Sattumaa vai ei? Aamulla kun kävelen keittiöön surkeasti nukutun yön jälkeen, löydän vuosia sitten maalaamani norsutaulun keittiön lattialta. Se on yön aikana pudonnut seinältä. Maalasin surullisen norsun vuonna 2022, kun uin syvissä vesissä. Nimekseen taulu sai Elon paino. Useampikin ystävä on norsua yrittänyt ostaa, mutta en ole sitä pystynyt myymään.
Nyt kun olen jälleen yrittänyt haukkoa happea tumman veden päällä, seinältä pudonnut taulu saa minut purskahtamaan itkuun. Samaan aikaan Pitkä mies hiipii makuuhuoneesta tukka pystyssä silmiään hieroen. Sanon hänelle, että pudonneen taulun täytyy tarkoittaa jotakin. Että tämä on viesti. Pitkä mies siristää silmiään ja purskahtaa nauruun. Hän takeltelee, ettei vielä pysty tätä viestiä analysoimaan, mutta levittää kätensä. Uppoan hänen syliinsä ja otan tiukasti vyötäisiltä kiinni. Vuorotellen nauran ja itken hänen lämpimässä rutistuksessaan.
Kahvikupillisen jälkeen Pitkä mies vilkaisee paikaltaan pudonnutta ja toteaa, että maalaus on ovelle päin. Itku ilmoittaa taas itsestään.
– Onkohan iskä käynyt täällä yöllä? Se sanoi aina, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Pitääkö etsiä uusi työ? nieleskelen itkien.
– Tai ehkä tää tarkoittaa, että miun pitää taas maalata. Maalata tää möykky pois, jatkan.
– Ehkä se taulu halus vaan pois tuosta seinältä. Teet siihen iloisen taulun, Pitkä mies ehdottaa.
– Ei ole kyllä mitenkään iloinen olo.
– Teet pellen.
– Ei ole todellista, mietin ihan samaa!
Viimeisen kuukauden ajan olen tuntenut itseni pelleksi. Olen jopa harjoitellut tekohymyä peilin edessä. Siitä on jo muodostunut vitsi töissä, kun olen vääntänyt pellehymyn naamalleni ja kulkenut rakkaiden työtovereideni ohi ilmoittaen ”taas mennään”.
Todellisuudessa pelle on ollut surullinen. Surullinen siitä, ettei pysty tekemään rakastamaansa työtä siten kuin haluaisi. Pelle tekee työtään sydämellä, mutta sirkus on armoton. Show must go on. On oltava myös tirehtööri, järjestyksenvalvoja, leijonan kesyttäjä, nuorallatanssija, taikuri ja rubber man – kumimies, joka venyy luonnottomiin asentoihin. Ja jonglööri, joka yrittää epätoivoissaan saada palloja kiinni ilmasta, mutta päätyy katsomaan vierestä, kun ne tippuvat yksi toisensa perään maahan.
Eikä lipunmyynti lopu yhteen esitykseen, ei, vaikka raamit eivät ole kunnossa. Kaikki esitykset myydään loppuun, ne myydään ylitäysille katsomoille. Ja kun tarpeeksi pudottelee palloja ja venyttää raajojaan saamatta apua, väsymys iskee uniin ja tunteisiin. Se hiipii kuin varkain, kunnes silmät sammuvat.
Pinnistelen aikani väsymystä vastaan, mutta tulee päivä, kun show on keskeytettävä teknisen vian vuoksi. Saan kehotuksen levätä ja tehdä vain iloa tuottavia asioita.
Yhtäkkiä minulla on aikaa istua ja katsoa ikkunasta ulos. Katsoa kaunista hetkeä silmästä silmään ja muistella, minkä takia täällä oikeasti kannattaa pyristellä.
Siemailen hidasta kahvia kauniilla keltaisella sohvallani ja ihailen takapihalla kasvavia auringonkukkia. Ne ovat yhtä keltaisia kuin sohvani. Yksi kukista nuupottaa alaspäin. Kulutetun, käytetyn ja kokeneen näköinen. Hymähdän. Eipä tiennyt istuttaja keväällä, että näkisi syksyllä oman kuvajaisensa kasvatistaan.
