… tuota noin… etenee. Teinit tuijottavat puhelimiaan ja kihertävät. En viitsi valittaa, sillä ovat uineet koko päivän ja vahtineen siinä sivussa myös pienempiään. Huomattavasi onnistuneemmin kuin minä, joka olen hukannut sisätiloissa vessareissun ajaksi vastuulleni sälytetyn taaperon. 

Tinskun esikoinen ei ole enää vahdittavissa, mutta veemäinen se oman vesselini mukaan on. 

“Se kiusas meitä koko ajan! Heitteli hiekkaa ja räiskytti vettä naamalle!”

“Jaa.” 

Ihan kuin tyttö ei olisi siihen kotona tottunut! 

Nukkumaanmenoaika alkaa olla ajankohtaista, mutta tällä kertaa en ahdistu vastaanhankaavista vekaroista tai pedeistään pakenevista palleroista, sillä olen virallisesti vastuussa vain siitä teinistä, jonka nukkumaanmeno sujuu itsestään. Liian myöhään, mutta itsestään.

Tinskun kuopus keikkuu tuolilla ja katselee minua veikeästi.

“Aikku, mikä sie oot miulle?”

“Kummitäti. Sellanen haltijakummi.”

“Aa, siulla on kolme toivomusta”, kummityttäreni sisko valistaa pikkusiskoaan.

“Voisit sie tehdä vielä vauvan?”

Ei kai tämä nyt ollut yksi toive!?

 “En oikeestaan, ku miulla on jo kolme.”

“Voisit sie vielä yhden.”

Mikä ihmeen krooninen vauvakuume näitä Tinskun pienokaisia koettelee? (Kts. mm. täältä ja täältä.)

 “Kun ei ne mahdu autoon sitten.”

 “Ostat isomman auton.”

Epäilen häviäväni keskustelun, vaikka vetoaisin finanssitilanteeseemme sekä lähikoulumme henkilökunnan mielenterveyteen, joten kehotan lasta etsimään hammasharjansa.

Samassa Tinsku tanssahtelee teinien makuuhuoneesta: 

“Haa! Ne sano, että mie näytän meistä nuorimmalta! Etten ole päivääkään vanhentunut tosta kasiluokan kuvasta!”

Yhdeksään mennessä aivan pienimmät ovat unessa. Tosin myös Paula on viipynyt taaperonsa nukuttamishommilla jo huolestuttavan pitkään. Niin tuppaa käymään yhä useammin illanvietoissamme…

Tinsku sen sijaan aloittaa käskytysvaiheen.

“Nyt mene nukkumaan.”

“En mie nyt ihan vielä. Juoma kesken. “

“Mikä juoma? Mitä sie juot?”

“Tonicia”

“Enkö minä sanonut, että sitä ei juua!”

“Otin jo kaks tuntia sitten! Mutta tämä on pahaa.”

“Niinpä! Nyt nukkumaan!”

“Eipä siinä.”

“Siun pitäs olla jo nukkumassa!”

Lapsi katsoi äitiään raivostuttavan rauhallisesti. Isänsä geenejä.

“Pitäskö avata lager?”

Epäselväksi jää kumman on tarkoitus avata lager, mutta kun nassikat vihdoin nukkuvat ja selviydyimme saunaan, sihahtaa jokaisen rouvan kädessä lager. 

Yksi mutsi ja kymmenen kakaraa. Vesillä. Respect.

Aamulla Tinskun lapset hiipivät hiljaa olohuoneeseen, mutta oven sulkeuduttua kersat viis veisaava volumitasoista tai haltijatarkummin kauneusunista. Kummityttö virnuilee veljensä kainalosta.

Sitten en tiedä mitä tapahtuu, mutta kohta minut on karkotettu patjaltani ja paikalleni on peitelty nukkevauva. 

Laitan kahvin tulemaan ja suuntaan huussiin kummityttö kannoillani. Arvelen tytöllä olevan vessahätä. 

“Mene vaan sie”, tyttö hymyilee. Aivan liian viattomasti.

Kannikat ehtivät tuskin koskettaa istuinta, kun tuo yliluonnollisen ystävällinen hymy muuttuu irvistykseksi, pirpana tempaisee huussin oven kiinni, haka kilahtaa ja räkätys loittonee mökille päin.

Sadasosasekunnissa palaan 12 vuoden takaiseen muistoon, jolloin oma taaperoni lukitsi meidät naapurin ulkosaunaan. Siellä pakoreittinä toimi sentään ikkuna. Ainoa aukko huussissa ei houkuttele. Tällä kertaa minut pelastaa se, ettei pikkulikan pituudella yletytä säppiin. 

Kotimatkalla yritän udella tyttäreltäni vanhentaako minua hiusten väri, uurteet silmien ympärillä vai lyhyeksi jääneet yöunet. Mikä on se taika, jolla Tinsku säilytttää nuorekkuutensa?

Tyttäreni pyörittelee silmiään luvattoman pitkien ja tummien ripsien takaa: “Joo, se sekos ihan täysin, kun sanottiin, että se näyttää nuorimmalta.”