Yhtäkkiä havahdun. Siinä se on! Rosvo! Rosvo, joka on kähveltänyt tomaatteja puutarhastani koko kesän.
– Herra Harakka! huudan ääneen.
Olen syyttänyt oravaa ja räkättiä, mutta se onkin Herra Harakka! Rakastan Herra Harakkaa, olen maalannut hänestä muotokuvankin. Kesällä hän toi myös penikkansa istutuslaatikoihini pomppimaan. Kun seuraavana päivänä kerään tomaatinraakileita sisälle kypsymään, en henno ottaa kaikkia. Jätän Herra Harakalle yhden tomaattipuskan tokittavaksi, sillä en halua jättää ystävääni nälkäiseksi.
– Siis herrajumala en meinannu tunnistaa sinuu, kun sulla on tukka tolleen! kuopukseni reipas kaveri huudahtaa tullessaan meille leikkimään.
– Sulla on aina poskipunaa ja huulipunaa ja silleen. Siis onhan sulla nytkin silmissä meikkiä, ripsaria ja tolleen, mut joo en siis meinannu tunnistaa!
– This is new me, nauran ihan sydämen pohjasta ja kohotan ponnaria.
Päätän silti laittaa huulikiiltoa, kun seuraavan kerran suuntaan ovesta ulos.
Eräänä tiistaiaamuna etsin edellispäivän Karjalaista käsiini ja huomaan, että keittiön ikkunalla majaileva pilkkulehti on tehnyt pieniä sieviä kukkia. Ne ovat kuin hennot ja herkät puhtaanvalkoiset lastut, jotka kihartuvat kauniisti sisäänpäin. Miten en ole huomannut niitä ennen? Miten noin pientä ja kaunista voi edes olla olemassa?
Kävelen Harivaaran harjuilla ja uppoan metsän syleilyyn. Kurkistan tutun koivun taakse, jossa musta kyy usein kellii auringossa. Kyytä ei näy. On vain lammen pinnalla juokseva aurinko, korpin kumea ääni ja palokärjen paukutus. Täällä kuljin tuoreena äitinä, kun poika oli pieni. Esikoinen roikkui kantorepussaan ja ihmetteli tuulessa huojuvia männynoksia suurilla silmillään. Tuossa istuimme petäjää vasten pojan imiessä rintaa, olin onnellinen.
Tätä polkua kävelin, kun isäni oli hiipumassa pois. Kuljin lamaantuneena eteenpäin ja poimin rouskuja ämpäriini, koska jostakin oli saatava kiinni. Silloinkin sain tulla tänne omana itsenäni. Mikä minä nyt olen? Jotenkin turta, pettynyt, voipunut. Heikko yksilö. Olen ylittänyt jonkin rajan enkä tiedä haluanko enää palata. Itkettää. Tekee mieli upota maisemaan, jäädä osaksi sitä. Istua kostean sammalmättään keskelle polvet koukussa ja kietoa kädet jalkojen ympärille. Pysähtyä still-kuvaan.
Kun palaan polulta, siskonpoika pellavapäineen juoksee vastaan ”Tinsku Tinsku!”. Autossa leikimme rottamiestä ja vaihdamme neniä. Kun poika antaa pusun poskelleni ja pyytää lukemaan Sampan ja Rollen seikkailuista, möykky pienenee.
Oma tyttäreni haluaa, että saatan hänet etupihalle ennen kouluunlähtöä. Nyt voin sen tehdä kiireettä.
– Äiti olethan kotona, kun tulen koulusta?
– Olen, vastaan ja laitan pyöräilykypärän hellästi kiinni, annan halin ja toivotan hyvää koulupäivää. Katson loittonevaa selkää.
– Äiti vielä yksi hali! pieni huutaa ja kääntyy takaisin.
Hipsin sukkasillani pihamaalle. Pienet kädet halaavat lujasti, säteilevät silmät tuovat kylkeeni auringon. Pian katson, kun pienet jalat alkavat sotkea polkimia. Pyörä kulkee mutkitellen eteenpäin. Voi kun se ei kaatuisi vaan pysyisi aina pystyssä.
– Äiti älä mene sisälle ennen kuin olen mutkassa!
– En en! Pysy reunassa!
Nyt tytär makaa vatsallaan olohuoneen matolla ja tekee äidinkielen läksyä. Hänen pitää kirjoittaa viikonlopustaan muutama virke vihkoon. Isoveli tulee viereen apinoimaan, ynähtelemään ja raapimaan itseään.
– Kävin synttäreillä. Olin kaverin kaa, pikkuinen lukee kirjoittamaansa.
– Kirjoita siihen, että Veljeni kaivoi pyllyä, kehotan katsoessani apinoivaa esikoistani.
– Joo! Hihhiiih.
Vilkaisen vihkoa, johon lapseni on lisännyt uuden lauseen.
– Tässä lukee Veljeni kaivoi pylyä. Yritäpä tavuttaa. PYL-LY-Ä. Montako ällää?
– Äiti aikuiset lukee tän. Mie pyyhin tän pois. Olen järkevämpi kuin äiti.
– Niin olet, Pitkä mies huomauttaa.
Naurattaa. Suru ei sulje iloa tai huonoa huumoria pois.
Illalla lapset kömpivät sohvalla kainalooni ja vetävät pehmeän peiton päälleni. Tuntuu kuin olisin pumpulissa, omassa kuplassani, jonne maailman pahuus ei tee pesäänsä. Yöpuulle mennessäni on minun vuoroni kömpiä kainaloon.
– Entä jos jään torsoksi? Rakastatko minua vielä? kysyn Pitkältä mieheltä.
– Mitä tarkoitat?
– Jos jään vajaaksi.
– Rakastan.
– Jos jään surulliseksi?
– Tuo suru on kyllä paha, tekee pahaa katsoa vierestä. Mutta rakastan.
– Jos en enää löydä iloa töistä tai mistään muustakaan, olen vain muisto entisestä itsestäni. Jos minusta tulee kyyninen?
– Löydät kyllä ilon.
Muistelen hetkeä, kun lapseni tenttasivat kiikkutuolissa istuvaa Pitkää miestä. Alkaa hymyilyttää.
– Rakastaisitko äitiä, jos sillä ei olisi vasenta kättä? Rakastaisitko äitiä, jos sillä olisi possun nenä? Rakastaisitko, jos se olisi alaikäinen?
– Tulepas syömään, äiti soittaa.
Lapsuudenkotini lämmössä lapan suuhuni äidin kasvissosekeittoa, kananmunaa ja tuoretta ruisleipää kiitollisena valmiista ruuasta. Jälkiruuaksi äiti tarjoilee vadelmakiisseliä ja vispipuuroa. Äiti on kerännyt joka päivä puolukkaa ja haaveilee Tapani Kansan musiikkinäytelmästä. Sanoja ei juuri tarvita, äiti rakastaa ruuallaan.
Työnnän sormeni multaan. Tunnen maan kosteuden ja eltaantuneen kananpaskan katkun. Nypin rikkaruohon pois yksi toisensa perään, jotta taimeni saavat parhaan mahdollisen alun seuraavana keväänä. Maa hellii sormia, musta multa varisee pitkin rannetta ja jää kynsien alle asumaan. Juolavehnät ja vesiheinät jäävät nurmikolle nahistumaan. Olipa hyvä, että annoin rikkaruohon kasvaa näinkin pitkälle. Nyt on helpompi ymmärtää, mikä on kaunista.
Istun ystäväni Eeviksen mökillä, jossa ystävämme Samppa tekee isolle ystäväporukallemme neljän ruokalajin illallisen. Inkiväärissä haudutettua porkkanaa, pistaasipähkinäpastaa kampasimpukoilla, kinuskissa paahdettuja päärynöitä… Tunnen itseni tärkeäksi.
Myöhemmin illalla Pirre vaatii, että otan vastaan kokovartalohieronnan. Sellaisen hänkin sai, kun oli uupunut. Pian makaan vatsallani sohvalla enkä tiedä miten saisin henkeä. Sormia on korvissa, hiuksissa, polvitaipeissa, varpaissa, käsissä ja perseessä. Nostan päätäni ja kyselen milloin happy endi tulee, sillä en ole täysin vakuuttunut nautinnosta. Hihitys, hytkyntä ja sekoilu täyttää huoneen. Sormet painavat ihoani ja sohva painaa täyttä vatsaani, mutta silti paino kevenee jokaisen kosketuksen myötä.
Ajan aamuteelle rakkaan ystäväni luo. Kun käännän Volvon nokan Saaran pihaan, minut täyttää outo rauha. Täällä mikään ei ole väärin. Tänne saan tulla vaitonaisena ja vajaana, olla hiljaa, jos ei ole asiaa. Kertoa tyhmät ja kipeätkin ajatukseni, jos on jotakin kerrottavaa. Täällä joku tietää minusta kaiken ja rakastaa minua silti.
Valitsen teelajitelmasta Karibian auringon ja nauran, kun ystäväni kaksivuotias lappaa puolet jugurtista paidalleen, heittää kurkun koiralle, tunkee suuhuni salaattia ja humpsahtaa sitten lattialle jalat sätkien. Lähtiessäni itken ystäväni sylissä. Lause “Täältä meidät löytää” sisältää kaiken oleellisen eikä mitään liikaa.
Työparini Jarkko lähettää minulle keskellä päivää videon, jossa pullea aurinkolasien taakse piiloutunut hahmo latelee viisauttaan intian englanniksi.
Fuck your productivity. Stop trying to be busy and productive all the time. You are a human being, you are not a fucking factory. You need to rest, rest is not a waste of time. Rest is what you do when you are tired. And it´s okay to be tired. Keep life simple and don´t forget to just fucking chill.
Pääsee itku. Itken kaiken väsymyksen ulos, koska minulla on siihen oikeus. Kissa aistii mieleni ja tulee syliin, työntää nenänsä nenääni. Silitän kohta seitsentoistavuotiasta leuan alta, sitten selästä ja vatsasta. Silitän jokaisen anturan, jokaisen viiksikarvan ja hännän mutkan. Tuoksutan varpaita ja turkkia. Kun monta vuotta sitten sairastin mökin sohvalla, raitapöksy toi minulle hiiren toivoen sen helpottavan oloani. Nyt hän tulee liki.
– Nyt tehdään viululäksy, totean tyttärelleni ilta toisensa jälkeen.
Elokuussa alkaneet viulutunnit ovat vieneet minut tyttäreni vanavedessä uuteen ja outoon maailmaan. Alussa tuntui, että vauhdikas ja virkaintoinen viulunopettaja imi kehostani viimeisetkin energian rippeet, mutta nyt viulu on kuin pelastusrengas, johon tartun kaksin käsin. Lapseni oppitunnilla saan keskittyä vain ja ainoastaan nuottien tapailuun, sormien asentoon ja rytmien riemuun. Ta, ti-ti, ta ta. Ajatukseni eivät harhaile kertaakaan.
Kun lapseni on koulussa, otan varovaisesti viulun ja jousen kotelosta. Viulu on aivan liian pieni leukani alle, mutta tapailen silti kieliä. A, D, G, C. Soitan Sammakot, sitten Saippuakuplat ja viimeiseksi Vesikirput. Soitan ensin sormillani, sitten jousella.
Kuulostaa aika kamalalta, viulu on tuskin vireessäkään. Kissa siirtyy työhuoneeseen piiloon, tekee mieli pidellä omiakin korvia. Silti olen varma, että vielä jonakin päivänä viuluni soi kauniisti.
